Blogi siirtyy uuteen osoitteeseen

One Glass of Milk, Please blogi löytyy nyt Lastensuojelun Keskusliiton julkaiseman Lapsenmaailma lehden sivuilta . 
Joten klikatkaa itsenne sinne.
Blogin nimi, kuvat, tekstit, postaustahti ja rehellisyys eivät muutu vain osoite vaihtuu. 
Toivottavasti pysytte matkassa mukana. 

Alla vielä osoite jos ylläoleva linkki ei jostain syystä toimi:
https://lapsenmaailma.fi/kategoria/blogit/one-glass-of-milk-please/

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

12.01.2001

 

16 vuotta sitten tänään oli perjantai. 

Talvinen, pimeä perjantai. 

 

Nuori tyttö, juuri päivälleen sinä päivänä 19 vuotta täyttänyt, matkusti junalla Itärajalta kohti pääkaupunkia. Matka taittui läpi pimeän Suomen, ulkona oli lunta ja pimeäyttä. 

Tyttö tuijotti omaa heijastustaan junan ikkunasta. Näki punaiset rastansa, ruskeat silmänsä. Odottavan ilmeen ja hymyilevän suun. 

Hän oli matkalla pojan luo. 

Ja hän oli rakastunut. 

 

Poika nojasi asemarakennuksen seinään. Ylhäältä tiukat alhaalta leveät farkut verhosivat hänen hoikkaa vartaloaan. Ulkona oli pakkasta, mutta poika ei välittänyt siitä. Jalassa mustat paksupohjaiset kengät, päällä musta, karvakauluksinen takki. Mustat hiukset laskeutuivat olkapäille ja hänen siniset silmänsä tuntuivat loistavan kirkkaammin kuin aseman kelmeät valot. 

Hän odotti tyttöä. 

Ja hän oli rakastunut.

 

Poika ojensi tytölle linja-autossa lahjan. Keijukaiskirjan. Paksu iso kirja, täynnä erilaisia kuvia ja tarinoita keijuista. Omistuskirjoituksena luki “älä koskaan lakkaa uskomasta”. Tyttö liikuttui ja kiitti. Tyttö ja poika nojasivat toisiinsa ja antoivat bussin viedä heitä kohti pojan pientä asuntoa. 

 

He olivat tapailleet vasta muutaman viikon. Asuivat eri kaupungeissa, välissään 500km matkaa. 

He elivät viikonlopuista, niistä kahdesta päivästä jotka he saivat olla yhdessä. Hengittää samaa ilmaa, tuntea toistensa lämpö, katsoa toisiaan silmiin. 

 

He söivät pinaattilettuja puolukoiden kanssa. Pienen poikamiesasunnon patteri paahtoi täysillä, jääkaappi hurisi ja stereoista tuli punk-musiikkia. Pojan mustia vaatteita roikku huoneen poikki pingoitetulla pyykkinarulla. Parvelle johtavilla portailla oli hänen kauhtunut aamutakkinsa ja lattialla karvamaton ja isojen tyynyjen seassa lojui cd koteloita ja kirjoja. 

 

He kuuntelevat Blondien Mariaa, tanssivat sen tahtiin. Katsovat toisiaan silmiin ja hymyilevät. 

Poika pyyhkäisee tytön huivin alta karanneen rastan sivuun ja kysyy “Haluaisitko sä olla mun tyttöystävä, niinku ihan virallisesti” Tytön sydän jättää lyönnin väliin, hän rutistaa poikaa lähemmäs itseään ja kuiskaa tämän poskea vasten “joo”. He suutelevat ja hetken maailma on täynnä valoa. 

 

Tyttö pukee pojan villapaidan, sen missä on korkea kaulus ja he lähteävät ulos, kapakkaan, muiden ystävien luo. Kukaan muu ei tiedä mitä on tapahtunut, kukaan muu ei tiedä että he ovat nyt kysyneet toisiaan sitoutumaan toisiinsa. Heillä on salaisuus, salaisuus jonka kaikki muut ovat nähneet selkeäksi jo viikkoja sitten. Mutta he eivät tiedä sitä.

 

Tyttö ja poika kömpivät aamuyöllä pojan kotiin. Juovat kupit kuumaa, mustaa sokeroitua teetä ja kömpivät parvelle nukkumaan. Tyttö kaivautuu kiinni pojan selkään. Kuuntelee mustaa yötä, kuuntelee pojan hengitystä joka käy unesta raskaaksi. Tyttö ravistelee poikaa ja tämä kääntyy unisena ja hieman humalaisena häntä kohti. “Minä rakastan sinua” sanoo tyttö. Ensimmäistä kertaa. 

Poika avaa silmänsä, katsoo tyttöä läheltä, on hetken hiljaa ja vastaa “Minäkin rakastan sinua” Ensimmäistä kertaa. 

 

16 vuotta sitten alkoi tämä tarina. Tämä tarina joka on tuonut meidät tänne. Tarina meistä. Tarina johon kuuluu niin paljon kappaleita että ei lasketuksi saa. Tarina, jonka viimeistä kappaletta minä en toivottavasti ole enää kirjoittamassa. 

Tuo yö, tuo ilta on tämän perheen perusta. Tämänkin seikkailun alku. 

Sieltä se kaikki lähti. 

Me. 

Meidän elämä. 

Enkä minä tiennyt silloin minne tuo tarina minut vie. En olisi arvannut tätä matkaa halki mannerten ja maiden. En olisi arvannut että 16 vuotta myöhemmin seison Kalifornissa leikkipuistossa auringon viimeisissä säteissä ja katselen kuinka kaksi pientä lastamme juoksevat pitkin hiekkakenttää. 

Elämä. 

Sinä olet hyvä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Vaatii rohkeutta olla ujo

 

Keskeytän aamujumppani viidennen kerran mennäkseni antamaan Esikoiselle vettä aamupalapöytään. Ärsytysmaljani on jo valunut yli ja minua harmittaa. Olin ajatellut saavani tehdä rauhassa 45minuutin pilateksen heti aamusta, ennenkuin muu porukka herää. Väärin ajattelin. 

En päässyt edes alkuvenyttelyitäni loppuun kun Esikoinen paukkasi huoneestaan herättäen samalla Kuopuksen. Siinä ne sitten seisoivat, unisina ja aamuäreinä ja katselivat vaativana vierestä kun yritin aloittaa punnerrussarjan. Sitä aamupalaa jos tässä kodissa saisi, sanoo Esikoinen unen karhealla äänellä. Huokaan ja laitan aamupalan. Keitän puurot ja levitän voisilmät. 

Yritän jatkaa keskenjäänyttä urheiluhetkeäni heidän syödessään, vain ärtyäkseni lisää jatkuvista keskeytyksistä. 

Koitan herätellä puolisoa. Ulkona sataa, ei häntä meinaa saada mitenkään sängystä ylös. Näin on jo aina ollut. Sade nukuttaa. Nukutti minuakin pidempään kuin yleensä, siksi tämä epäonnistunut jumppayritys. Huokaan. Nukkukoon nyt. Enemmän kai mies untaan tarvitsee kuin minä pilatestani. 

Valmistan lasten ja meidän aikuisten lounaat, pakkaan koko päivän tarpeiston laukkuun. 

Saan puettua kuopuksen ilman yhtäkään supersankarialushousu vaatimusta. Ainoa protesti on että hän haluaa dinosaurushupparin. Onneksi isoveljen krokotiilihuppari kelpaa. 

Jossain siinä sukkien ja farkkujen pukemisen välissä hörppäisen itse kupillisen teetä. Varmistan että kamera on mukana päivän kuvausta varten. Hoputan lapset ulos, puoliso pitää viedä töihin ja sitten jumppaan. Esikoisella on ensimmäistä kertaa jumppatunti ihan itsenäisessä ryhmässä, ilman minua. 

 

Autossa matkalla toiseen kaupunkiin missä jumppa on kertaan Esikoisen kanssa tilanteen. Ensin on Esikoisen jumppa, tutut ohjaajat ja tuttuja lapsiakin. Hän saa mennä ihan itsenäisesti sinne. Minä olen siinä vieressä, kentän laidalla, mutta en osallistu. Esikoinen nyökyttelee innokkaasti. Joo, minä osaan. Ja sitten sen jälkeen on yhteinen jumppa mihin Kuopuskin saa tulla mukaan. 

 

Ei, ei, ei. En mene. Äiti älä jätä. En mene. En mene. En mene. Lapsi itkee ja on kauhuissaan. Nostan hänet syliin, mennään yhdessä. Tule, mennään vain katsomaan. Ei tarvitse tehdä mitään, katsellaan ja sitten menet jos tuntuu siltä. Kuopus toisella käsivarrella Esikoinen toisella kävelen ohjaajien ja muiden lasten rinkiä kohti. Esikoinen jäykistyy ja alkaa huutaa. Jäädään vähän kauemmaksi. 

Hänen tulee kuuma, kylmä hiki valuu pitkinlapsen selkää ja sydän hakkaa. Äiti minun on jano. Minä haluan vettä. Minä en voi mennä tuonne, en en en. 

Annan vettä. Istun lapsen kanssa lattialla. Rauhoittelen. Sanon että katsellaan tästä. Ollaan vaan. Kokeillaan kohta yhdessä. 

En sano että katso kuinka muutkin uskaltavat. En sano älä ole hassu. En sano sinä olet jo iso poika. Pidän vain sylissä. Lempeästi pakotan hänet olemaan siinä, salissa, muiden lähellä. En muuta. 

Ärsyttääkö minua. 

Ihan vähän. Tottakai olisi tavallaan ihanaa jos olisi lapsi joka vain osallistuisi. Joka ei menisi täydellisen lukkoon kaikesta uudesta. Joka ei haluaisi heti pois jos olemme katselemassa maatilalla eläimiä ja siihen tulee eläintenhoitaja joka näyttäisi miten annetaan ruokaa. Joka ei heti ensimmäisenä aina kieltäytyisi kaikesta uudesta. 

Mutta enhän minäkään ole sellainen. 

Minähän olen juuri tuollainen samanlainen. Kaikki uusi jännittää. Kaikki uusi ahdistaa vähäsen. 

Minun kesti vuosia oppia etten sanonut kaikkeen puolisoni ehdottamaan spontaaniin ja uuteen asiaan heti ei. Että en sen EIn jälkeen saanut valtavaa migreenikohtausta pelkästä ahdistuksesta. Minun kesti vuosia oppia sanomaan ensin että no mietitään. Katsellaan. Ja sitten miettiä, katsella. Päättää vasta kun olin varma kannastani. 

Nykyään osaan jo sanoa spontaaniinkiin ehdotukseen kyllä. Mutta minä olen opetellut, lähes 35 vuotta. 

Esikoinen ei. Hänelle tämä kaikki on vielä uutta. Hän ei edes tunnista vielä käytöskaavaansa. Hän ei vielä tunnista ujouttaan. 

Istun ja katselen muita lapsia. Ryhmässä on mukana uusia lapsia, sellaisia jotka eivät ole koskaan olleet siellä. Siellä ne menevät, tuntemattomien ohjaajien kanssa, ilman ongelmaa. 

Kohautan olkapäitäni. 

Kuopus haluaisi mennä temppuradalle. Pitelen häntä yhdellä kädellä, toisella silitän Esikoisen selkää. Ehdoton jos vaikka yhdessä yritettäisiin. Ei!  Maanittelen ja saan lapsen liikkelle. Pidän häntä kädestä, kävelen vieressä. Hitaasti hän innostuu. Ensimmäinen kierros mennään yhdessä, toisella hän jo päästää kädestä irti, kolmas menee jo yksin. Hymyilen. Hyvä kyllä se siitä, rakas. 

Siirryn hitaasti sivuun. Näytän peukkua, lapsi hymyilee. Kuuntelee ohjaajaa, katsoo muista lapsista mallia. 

Ja sinne hän luiskahtaa. Muiden sekaan. Valkoiset hiukset hulmuten. Virneen levitessä koko naamalle. Olen ylpeä. Hän ylitti itsensä, uskalsi vaikka pelotti. Pieni iso lapseni. 

 

Syödään taas eväitä siinä parkkipaikalla, minun lapset ja ystävä-äidin lapset. Taivas syytää vettä. Urheilusalin sihteeri tulee kertomaan meille saaneensa tulvavaroituksen puhelimeensa tälle alueelle, kehottaa olemaan varovainen autoillessa. Hän hymyilee lapsillemme jotka juoksevat pitkin sateista parkkipaikkaa ja hyppivät lätäköihin. Hullut suomalaiset. Syövät lounasta katoksen alla jonka räystäistä valuu vesi, antavat lastensa juosta pitkin teollisuusalueen parkkipaikkaa villinä. Kalifornia mammat. Kaukana ovat uima-altaat ja margaritat. Todella kaukana. 

 

Katselen kuinka vesi valuu pitkin auton ikkunaa. Kuopus nukkuu omassa turvaistuimessaan ja esikoinen kiipeää vierelleni etupenkille lukemaan akuankkaa. Meillä on tunti aikaa tapettavana ennen sovittua kuvausta. Projektini laakson naisista etenee vihdoinkin. Mutta se tarkoittaa myös tätä, sitoutumista aikoihin. Sitä että ajoittain pitää odotella, pakottaa lapsetkin siihen. 

Mutta se on hyvä. Tehdä jotain, tehdä jotain mistä on innoissaan. Edetä jotain kohti. Luoda jotain. 

Sade yltyy, ikkunat menevät huuruun. Kuopus herää.

 

Kuvaamisen jälkeen jäädään vielä hetkeksi parkkipaikalle. Pojat pyörivät värikkäiden sateenvarjojensa alla ympyrää keskellä lätäköitä. Ilma on lämmin. Niin lämmin että tuntuu lähes trooppiselta. Seison auton luona ja katselen lapsia. Esikoisen aamuisesta ahdistuksesta ei ole jäljellä merkkiäkään. Se on kuin poispyyhkäisty. 

Välillä mietin miten niin eloisa ja vilkas lapsi voi mennä niin lukkoon. Mietin miten voisin auttaa, helpottaa hänen elämäänsä. Tehdä tulevaisuudesta helpompaa. 

En tiedä vastausta. En tiedä muuta kuin että haluan antaa hänelle tunteen siitä että hän on rakastettu juuri sellaisena. Ettei ole väärin jännittää. Ettei ole väärin pelätä. Mutta että sitten joskus, siihen kaikkeen voi opetella toimintamalleja. Sitten joskus, kun aika on kypsä. 

Huudan lapset autoon, lähdetään, haetaan isä töistä. Mennään kotiin. 

Värikkäät kumisaappaat lähestyvät ja nauravat lastenkasvot ilmestyvät varjojen alta eteeni. 

Äiti me olemme vesiliskoja.

 

Pesen Esikoisen hampaita. On syöty makaronilaatikko iltapalaksi. Riehuttu vähän isän kanssa. Sade rummuttaa kattoja ja litisee kasvaviin lätäköihin. Esikoinen katsoo minua ja sanoo että hän ei tiedä miksi ensin jännitti aamulla. Sanon että ei se mitään, sellaista joskus sattuu, minullekin. Hänen silmänäsä suurenevat. Ai oikeastikko? Joo. Minuakin jännittää välillä. Sitten pitää hetki katsella ja hengittää. Niin. Esikoinen on hetken hiljaa. Katsoo minua taivaansinisillä, isältään perityillä, silmillään. Mutta sitten kun uskaltaa mennä mukaan niin tulee sellainen tosi iso olo tänne, poika taputtaa rintakehäänsä ja hymy valtaa hänen kasvonsa. 

Minä pörrötän hänen hiuksiaan ja hymyilen. Niin, niin tulee. Ja pitääkin tulla. 

MInun peilini. 

Minun parempi versioni. 

Minun pieni viisas ja rohkea lapseni. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

ystävyyden kemiallinen kaava

 

Lapset leikkivät yhdessä. Meidän lapsemme ja ystävän lapset. He juoksevat, he heittelevät kiviä. He nauravat. He riitelevät. 

Lapsena se on helppoa. Ystävystyminen. Helpompaa kuin aikuisena. He elävät hetkessä. Jos he kykenevät jakamaan sen yhden hetken, sen tilanteen, ystävyys saa jalansijan. Aikuisena me elämme menneessä, tulevassa, elämämme on täynnä. Me valikoimme kenelle kerromme oikeasti tärkeitä asioita. 

Lapsena se on helpompaa. Ajattomampaa. Kevyempää. 

Mutta aivan yhtä tärkeää. 

Että on toisia ihmisiä. 

Että on joku jonka kanssa jakaa se arki. 

Joku kenen kanssa leikkiä. 

Joku kenelle puhua. 

Joku kenen kanssa nauraa.

 

 

Suomen kielessä on niin monta erilaista sanaa ystävälle. Kaveri, toveri, tuttu, ystävä. Kaikki vähän eritasoista ystävyyttä. 

On kuitenkin hassua miten ajattelemme että ystävyys olisi vain sitä yhtä tietynlaista, että vain ne ihmiset jotka tuntevat sinut läpikotaisin ja ovat olleet kanssasi elämäsi jokaisen suuren tapahtuman äärellä ovat oikeita ystäviäsi. Se jättäisi meidät aika yksin. Tavallaan. 

Minulle se tarkoittaisi sitä että minulla olisi elämässäni oikeastaan vain yksi ystävä. Puolisoni. Hän on ainoa ihminen joka on ollut aina läsnä kaikessa minun aikuiselämässäni, siitä lähtien kun tapasin hänet 19 vuotiaana. 

Olen oppinut elämäni aikana että ystävyyksiä on erilaisiin tarpeisiin. On lapsuudenystäviä, niitä jotka ovat olleet aina siinä. Eivät välttämättä fyysisesti kokoajan läsnä, mutta he ovat olleet aina elämässäsi. On ihmisiä jotka ovat jääneet elämääsi eri vaiheissa, toiset tiiviimmin toiset löyhemmin. On Ihmisiä jotka tulevat hetkeksi, katoavat sitten maailman sykkeeseen. On heitä joiden kanssa ystävyys on aina ollut enemmän kirjoittamisen kuin näkemisen varassa. On heitä jotka vain haihtuvat ilman mitään näkyvää syytä. Ja on heitä, jotka pysyvät, läpi kaiken, välillä lähempänä, välillä kauempana. 

 

 

Olen muuttanut elämässäni monta kertaa. Olen aloittanut ystävyyssuhteiden rakentamisen nollasta monta kertaa. Siirryin ala-asteelta jolla oli vain 21 oppilasta yläasteelle jossa oli ainakin 500 oppilasta. Meidät 4 samasta koulusta tulleet sijoitettiin kaikki eri luokille. Etsin uudet ystävät. 16vuotiaana muutin lukioon Kajaaniin, en tuntenut sieltä ketään. Etsin itselleni uudet ystävät. Lukion jälkeen muutin Joensuuhun ja menin oppisopimukseen. Taas piti löytää ympärilleen uusia ihmisä. Joensuusta muutin Helsinkiin, Helsingistä ensin Rochesteriin, sitten Lontooseen. Lontoosta palasimme Suomeen vain lähteäksemme taas matkaan, tänne kauas startuppöhinän keskelle. 

Voisi kuvitella että minä olen ystävystymisen ammattilainen. Voisi kuvitella että se on minulle helppoa kuin hengittäminen. Voisi kuvitella että tiedän tarkalleen miten toisiin ihmisiin otetaan kontaktia, miten tutustuminen tapahtuu. 

Voi kun ystävyystyminen olisikin vain matemaattinen kaava. Voi kun se olisikin vain tietty ulkomuistista lueteltava rimpsu sanoja. 

Vaan kun ei se ole. Eikä se oikeastaan ole tullut yhtään helpommaksi mitä vanhemmaksi sitä käy, mitä useammin muuttaa. Se käy aina hiukan vaikeammaksi. 

Nuorena ystävystyminen tapahtui enemmän kuin itsestään. Menneisyyttä oli vähemmän kannettavana, ihmisissä oli vähemmän kerroksia joiden alle tuli nähdä, itsessäni oli vähemmän sivuja joita piti muille lukea ääneen ennenkuin he ymmärsivät sinua. Pystyi enemmän elämään hetkessä. Olemaan juuri siinä ja nyt. 

 

Minulla on elämässäni ihmisiä joita näen vain muutaman vuoden välein. Ihmisiä joita olen tuntenut lapsuudesta saakka. Minulla on elämässäni ihmisiä joita tapaan säännöllisesti, on ihmisiä joiden kanssa olen jakanut tietyn jakson elämästäni intensiivisesti mutta sen jälkeen polkumme ovat eronneet. Kutsun heitä kaikki ystävikseni. 

Välillä ystävyys syntyy tunneissa, hetkessä. Tapaat ihmisen ja tiedät että hän on sinun ystäväsi. Tiedät että ratkaisitte sen ystävyyden kaavan samaan aikaan ja pidätte välillänne oikeaa vastausta. Se vaivaannuttava tutustumisjakso, se kun tunnustelette mitä mieltä toinen on mistäkin asiasta, se on hetkessä ohi. Näitä ihmisä on harvoin. Mitä aikuisemmaksi tulee, sitä harvemmin heitä kohtaa. Mutta heitä on. 

Sitten on ystävyyksiä joiden syntyminen kestää. Ihmisiä joiden kohdalla ei vaan heti osuta siihen oikeaan hetkeen. Ymmärretään molemmin puolin että jotain yhteistä olisi, jotain josta me molemmat saisimme kiinni, mutta välissä on koko elämä ja sen hektisyys. Ajallaan, se sidos löytyy, löytyy se aika ja paikka kun näkee sen toisen ihmisen alle ja sisään. Nauraa samoissa kohdissa. Nyökkää samalle mielipiteelle. Ärsyyntyy samasta asiasta. 

 

Olen vaihtanut asuinpaikkaani niin monta kertaa aikuiselämässäni että tiedän polttaneeni monia ystävyyden siltoja sen takia. Kaikki ystävyydet eivät kestä välimatkoja. Kun arki jää jakamatta ei joissain suhteissa vain riitä tarpeeksi siteitä että voisi kiskoa toista luokseen kilometrien takaa. Ja se on ihan okei. Se on surullista, toki. Mutta se on elämää. 

On ystävyyksiä jotka ovat hiipuneet muuttuneiden elämäntilanteiden takia. Minulla on elämässäni ihmisiä joiden kanssa minulla oli lempeän hyviä ja tiiviitä ystävyyssuhteita ennen lapsia. Lapset muuttivat senkin. Jotkut ihmiset vain jäivät pois. Kyse ei ole siitä eivätkö ihmiset enää olisi mahtuneet elämään, on kyse siitä että se sen hetkinen elämä ei vain ole kaikkien kanssa jaettavissa. Ja sekin on ok.  Sekin on surullista, mutta sekin on vain elämää. 

 

Millaista se sitten on. Tulla taas uuteen paikkaan. Olla ilman ystäviä. Ainoana tuttuna ihmisenä oma puoliso ja omat lapset. 

Se on yksinäistä. Se on raskasta. Aikaero piti huolen että vuosi sitten, sinä pahimpana aikana kun ei vielä tuntenut ketään, kun kaikki oli uutta, outoa, ihmeellistä, niin juuri silloin sitä jäi eniten yksin. Yhteyttä on vaikea pitää jos toiset nukkuvat silloin kun toiset valvovat. 

Mutta se avaa myös ovia. Se avaa ovia nähdä uusia ihmisiä. Sinä joudut raottamaan sellaisia ovia joita et tiennyt olevan olemassakaan. Sinä opit katselemaan ympärillesi uudella tavalla. Näkemään ihmiset uudella tavalla. Ei olekaan enää niin väliä mitä joku tekee työkseen. Ei olekaan enää niin väliä mitä hän on opiskellut. Yllättäen huomaat nauravasi ihmisen kanssa vaikka hän edustaa täysin erilaista poliittista kantaa kuin sinä. 
Joka kerta kun olen joutunut aloittamaan alusta, se on raskasta, yksinäistä ja aluksi tahmaista. Jokainen kerta olen oppinut katsomaan hieman kauemmas. Olen oppinut avaamaan vielä sen yhden taaimaisenkin oven. Ottamaan riskejä. Antamaan itsestäni jotain silläkin uhalla etten saa mitään takaisin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen rikkaammaksi tulen. Sitä enemmän minä olen tavannut erilaisia ihmisiä. Sitä enemmän minä olen oppinut myös itsestäni. Elämästä. Ystävyydestä. Siitä kaavan ratkaisemisesta. 

Minä tiesin jo silloin, vuosi sitten, etten pääse täälläkään ohi siitä vaiheesta kun minun on vain pakko löytää ihmisiä. Tutustua, tavata ja antaa ajan kulua. Tiesin että vuoden päästä olisi jo helpompaa. Että vuoden päästä varmasti olisi joitain ihmisiä joita ystäväksi kutsua. Ei se silti tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Sitä kaavan ratkaisemista. Se teki odottamisen helpommaksi. Teki alun yksinäisyyden siedettävämmäksi. 

 

Silti, kaiken sen tietoisuuden, sen tutun odottamisen keskellä, olin kerta toisensa jälkeen niin kiitollinen niistä ystävällisistä ihmisistä jotka auttoivat siinä alussa. 

Niistä puolison työkavereiden vaimoista jotka juttelivat ja kutsuivat käymään. 

Niistä äideistä, jotka pyysivät mukaan puistoiluihin. 

Oli ihmisiä joilta kysyä mistä ostaa pojalle alushoushousuja.  Oli orastavia ystävyyden alkuja. 

Oli ihmisiä, jotka puistossa tulivat luokse, sinne puiston kauimmaiseen päähän missä istuin kuopuksen kanssa, kaukana muiden äitien keskusteluryhmästä, istuivat viereen ja juttelivat. 

Se auttoi jaksamaan. Niinäkin päivinä kun ei olisi jaksanut. Ei olisi jaksanut enää yhtään uutta ihmistä. Ei olisi jaksanut taas raahata itseään puistoon vain että lapset saisivat leikkitovereita, ei olisi halunnut taas esitellä itseään, kertoa niitä samoja asioita syistä miksi oli täällä. 

Mutta ystävyyden mahdollisuus. Se tieto että se auttaisi arjessa, tekisi elämästä niin paljon laadukkaampaa, se oli voima joka veti minut kohtaamaan ihmisiä niinä väsyneinäkin päivinä. 

 

Aika. Ystävyyksien syntymiseen ei auta mikään muu kuin aika. Aikaa tutustua. Aikaa löytää ne oikeat ihmiset. Aikaa tulla itse sinuiksi taas uuden itsensä kanssa. 

Ystävystyminen täällä vaatii myös sitä, että hyväksyy sen määräaikaisuuden. Sen että ihmiset ovat täällä eri pituisia pätkiä. Sen että se läheinen ystävä saattaa lähteä jo kuukauden päästä. Sen että lähteminen on yhtä yleistä kuin saapuminen. 

Se vaatii totuttelua. Että jotkut eivät edes halua tutustua lähemmin kun kuulevat että olemme laaksossa vain kaksi vuotta. Ei maksa vaivaa. Ei kannata. Liian raskasta. Paljastaa sieluaan toiselle vain kahden vuoden tähden. 

Ja minä ymmärrän. Minä hyväksyn. 

Mutta minä itse, minä lupasin itselleni, heti alussa jo että minä annan tällä kertaa kaikkeni. En peittele enkä säästele. Annan itselleni luvan ystävystyä, luvan kiintyä. Minä haluan tehdä elämästäni rikkaan. Minä haluan ihmisiä elämääni. Minä haluan nauraa ja jakaa arkea. 

Ei se helppoa ollut. On vaikea luoda mitään pysyvää jos tietää lähtevänsä. 

On vaikeaa ratkoa sitä ystävyyden kaavaa jos kesken jokaisen keskustelun jättää lauseensa kesken koska juoksee lapsensa perässä. 

On vaikea löytää muita ihmisiä kun sinulla on kaksi lasta joista toinen nukkuu vielä päiväunia. 

On vaikea olla ihmisen kanssa jos hän ei pidä lapsista ja sinä olet omissasi kiinni 24/7 

On vaikea olla ihmisen kanssa jos aikataulunne eivät kohtaa. 

Vaikka te ihmisinä olisittekin sopivia ystäviksi. 

Olosuhteet vain eivät. 

Siksi ystävystyminen on hidasta. 

Se vaatii onnea. 

Se vaatii kärsivällisyyttä. 

Ja ennenkaikkea se vaatii aikaa.

 

Pitää löytää se toinen ihminen, se ihminen kenen kanssa voitta jakaa näkemyksiä. Ei teidän tarvitse olla samaa mieltä. Mutta yhtä vahvoja. Yhtä heikkoja. 

Pitää löytää se ihminen, jonka kanssa sinunkin lapsesi viihtyvät. 

Pitää löytää se ihminen, joka haluaa tehdä kanssasi samoja asioita. 

Se ihminen josta tulee se ystävä. 

 

 

Ja minä olen ollut onnekas. Minulla on ihmisiä siellä toisessa maailmassa. Siellä aikavyöhykkeiden takana. Ihmisiä jotka eivät katoa. 

Minulla on ihmisiä tässä kuplassa. Ihmisiä joiden kanssa olemme ratkaisseet sen ystävyyden kemiallisen kaavan. 

Minulla on ihmisiä joilta kysyä mistä ne kumisaappaat täällä kannataa ostaa. Minulla on ihmisiä joille kertoa asioita menneisyydestäni ilman että minua pelottaa mitä hän ajattelee minusta jälkikäteen. Minulla on ihmisiä joiden kanssa jakaa tätä arkea, nauraa ja juoda kahvia. Minulla on ihmisiä joille saan sanoa olevani paska äiti. 

 

Sunnuntai lähenee viimeisiä tuntejaan. Sade valuu jo toista päivää pitkin ikkunoita ja talon seiniä, lapset huutavat ja me aikuiset olemme väsyneitä. Edessä on taas arkinen viikko. Sateinen arkinen viikko. Takana on lyhyt viikonloppu. Oikeastaan vain yhden päivän mittainen. Sateinen sellainen. 

Muistan tämän samankaltaisen tilanteen vuosi sitten. Kun oli sadetta. Kun oli orientoiduttava arkeen yksin lasten kanssa. 

Mutta nyt kaikki on toisin. Nyt on muita ihmisiä täällä, tässä samassa ajassa. 

Eivät ne toisten aikavyöhykkeiden ihmiset ole kadonneet. Siellä ne odottavat, omissa kuplissaan, omilla poluillaan. Kävelevät kohti omia määränpäitään. Ja jonain päivänä, ihan pian, tai vasta pitkän ajan päästä, me taas kävelemme samaa polkua heidän kanssaan. 

Nyt tässä ajassa, tämän auringon alla, me elämme tätä hetkeä. Kirjoitamme tätä lukua elämästämme. Ja siihen lukuun kuuluu myös naurua, siihen kuuluu jaettuja sadepäiviä, siihen kuuluu iltoja illallispöydissä ja aamuja vuoristopoluilla. 

 

Tulee päivä kun me jatkamme matkaamme täältä. Minä, lapsemme ja paras ystäväni: puolisoni. Tulee päivä kun nämäkin ystävyydet punnitaan uudella tavalla, tulee etäisyys, tulee aikaero toiseen suuntaan. Mutta se on elämää. 

Ja minä uskon että kun se kaava on ratkaistu, lopputulos ei katoa. 

Se jää elämään. 

Se kasvaa kuin punapuu, hitaasti, varmasti, ääntä päästämättä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Sadepäivä

Havahdun sateen ääneen. 

Huone on hämärä. 

Molemmat lapset ovat tulleet viereen yöllä ja sängyssä on täyttä.

Hapuilen herätyskelloa ja näen kellon olevan vasta neljä. 

Vedän peiton paremmin ympärilleni ja vaivun vielä hetkeksi uneen.

 

Sataa. 

Juoksen pitkin askelin sateisella tiellä ja ensimmäisen kilometrin ajan pohdin pitäisikö vain kääntyä takaisin ja juoksun sijaan jumpata olohuoneen lattialla. 

Ilma on kuitenkin helppo hengittää ja juoksu kulkee. Kun lihakset lämpiävät ei sade enää haittaaa.

Etenen pitkin tuttua reittiä, sade kastelee juoksuhousut ja valuu pisaroina hiuksistani kasvoille. 

Sininen pakettiatuo hidastaa talojen kohdalla ja heittää avonaisesta ikkunasta vihreään muovipussiin pakatun sanomalehden ajorampille. 

Ihmiset tulevat yöpaidoissaan, aamutakkeihin ja kumipohjaisiin aamutossuihin pukeutuneena pihalle, tepsuttelevat pikaisesti autojensa ohi ja noukkivat lehden sateesta.

He palaavat sisälle kuumien kahvikuppostensa ääreen. Toisilla on ehkä jo kiire, toisilla aikaa koko aamu. 

Puutarhurit istuvat autossaan ison talon pihalla. Odottavat kai sateen laantumista. 

Muistan itsekin niin hyvin ne syksyiset ja talviset aamut Lontoossa kun työskentelin puutarhurina. Kun vettä tuli taivaan täydeltä. Vaihdoin ensimmäistä kertaa vaatteita heti töihin saavuttuani, 15km pyöräily sateessa harvoin jätti mitään kuivaksi. 

Tulimme usein töihin vaikka satoi, vaikka lähes mitään ei voinut tehdä. Työpaikan politiikka oli että jos itse jätämme tulematta töihin sateen takia, meille ei maksettu palkkaa. Jos saavuimme paikalle ja asikkaat itse sanoivat meille että eivät halunneet kenenkään menevän puutarhaansa sateella koska se muuttuisi mutavelliksi, silloin meidän palkkamme juoksi. 

Joten tulimme sateellakin. Istuimme pitkiä aikoja autossa juomassa teetä. Joskus oli töitä jotka piti tehdä satellakin. Kuten villiintyneiden puutarhoiden raivaus. Muistan kuinka kylmä vesi valui pitkin käsivarsia kohti kainaloita, kuinka märät oksat piiskasivat naamaa. Kuinka hanskat kastuivat ensimmäisten viiden minuutin jälkeen kylmäksi ja painavaksi lisäkuoreksi käteen. 

Termoskannusta kaadetut kuumat teekupilliset maistuivat taivaalliselta. Iltaisin, pyöräilytäni uudestaan sen 15km kotiin sateessa, kuuma suihku oli parasta mitä tiesin.

Muistan sen yhden puutarhan jossa puursin työtoverini kanssa 5 tuntia sateessa, lopulta omistaja tuli kotiin ja kauhistui että meidät oli lähetetty tekemään raivaustyötä tällaisenakin päivänä. Kutsui sisälle. Käski riisua märät vaatteet ja laittaa kuivaa päälle. Istutti meidät keittiönpäydän äärelle ja tarjoili kuumaa omenahyvettä vahvan mustan teen kanssa. 

Käski meidän istua siinä työpäivästä jäljellä olevat tunnit, hän maksaisi mukisematta nekin tunnit työnantajallemme, mutta tuonne sateeseen hän ei meitä enää päästäisi. 

Ihmisyys. Se kosketti. Se lämmitti enemmän kuin nurkassa humiseva kaasulämmitin tai höyryävä tee. 

 

Sataa. 

Katson itseäni peilistä ja tuskastelen kosteassa ilmassa kihartuvaa lyhyttä tukkaani. 

Mietin ikää. Katselen itseäni ja pohdin näytänkö ikäiseltäni. Miltä 35 vuotias näyttää? Miltä hänen kuuluisi näyttää? 

Minulla on juonteita silmäkulmissa, naururyppyjä. Ihoni ei ole koskaan ollut erityisen sileä ja hyvä, paitsi molempien raskauksien loppumetreillä. 

Minulla on silmät, 35 vuotiaat silmät. Haluan uskoa että ne ovat lempeämmät kuin ne olivat vielä 15 vuotta sitten. Haluan uskoa että ne osaavat edelleen nähdä asioita myös muiden näkövinkkelistä. Esikoinen avaa kylpyhuoneen oven ja sanoo huomenta. Tukka pörrössä. Ääni uninen. Imoittaa nukkuneensa huonosti. Jalkoihin sattuu. Kasvukipuja. 

 

Sadepisarat naputtavat tasaisesti auton kattoa ja tuulilasia. Viemme puolison töihin, vettä on tullut eilisillasta asti, pyörällä ei oikein enää viitsi liikkua tällä säällä. Lapset huutavat heiheit työpaikan ovesta sisälle katoavalle isälleen. Kuopukselta pääsee itku. Miksi isä menee töihin. Esikoinen lohduttaa, illalla isä taas tulee. Pikkukakkosen jälkeen. 

Ajamme toiseen kylään kirjastoon. Pidän kirjaston satutunneista. Ja muutenkin sen tunnelmasta. 

Pojat kasaavat kirjoja pöydälle ja ryhtyvät lukemaan niitä. On hiljaista. Kaivan esiin keskineräisen kalenterini ja alan merkkailla siihen sivunumeroita. Unohdun tuijottamaan ulos, ikkunalasia pitkin valuvia vesinoroja. Olo on rauhallinen, seesteinen. 

Satutunti vaihtuikin muskariin. Kuopus osallistuu innostuneena, tanssii mukana, taputtaa ja tömistää. Esikoinen ei kestä meteliä, liaan monia ääniä päällekkäin. Pakenee hyllyjen väliin lukemaan kirjoja. Tulee sieltä vain esiin kun on aika siivota soittimia, sen hän osaa, siinä hän auttaa mielellään. Lapsi nostaa peukun pystyyn minulle, minä osaan, minä osallistuin, katso äiti. Isken hänelle silmää ja nostan peukun ylös. Hymyilyttää. 

 

Sataa. 

Syödään lounas kirjaston kahvilan terassilla. Ulkona on lämmin. Lämmin ja kostea. Kuopuksella on valtava nälkä. Esikoinen katselee terassin laidalla kävelevää oravaa ja pohtii jotain. Äiti voisitko sinä opetella laulamaan sen ac dcn laulun. Naurahdan. No en mä oo ihan varma, miksi. No että voisit laulaa iltalauluksi sen sitten. Tai Jimi Hendrixiä. Sanon ettei ne laulut oikein kuulosta hyvältä ilman musiikkia. Mutta sen cmx talvilaulun, sen sinä voit opetella eikö? Kun se on tosi kaunis laulu, se sopii myös iltalauluksi. Eikö niin äiti. Emilkin tykkää siitä. Ja se saa minun oloni hassuksi. Hyvällä tavalla hassuksi. Lupaan opetella talviunia kappaleen. Naurattaa. Samalla ihan vähän itkettää liikutuksesta. 

 

Eihän se sellainen sovi että me emme ulkoile jos ulkona vähän sataa, julistaa Esikoinen kun yritän ehdottaa että käytäisiinkö kuitenkin tekemässä autolla viikko-ostokset kun ulkona sade vain jatkuu. Kuulen oman ääneni lapsen sanoissa. Mitäpä minä vastaan väittämään. Itsehän tuon ajateelutavan olen lapsiini iskostanut. Nyt sitten kerätään hedelmiä, niitä happamiakin. 

 

Esikoinen juoksee lätäköstä lätäkköön. Nauraa. Sade ei häiritse häntä tippaakaan. Kuopus kipittää perässä minkä pieniltä jaloiltaan ehtii. Autot huristavat ohi, ulkona näkyy vain satunnaisia koiranulkoiluttajia. Eivät täkäläiset tule sateella ulos ellei ole pakko. Tosin kyllä me Suomessakin olimme ainoita näillä säillä leikkipuistoissa. Jossain kai Puistolankin lapset sateella ulkoilivat, mutteivät ne ainakaan olleet ikinä samoihin aikoihin törröttömässä niissä leikkipuistoissa missä me kävimme lasten kanssa. 

Lapset tutkivat viemäriä, keräävät lehtiä pois että vesi pääsisi paremmin laskemaan. Pyydän heitä sadannen kerran että jatketaan matkaa. Ihan kohta, ihan kohta. Kohautan olkapäitäni. Eihän meillä ole kiire. 

Sade jatkaa hidasta valumistaan taivaalta kohti janoista maata. 

 

Kuuntelen cmxää ja sateen ropinaa katolle ja takapihan patiolle. Puoliso nukuttaa lapsia. Minun on lämmin ja hyvä olla. 

Tämä päivä, kaikessa yksinkertaisuudessaan, kaikessa hiljaisuudessaan on ollut hyvä. Rauhallinenja kaunis. 

Meidän aikamme täällä, tällä mantereella, on rajallinen. Vuoden päästä olemme taas jossain muualla, vuoden päästä kaikki on taas toisin. 

Mutta nyt, kun meillä on vielä edessä kokonainen vuosi tätä elämää, minä näen kuinka hyviä nämä päivätä ovat. 

Nämä kolmisteen vietetyt päivät. Näen nyt miksi minulle on sanottu että tätä minun tulee vielä ikävä. 

Tämä päivä on yksi niistä hetkistä joita tiedän ikävöiväni joskus tulevaisuudessa. 

Kun työt nielevät aikaani, kun lapset kasvavat isoksi ja heidän maailmansa ulottuu meidän maailmojen ulkopuolelle. 

Kun ei ehdi enää jäädä ihmettelemään veden juoksua viemäriin. Kun sade ei enää ole jotain mahtavaa.

Siksi haluan painaa nämä päivät sydämeni sopukkaan. Sinne ihan taaimmaiseen kammioon. Sinne mistä voin kaivaa ne aina tarvittaessa esiin. Helliä ja muistella. Ikävöidä ja hymyillä. 

Nämä päivät, nämä hetket, nämä ovat minun onnipankkini kultaa. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Korvattavissa ja joskus jopa väärässä oleva äiti

 

Loman viimeinen päivä. 

Huomenna taas edessä arki. 

Seuraavaan yhteiseen lomaan perheenä on aikaa x kuukautta. Eli täysin tietämätön määrä. Ehkä kesällä sitten. Jos nyt ei kuitenkaan odotettaisi sitä 10kuukautta. Ihan vain itsemme, perheemme tähden.

Tänään kaikki sujui. Tuntui kuin tänään, ironisesti loman viimeisenä päivänä meistä jokainen oli asettunut taas oikeaan uomaansa. Jokainen tiesi paikkansa. Jokainen osasi olla. 
 

Viimeksi olemme olleet näin kauan kaikki yhdessä, 24/7 vuosi sitten. Vuosi on pitkä aika tottua pois rutiineista. Vuosi on pitkä aika oppia elämään toisenlaista elämää. 

 

Tai olihan meillä Meksiko, mutta Meksiko oli jotain ihan muuta. Se oli pako kaikesta arkisesta. Pako paratiisiin. Siellä me pistimme kaiken tauolle, kaiken arkisen. Siellä me olimme niin kaukana arjesta kuin vain voi olla. 

 

Nyt me olemme kuitenkin eläneet 10 päivää ihan tavallista lapsiperheen arkea. Kaksi aikuista. Kaksi lasta. Jaettu vastuu. Yhdessä tekemistä. Ulkoilua, päiväretkiä, päiväunia ja jokaiselle vähän omaa aikaa. 

Kuulostaa helpolta.
Ei se ole.
Ei lainkaan. 

 

Minä olen ollut vuoden kotona. Minä olen hoitanut lapsia lähes kokonaan viimeiset 4 vuotta, mutta viimeisen vuoden minä olen ihan oikeasti ollut kotona. Ilman töitä siinä sivussa, ilman hoitovapaa pätkiä joita puolisoni piti Esikoisen ollessa vauva. Ilman apukäsiä. 

 

On ollut minä, lapset ja arki. klo 8-18. Pärjää. Hoida homma jotenkin. Selviä. Muista että ne kurjatkin päivät ovat sinun lastesi lapsuutta, eli tee niistä mahdollisimman vähän kurjia. 

Lapset eivät ole hoidossa, muista varhaiskasvatus. Muista taidekasvatus. Muista opettaa luonnosta ja muista liikunnan tärkeys. Tee lounaat, pidä huoli että lapsi syö monipuolisesti. Kasvata. Kasvata. Kasvata. 

Älä mokaa tätä. 

Nyt oli vihdoinkin joku muukin jakamassa sitä vastuuta ja arkea. Mutta siitä roolista, josta olen pitänyt kiinni 12kk oli yllättävän vaikea päästää irti. On yllättävän vaikea antaa toisen määrätä myös tahtia. Yllättävän vaikea pysyä sivussa kun toinen päättää miten lasten konfliktitilanteessa toimitaan. 
On yllättävän karua huomata kuvittelevansa olevansa se joka tietää miten asiat tulisi tehdä. 
 

Luin eilen tämän blogikirjoituksen.  Blogin kirjoittaja on samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin minä oleva nuori nainen. Hänellä on saman ikäiset lapset ja hänkin on jättänyt taakseen kaiken tullessaan tänne kauas. 
Hän kertoo kirjoituksessaan kuinka vanhemmuus on saanut hänessä esiin pelkoja, tunnetta omasta korvaamattomuudesta lasten elämässä, jopa siihen pisteeseen että se ahdistaa. 

Jäin pohtimaan omaa ns. mielenterveyttäni. Omaa korvaamattomuuttani. 

Jos en tuntisi toisia äitejä, voisin kuvitella olevani hyvinkin tasapainoton. Kyllä, minä saan välillä ihan tyhjästä hirveän kohtauksen. Ärähdän, joskus huudankin, ulospäin hyvinkin turhalta näyttävästä asiasta. Miksi se lapsi ei nyt saanut mennä ulos ilman hupparia. Kai se sitten sanoo jos sen on kylmä. 

Se ulkopuolinen ei vain ole ollut siinä sitä viittä edellistä päivää kun lapsi on kieltäytynyt laittamasta vaatteita ulosmentäessä ja valittanut sitten koko 2 tuntisen kun olemme ulkoilleet siitä että hänen on kylmä. Valittanut ja kitissiyt niin että minun hermoni ovat olleet aivan riekaleina. 

Laita huppari. En laita. Minun on kylmä! NO se huppari auttaa. EI AUTA! 

Väsyneenä en minäkään jaksa. On päiviä kun mielialani heittelehtivät aamun tyytyävisestä onnesta iltapäivän surulliseen melankoliaan. On päiviä kun samaan aikaan voisin rakastaa lapseni puhki ja silti he saavat minut näkemään punaista vain sekunti sen kauniin lempeän äidinrakkaauden pakahduttaman hetken jälkeen. 

Olen aina ollut impulsiivinen. Olen aina räjähtänty nollasta sataan hetkessä. Olen myös aina leppynyt äkkiä. Äitiys, vanhemmuus on vain tuonut ne tunteet pintaan vielä vahvemmin. En koe olevani erilaienn ihminen muutoin. Vaikka vanhemmuus on kyllä tuonut minussa esiin ajoittain piirteitä ja käytösmalleja joita en ikinä olisi uskonut omaavani. 

Väsymys, vaatimukset, jatkuva pakko olla jollekin olemassa. Ne ovat pahimpina hetkinä repineet minua niin pahasti että en tiennyt voivani olla niin rikki. 

Olen lyönyt nyrkillä seinään. Olen potkaissut pyykkikorimme rikki. Olen heittänyt kirjan nurkkaan. 

Ja kyllä minä olen sanonut etten jaksa. Minä olen sanonut että puoliso ei osaa. Minä olen sanonut että anna minä kun sinä et kerta tunnu ymmärtävän. Minä olen nostanut itseni korvaamattomaksi. Minä olen kuvitellut olevani se ainoa joka osaa tämän homman. 

Ennen tänne tuloa jaoimme arkea huomattavasti tasaisemmin. Mies teki 80% työviikkoa ja oli enemmän lasten kanssa. 

Esikoisen kohdalla hän oli 4kk kotona hoitovapaalla. 

Minä jätin lapsia hänen hoiteisiin ja menin perjantaisin töihin. 

Usein lauantaisin ja sunnuntaisin minulla oli kokouksia tai kuvauksia. Jätin lapset ilman ajatustakaan ja lähdin töihin. 

Mies kävi usein kaupassa tullessaan töissä, jos ei nyt tekemässä viikko-ostoksia niin ainakin hakemassa ne puuttuvat maidot ja kaurahiutaleet.

Mies osti Esikoiselle ulkoiluvaatteita. Mies löysi kirpputoreilta vaatteita lapsille. 

Mies teki ruokaa. 

 

Viimeisen vuoden aikana minä olen hoitanut kaiken mikä liittyy kodinhoitoon ja lasten hakintoihin. Sanon tämän ilman mitään tunnepainotusta. Faktana. Näin nyt vain on. 

Minä olen kotona. Minä en käy töissä. Tämä on työnjako. Mies käy töissä. 100% 5 päivää viikossa hän on poissa. Minä pyöritän tätä arkea. 

Minä olen luonut rutiinit. Minä olen kehittänyt tavat kuinka se arki jotenkin rullaa. Minä olen tehnyt tästä itselleni projektin. 

Kuitenkin. Tässäkin on Mutta. 

Tämä on minun tapani. Minun tyylini. Minun tulkintai siitä miten asioita tulee tehdä. Tämä arki. Tämä elämä. 

Se onko se ainoa oikea tapa, se on hyvinkin kyseenalaista. 

 

Nyt kun olemme olleet yli 10 päivää yhdessä, kahtena aikuisena, kahtena vanhempana vetämässä tätä arkea, saan itseni kiinni jatkuvasti siitä että oikaisen miestäni. Että kiistelemme jostain pienestä asiasta, siitä miten reagoida lapsen kiukutteluun, inttämiseen, huonoon käytökseen. 

Kun kuopus kaatuu jäällä mulkoilemme toisiamme, miksi sinä et katsonut sen perään. 

Kun osoitan Esikoilselle kallion josta roikkuu jäätikkuja puoliso katsoo minua ja sanoo äkäisenä ettei halua että lapset menevät jäälle liukastelemaan. Kaatuvat ja satuttavat. Mulkaisen takaisin. Se olisi niille elämys. 

Lapset katselevat pikkukakkosta ja huutelevat etteivät halua katsoa tiettyä ohjelmaa. He ääntelevät hätääntyneesti ja minä menen katsomaan miksi. Ohjelma pelottaa heitä. Kuopus on itkuun purskahtamaisillaan. Puoliso istuu kolmen metrin päässä sohvalla tekemässä töitä. Ei huomaa tilannetta. Suutun koska en voi ymmärtää tilannetta. 

 

Ja ei. Minun tapani eivät ole ne ainoat oikeat. Minä en ole aina oikeassa. Minä en tunne lapsiani paremmin kuin heidän isänsä. 

Minä osaan sujuvammin vetää meidän arkea silloin kun me olemme kolmestaan. Minä osaan hoitaa tilanteet ja lukea lapsiamme silloin kun asiat tehdään niinkuin minä haluan. 

Mutta se ei tee minusta korvaamatonta. Se ei tee minusta parempaa vanhempaa. 

Jos en suostu näkemään muita tapoja, jos en suostu joustamaan omista rutiineistani, se tekee minusta huonomman vanhemman. Se tekee minusta sen joka saa arjen neljästään tuntumaan vaikealta. 

 

Ei ole helppoa myöntää olevansa korvattavissa. 

Ei ole helppoa myöntää olevansa välillä heikko. 

Ei ole helppoa myöntää olevansa välillä väärässä. 

 

Sen minä olen kuitenkin päättänyt opetella. Myöntämään virheitäni. Opettelemaan että en minä ole se joka aina tietää miten tilanteissa toimitaan, edes meidän lasten kanssa. Vaikka vietänkin heidän kanssaan 99% ajastani. Ehkä juuri siksi en välttämättä aina tiedäkään mikä on se oikea tapa. Ehkä puolisoni, joka voi katsoa asioita ulkoapäin, ehkä hän näkee tilanteen selvemmin. 

Minä elän hetkessä. Minä elän siinä arjen pyörittämisen pienessä ympyrässä. 

 

Kun Esikoinen menee pitkin seiniä pysyttyyään aamun puolisoni kanssa sisällä katsomassa jalkapalloa kun minä ulkoilin kuopuksen kanssa, minun on niin helppo puhista että tätä tämä on. Ei tuo lapsi osaa olla ellei pääse ulos. Ei häntä vaan voi jättää sisälle aamuksi. Ei siitä tule mitään. 

Tähän puliso huokaisee, katsoo pitkään ja sanoo että joskus se on opittava. Ei se lapsi koko elämäänsä voi juosta kolmea tuntia ulkona joka aamu. Jätän vastaamatta, vaikka tiedän syvällä sisälläni että hän on oikeassa. 

Mutta myöntäminen, se on vaikeaa. 

Tästä ympyrästä ulos näkeminen. Sekin on joskus vaikeaa. 

Mutta minä opettelen. 

Joka päivä hieman enemmän. 

 

Huomenna on edessä taas se arki. 

Se minun muokkaamani. Se tuttu, turvallinen. 

Se joka parhaimmillaan soljuu eteenpäin ilman suurta ponnistelua. 

Se joka pahimmillaan takkuaa niin että sieluni on vereslihalla. 

Se arki missä viisi päivää viikosta on minä ja kaksi lasta. 

Kaksi päivää kaksi lasta ja kaksi aikuista, juhlaa. 

Se arki joka nyt aluksi tuntuu tyhjältä ilman sitä neljättä. 

Se arki, jossa minä päätän. 

 

Huomenna alkaa se arki, kun minä en enää tee itsestäni korvaamatonta. 

Se arki kun minun tapani ei ole se ainoa oikea. 

Kun minun tapani voi olla se väärä. 

Kun minä annan oikeasti enemmän tilaa. 

Kun minä oikeasti kuuntelen myös enemmän. 

Kun minä olen vain minä. 

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

2016

 

 

Kohta vaihtuu taas vuosi. Taas kaksitoista kuukautta on käyty läpi ja aika jatkaa kulkuaan loputtomalla janallaan. 

Olemme olleet täällä, tämän saman mutta niin erilaisen auringon alla kohta vuoden. 

Vuosi oli se rajapyykki jonka annoin itselleni, ensimmäinen vuosi, se on se hankala. Sitten helpottaa. Sitten kevenee. 

 

Kun Tulimme tänne, olimme pieni perhe, aika lailla pihalla kaikesta. Olimme väsyneitä, hämillämme ja hieman varuillamme kaiken uuden edessä. 

Minä jätin taakseni työn, sosiaalisen turvaverkon, kokonaisen identiteetin. Esikoinen jätti taakseen sen ainoan kodin jonka kodiksi silloin tiesi. Jätti taakseen tutuksi käyneen perhepäivähoitajan, viikonloppujen yökyläilyt tädin ja hänen miehensä luona, junamatkat Pohjois-Karjalan Pankavaaraan. 

Repäisimme itsemme uuteen alkuun. Mukaan lähti kahdeksan matkalaukullista vaatteita, lasten kirjoja ja leluja. Mutta se tärkein, uteliaisuuden, kärsivällisyyden ja seikkailunhalun, sen me pakkasimme sydämiimme.

Muistan edelleen ne ensimmäiset päivät. Jetlagin aiheuttaman huteran olon, automaattivaiheteisella autolla ajamisen, kodin etsimisestä aiheutuvan stressin sekoituksen. Sen tunteen kun lähes kaikki tuntui oudolta. Aivot yrittivät epätoivoisesti sijoittaa olintilaamme johonkin tuttuun ja ensimmäisten päivien, jopa viikkojen ajan, takaumat Intiaan ja Lontooseen olivat vahvoja. 

 

Me löysimme kodin. Me totuimme tähän aikaan. Me opimme ostamaan täkäläistä ruokaa. Minä opin ajamaan automaattivaihteista autoa. 

Kaiken muun kanssa me aluksi kipuilimmekin. 

Minä oman identiteettini, oman menentetyksi koetun minuuteni kanssa. 

Esikoinen kaiken uuden edessä. Itki enemmän poissa olevaa isää, itki Suomeen jääneitä leikkitovereitaan. Itki tuttua hoitopaikkaa, isovanhempiaan. 

 

Ja Kuopus. Kuopus itki alkuvuodesta edelleen refluksiaan. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat sitä. Totuttelua. Odottelua siitä että elämä alkaa olla arkea. 

Jatkuvaa tuntemattomien ihmisten ja asioiden kanssa olemista. 

Oman itsensä löytämistä. 

Valvomista kun uudet ruoka-aineet saivat kuopuksen huutamaan yöt. 

 

En osaa tarkoin sanoa koska muutos tapahtui. Kai se tuli hiljaksiin, niinkuin muutoksilla on tapana. Kuitenkin maaliskuussa havahduimme siihen että Kuopus nauraa. Itkut vähenivät ja tilalle tuli naurava ja hassutteleva puolitoistavuotias. Pystyimme vihdoinkin, vihdoinkin näyttämään puolentoistavuoden refluksihelvetille keskisormea. Me väsytimme sen. Se väistyi. 

Samoihin aikoihin me aloimme löytää ratkaisuja miten Esikoisen isäikävää voidaan jotenkin edes säädellä. Tapasimme viikolla lounasaikoihin ja viikonloppuisin puolisoni teki paljon asioita Esikoisen kanssa kahdestaan. 

 

Elämä alkoi arkistua. Kauppojen valikoimat alkoivat tulla tutuiksi, kuuma aurinko olla enemmän jokapäiväinen ilmiö kuin poikkeus. 

Me sopeuduimme.

 

Oli meillä hankalia aikoja sen jälkeenkin. Oli se kaksiviikkoinen kun minä ja lapset sairastimme enterorokon ja kuumeesta ja heikosta olosta huolimatta jouduin silti hoitamaan lapset ja kodin. 

Oman uuden identiteettini hyväksyminen kesti pitkään, vasta nyt syksyllä olen alkanut olla sinut sen kanssa että juuri nyt tämä välitila on ihan hyvä. 

Oli minulla niitä romahdushetkiäkin. Sellaisia kun itkin ja raivosin miehelleni. Huusin että hän jättää minut yksin tämän kaiken kanssa, pakenee töihin, eikä tiedä mitä minä joudun käymään läpi kotona. Huusin ulos patoutuneita ahdistuksia, päivien yksinäisyyttä, nieltyjä kyyneleitä ja kiukkua, koti-ikävää ja kaiken uuden tuomaa rasitusta. 

 

Tuli kuitenkin kesä, tuli rantapäiviä rantapäivien jälkeen. Hiekkaa varapissa, meren kohina korvissa. Korkealla kaartuva taivas ja sen yllä leijailevat lokit. 

Tuli ystäviä. Tuli rutiineja. 

Tuli pieniä viikonloppumatkoja. 

Elämä täyttyi naurusta, lämmöstä ja puutarhaan muuttaneesta kolibripariskunnasta. 

 

Kun syksy saapui, kuvittelin meidän olevan jo sopeutuneita, valmiita, kotiutuneita. 

Siksi se voima millä muutokset heilauttivat laivaamme hämmensikin minua. 

Tutuksi tullut ystäväperhe muutti takaisin Suomeen. 

Pari muutakin tuttua äitiä lapsineen muutti pois. 

Puistoiluporukoiden kokoonpanot muuttuivat emmekä me oikein löytäneet enää paikkaamme niissä. 

Arki rullasi eteenpäin, mutta jokin siinä kinnasi vastaan. 

Minä väsyin, väsyin vaikka syksyssä oli niin paljon upeaa. Oli roadtrippejä, oli uusia ystävyyksiä. 

Oli matka Suomeen, oli näyttelymatka Berliiniin. 

Löysin uusia rutiineja helpottamaan arkeamme, löysin uusia tapoja nauttia elämästä. 

Rakensimme vakiituneita perinteitä: aloimme perjantaisin käydä puolison työpaikalla syömässä lounasta. Tiistaisin jumpassa muiden suomalaisäitien kanssa, torstaisin toisessa jumpassa korealaisen leikkikaverin kanssa. 

Tutustuin ihmisiin joiden kanssa oli helppo nauraa. 

Silti aamuisin olin väsynyt herätessäni. 

Jätin juoksun. 

 

Sitten tuli marraskuu ja Meksiko. 

Näen sen selvänä muutoksena arkeemme. 

Ihana, kuuma, lempeä Meksiko. 

Viikko jaettua vastuuta. Viikko olemista. Vain me. Vain perhe. 

Siellä, sen kuuman ja paahtavan auringon alla, meren viilentävissä aalloissa ja uima-altaan välkeessä me tankkasimme akkujamme kuin huomaamatta. Olkapäillä raskaana painanut väsymys alkoi väistyä. Ja lomaviikon viimeisenä aamuna heräsin pirteänä ennen lapsia. 

Meksikosta eteenpäin päivissämme oli uusi kaiku. 

Minä jaksoin taas aamuisin käydä juoksemassa jaksoin antaa itsestäni enemmän ihmisuhteille. Huomasin miten upeita ihmisiä ympärilläni onkaan. Tutustuin ja annoin muillekin mahdollisuuden tutustua minuun. 

Arkeemme solahti yht’ äkkiä uusia ihmisä. Uutta olemista. Se sai hymyilemään. Se teki arjesta värikkään. 

 

Nyt kun katson vuotta taaksepäin, taputan itseäni olalle. Me emme vain selvinneet tästä ensimmäisestä vuodesta, vaan me itseasiassa onnistuimme tekemään siitä loppua kohden todella hienon. 

Alku oli vaikea. Sitä en halua edes kaunistella. Se oli ajoittain niin raskas ja uuvuttava että pelkästään sen muisteleminen tuo happaman maun suuhun. Mutta loppua kohden me olemme rakentaneet tänne jotain kaunista. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon. Olemme löytäneet itsestämme uusia puolia. Olemme nähneet itsemme perheenä uudella tavalla. Ymmärtäneet mitkä voimavarat meillä on ihan tässä edessämme. 

Olemme myös ymmärtäneet aivan uudella tasolla ne Suomessa olevien sosiaalisten suhteiden ja turvaverkkojen merkityksen. Kun niitä ei ole, näkee niiden arvon. 

 

 

 

Tämä vuosi, 2016, kun oikeisto on noussut räjähdysmäisesti maailman johtoon, kun ihmisarvoja tuhotaan kovemaa tahtia kuin niitä ehditään rakentamaan, kun maailma katsoo sivusta tuhansien siviilien murhia sota-alueilla, kun jossain kaukaisessa galaxissa perustettaan kovimman luokan bändiä. Tämä vuosi on kaikessa karmiudessaan ollut meille, tälle pienelle perheelle, pisaranpuolikkaalle meressä niin eheyttävä. Niin paljon parempi kuin vuosi 2015. 

Me nukumme taas. Me nauramme taas. Me jaksamme taas. 

Minä olen oppinut näkemään itseni uudella tavalla. Minä olen astunut kerta toisensa jälkeen mukavuusalueeni ulkopuolelle, löytääkseeni sieltä mitä upeimpia asoita. 

Esikoinen on oppinut uuden kielen. Hän on oppinut kirjoittamaan oman nimensä. Hän ei tarvitse enää päiväunia. Hän ei ole enää taapero, hänestä on kasvanut lapsi. Pieni, näsäviisas ihmisen alku.

Kuopus, hän on oppinut nauramaan. Hän on oppinut nukkumaan jopa 4 tunnin pätkissä. Hän on oppinut puhumaan. Hän on oppinut juoksemaan. Hänestä on kasvanut taapero. Pieni, vitsikäs ihmisenalku.

Puolisoni. Hän on oppinut kärsivällisyyttä. Hän on oppinut kuuntelemaan. Hänon oppinut näkemään lähelle. Hän on oppinut elämään hetkessä. 

 

Minä toivon että vuosi 2017 tuo meille elämyksiä, seikkailuja ja uusia kokemuksia. Toivon että saamme nauraa paljon. Haistella mandariinipuun kukkasia, ihastella kolibrin lentoa ja katsella auringonlaskuja mereen. Toivon että saamme hymyillä ystäville, nukahtaa toistemme viereen ja herätä seuraavan kerran vasta aamulla. 

Toivon että vuodesta 2017 tulee vuosi jolloin asiat ovat hyvin. Jolloin arjesta ei tarvitse selviytyä. Vuosi jolloin me voimme elää ja mennä eteenpäin, käsikädessä, perheenä. Kohti valoa. Kohti aurinkoa. Kohti hiekkarantoja. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Villi, vilkas, elämä

 

Kellon on seitsemän. Vedän villasukkia jalkaan ja tepastelen keittiöön keittämään aamupuuron. Esikoinen kävelee perässä ja puhuu jo taukoamatta. Kuopus on vielä hiljaa, pyyhkii unta silmistään ja odottaa puuron valmistumista. Istutaan kaikki pöydän ääreen. Esikoinen pulputtaa muroluskallisten välistä ja kuopus toistelee esikoisen lauseenpätkiä omien puurolusikallistensa lomassa. Istun omassa tuolissani ja juon teetä yrittäen herätä taas uuteen aamuun. 

Kello ei ole edes kahdeksaa kun olohuoneen lattialle on levitetty joululahjaksi saatu lautapeli ja jo toinen kierros Busytownia lähtee liikkeelle. Esikoinen pelaa ja selittää samalla pelatessaan. Hetkeäkään hän ei ole paikoillaan. Kuopus sählää ympäri pelilautaa ja aina välillä juoksee hakemaan jonkun peliin kuulumattoman asian sotkemaan tilannetta. 

 

Tätä tämä on. Siitä hetkestä kun heräämme siihen hetkeen kun lapset menevät nukkumaan. Tauotonta liikettä ja puhetta.

Millaista se on, elämä kahden villin lapsen kanssa? Kysymys jota minulle esitetään aina silloin tällöin. Mitä vanhemmaksi pojat tulevat sitä useammin joudun siihen vastaamaan. 

Vastaus on hankala. 

Villi. 

Taas kerran sana josta en pidä. Käytän sitä harvoin itse puhuessani lapsistamme. Kenenkään lapsista. 

Villi. Se kalskahtaa niin alkukantaiselta. Sellaiselta ihmiseltä joka ei osaa käyttäytyä. Joka tekee tahallaan pahojaan. Joka ei edes välitä mitä tekee. 

Vilkas. Energinen. Sitä meidän lapset ovat. Sitä en kiellä. He ovat äärettömän vilkkaita. Äärettömän energisiä. 

Joskus kun asiaa tuskailin isälleni hän tokaisi, no ei kai se ihme ole jos katsoo heidän äitiään. Mulkaisin isääni ja jupisin itsekseni että minähän olen äärettömän rauhallinen luonne, yhtään en sinkoile ja sähiköi ympäriinsä kuten lapsemme. 

Viime keväänä kun ystävämme oli viettänyt kanssamme viikonlopun ja puuskahdin hänelle jotain lasten energisyydestä hän oli hetken hiljaa ja sen jälkeen hän totesi analyyttisen tarkasti että kyllä hänenkin mielestään lapset ovat tulleet minuun. Minussa se energisyys vain purkauttuu puuhakkuutena, että teen aina jotain. Puuhaan jonkun projektin parissa. Lapsi ei sitä vielä osaa joten se säpisee ympäriinsä. Juoksee, puhuu ja riehuu. Vaatii tekemistä, käsille, jaloille, aivoille. Uusia haasteita. 

 

Puen lapsille vaatteita. Molemmat sinkoilevat pitkin poikin olohuonetta. Olohuoneen pöydälle kasaamani vaatepinot ovat jo aikaa sitten levinneet ympäri lattiaa. Poimin vaatteet kolmannen kerran ylös ja kehotan lapsia viidennen kerran riisumaan yöpaidat ja pukemaan. Lopulta istun itse sohvalle ja otan yksitellen molemmat lapset syliin ja puen heidät. Raajat viuhtovat puheen tahtiin ilmassa ja Esikoinen säntää kolme kertaa sylistäni ihan vain nopeasti tekemään jotain. 

Ennenkuin olemme talosta ulkona, he ehtivät vielä juosta keittiöstä olohuoneeseen kengät jalassa ainakin viidesti. Ajaa mopolla ja potkulaudalla keittiöön. Tapella siitä kumpi saa avata ulko-oven. Riisua takit ainakin kaksi kertaa ja riidellä siitä kumpi käyttää kumpaa pipoa. 

Autossa he kiipeilevät pitkin penkkejä ja kaivavat pikkuautoja istuinten alta. Jos naapurin kissa tulee etupihallemme he juoksevat sen kanssa ympyrää auton ympäri. Vöissä he ovat vihdoinkin paikallaan. Kun muutakaan ei voi. 

Annan molemmille kirjat syliin. Lukekaa niitä. Jooko. 

Hetken hiljaisuus. Ensimmäinen hetki sitten heräämisen. 

 

Millaista se on, elämä vilkkaan lapsen vanhempana?

Minä en tiedä muunlaisesta elämästä lasten kanssa. Minulle ei ole muuta kuin tämä loputon puheen ja ympäriinsä säpimisen ja tekemisen arki. 

Se vie voimia. Se on ajoittain raskasta. Useinmiten en ajattele sitä. Koska en tiedä muustakaan. Tämä on nyt tätä. Piste. 

Sitten on kuitenkin niitä hetkiä kun katselen muita ihmisiä, istumassa rannalla, samanikäisten lapsen kanssa. Istumassa. Siinä peiton reunalla. Koko perhe. Puoli tuntia. Tunnin. 

Siinä ne istuvat. Lapset leikkivät keskenään rauhassa hiekalla. Vanhemmat istuvat ja lukevat kirjaa tai selaavat puhelintaan. Vilkuilen heitä ja mietin eivätkö nuo lapset liiku lainkaan. Ei, siinä ne ovat, ihan rauhassa ja tyytyväisenä. 

Samaan aikaan meidän perhe sinkoilee ympäri rantaa, lapset juoksevat hakemaan vettä, ihmettelemään aaltoja. Etsivät rapuja, simpukoita, mitä tahansa. Puhuvat taukoamatta. Hiekka lentää, lapset kaatuvat. Itkevät. Nauravat. Huutavat. Eväitä syödäessään he säheltävät niin että puolet ruuasta on hiekassa. Rantapyyhkeistä luovuimme jo heti alkutekijöissään, ruokomatot sai helpommin puhtaaksi hiekasta, ruuasta ja kaikesta mahdollisesta mitä lapset keksivät niille kasata niiden kahden tunnin aikana kun me rannoilla viivyimme. 

Ei, meillä ei koskaan istuttu rauhassa ja hiljaa. Me emme tiedä miltä se tuntuisi. Olisiko se vapauttavaa. Olisiko se lomaa.

 

Lapset lukevat autossa kirjoja, sitten kuunnellaan musiikkia. Perillä leikkipuistossa/jumppasalilla/kukkuloilla/kaupungissa/eläintarhassa/museossa purkauttuu autosta energiaa kerännyt kaksikko joka tuulispään lailla ryntää autosta ulos ja lähtee juoksemaan kohti sitä määränpäätä mihin olimme tulleet. Lounasaikaan asti lapset puuhaavat, juoksevat ja leikkivät. Minä juoksen perässä, vahdin etteivät he tipu, etteivät he kiipeä liian korkealle. Poikkeuksetta jompikumpi, yleensä nopeampi Esikoinen häviää näköpiiristäni vähintään kerran, yleensä ainakin kolme kertaa aamun aikana. En tiedä mitä hän tekee, missä menee, mutta luotan ettei hän tee pahojaan. Lapset ovat vilkkaita eivät tietoisesti karkailevia tai pahojaan tekeviä. On vain niin kiire nähdä maailmaa. On niin kiire kokea kaikki. 

 

Lounaan jälkeinen aika on minun itseni rakentama pysähdys päivään. Kuopus menee nukkumaan. Esikoinen tekee jotain. Lukee, piirtää, kokoaa palapeliä tai pelaa padillaan. Se on minulle pakollinen. Muutoin en jaksa. 

Juon kupin teetä ja katson kuinka esikoinen seisoo päällään ja lukee samalla kirjaa. Kohta hän vaihtaa asentoa ja seisoo yhden jalan ja yhden käden varassa, lukee samalla kirjaa. Tulee esittelemään kirjaa minulle. Puhuu, puhuu ja puhuu. Kerron hänelle että on iltapäivärauha. nyt ollaan hiljaa ja tehdään jotain itseksemme. Esikoinen siirtyy matolle pelaamaan padilla. Makaa, selällään, makaa vatsallaan, käy välillä juoksemassa pienen kierroksen ulkona. Kysyy joko kuopus herää, joko saadaan välipalaa, joko mennään ulos. Ei vielä, ollaan vielä rauhassa. 

Joinain päivinä hän rauhoittuu, hetkeksi, 15minuuttia paikallaan on ollut maksimi. Mutta sekin on jo hyvä. 

Joinain päivinä teen hänen kanssaan palapelejä. Tai harjoittelen kirjoittamista. Tai muovailemme. Silloin hän malttaa olla rauhassa. Keskittyä. Kun aivot saavat aktiviteettia, kehokin pysähtyy. Vaikeaa on löytää tasapaino. Että minäkin saisin levätä. Että minäkin saisin hetken hengähtää. 

 

Välipalan jälkeen alkaa päivän toinen engergiapiikki joka täytyy jotenkin saada tasattua. Mennään ulos, puistoon, kirjastoon, kauppaan. Pyöräillään, juostaan. Ainakin puolitoista tuntia. Joskus koko iltapäivä, kunnes kello on yli viisi. Jos mielii askarrella lasten kanssa, pitää ensin käydä kiertämässä kahden kilometrin pyöräily ja juoksukierros. Sitten irtosilmien liimaaminen ja piippurasseista siipien taittelu onnistuu. Silloin lapset eivät riitele tai revi toistensa leluja käsistä. 

 

Millaista se on, elämä lapsen kanssa joka ei pysähdy oikein koskaan?

Nyt joulunaikaan tämä kaikki on taas korostunut. Kuinka paljon nämä pienet ihmisenalut tarvitsevat fyysistä toimintaa. Ei riitä että pelataan pelejä sisällä. Ei riitä että piirretään. Ei riitä että yritetään vain olla. Ei vaikka meistä vanhemmista se ajoittain olisi ihan mukavaa. Olla vain, nauttia, maata rauhassa olohuoneen lattialla. Nauttia perheestä, ajasta. 

Mutta lapsen sisällä kutina kasvaa. Ei hän kykene sitä pidättelemään. Se purkautuu lyömisenä, liian rajuina leikkeinä. Se purkautuu villill juoksemisella joka päättyy itkuun kun joku kaatuu tai lyö päänsä. 

 

Pikkukakkosen aikaan Esikoinen alkaa olla sen verran seesteinen että hän jaksaa istua ja katsoa. Vain ohjelmien välissä hän ryntää keittiöön kysymään mitä ruokaa laitan. Saako paprikaa. Joskus harvoin käydään juoksemassa pihalla pieni lenkki, katsomassa onko kolibri iltalennollaan. Kuopus ei vielä jaksa katsoa, ei tarvitsekaan, ei tuossa iässä. Hän leikkii ja puuhaa. Itsekseen. Tyytyväisenä. Yleensä. Jos alla on tarpeeksi ulkoilua ja puuhaa. Vain silloin. 

 

Viimeinen rieuhmishetki on kun isä tulee. Isä isä isä. olohuoneen matto menee rullalle, tyynyt sinkoilevat. Soitetaan vihaista kitaramusiikkia. Tanssitaan, riehutaan ne viimeisetkin rippeet ulos. 

Unta ei tarvitse pitkään odotella. Ei, jos on saanut purkaa kaiken energian. Ei, jos on saanut juosta ja temmeltää. 

 

Minä en halua kertoa teille päivistä jolloin lapset eivät syystä tai toisesta ole pääseet juoksemaan, ulkoilemaan, temmeltämään. Päivistä jolloin se kaikki energia istuu siellä lapsen pienen rintalastan alla ja odottaa vain räjähtämistä. Yksi päivä. Se riittää saamaan pienen ydinpommin sinne rintalastan alle. Yksi päivä. Jo yksi aamupäivä sisällä voi olla liikaa. Te puuhaatte paljon, käytte paljon eri paikoissa. Kommentoi eräs ystäväni. Niin, me puuhaamme, jotta meillä olisi rauha. Me käymme paikoissa jotta meillä olisi virikkeitä lapsille. Me vaellamme kukkuloilla jotta meillä aikuisilla olisi muuta katsottavaa kuin aina ne samat leikkipuistot.  Mutta niistä päivistä kun me emme tässä onnistu, niistä te ette oikeasti halua tietää. Kun molemmat lapset huutavat, tappelevat, riehuvat. Heittelevät legoja, huutavat ja uhmaavat. Kun me vanhemmat olemme ärsyyntyneitä, vihaisia, pettyneitä kun emme koskaan kykene rauhalliseen olemiseen. Kun emme jaksaisi, kun emme haluaisi. Kun kumpikaan aikuinen ei jaksaisi ottaa sitä johtoa, sanoa että nyt lähden ulos näiden kanssa, ei tästä mitään tule. Kun itku ei ole kaukana kellään. 
Niitä on onneksi enää harvoin. Nyt kun tiedämme ettei se onnistu. Ettei tämä perhe toimi näin. Kun osaamme kanavoida energiat. Kun olemme kasvaneet vanhempina. 

Sen nämä lapset ovat meille antaneet. Syyn mennä. Syyn lähteä. Syyn etsiä yhä uusia ja uusia paikkoja tutkia tätä maailmaa. 

Vuorovesialtaat, kukkulat, metsät, luonnontieteelliset museot, kalliot… kymmenet ja kymmenet paikat joihin emme eksyisi ilman lapsia. Sen nämä lapset meille antavat, elämyksiä, avaruutta, uusia näkökulmia. Syyn tuntea kokeneensa jotain uutta. 

 

Niin, miltä se sitten tuntuu? En tiedä. Iltaisin kun lapset ovat nukahtaneet olen väsynyt. Jo aikaa sitten olen lakannut tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä että saan päivisin hyvin vähän tehtyä kaiken pakollisen rinnalla. Hoidan lapset, pyykit, ruuat, ostokset ja päällisin puolin kodin siisteyden. Omat kuvausprojektini etenevät hitaammin kuin kohmeinen etana kylmällä betonilla. Askartelukaappi sotkeutuu lähes yhtä nopeasti kuin mitä sen siivoan. Ajatukseni tulevaisuuden projekteista, niistä vähän isommista, niistä jotka vaatisivat aika isoja panoksia, ne eivät siirry mihinkään päästäni. Ei vielä. Ei keskellä tätä arkea. 

 

Mutta miltä se sitten tuntuu? Katsoa itseään peiliin joka päivä. Nähdä itsensä kopion juoksevan ympäriinsä. Puuhaamassa. 

Uskotteko jos sanon että olen ylpeä, onnellinen ja vapautunut?

Uskotteko jos sanon että olen välillä väsynyt, turhautunut ja uupunut?

Uskotteko jos sanon että uskon noidenkin lapsien oppivan vielä kanavoimaan energiansa johonkin muuhun kuin juoksemiseen?

Että uskon että heistä tulee vielä jotain?

Että uskon että he saavat jotain aikaiseksi? 

Juuri tuon energian takia. 

Juuri tuon vilkkauden takia. 

 

Miltä se sitten tuntuu?

Ei miltään.

Se on. 

Elämä.

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Lunta etsimässä

 

Lähdemme ajamaan keskiviikko iltana, ruuhkan jälkeen. Esikoinen ei malttaisi millään odottaa. Pukee salamavauhtia yöpaidan valmiiksi päälleen ja pakkaa pikkuautonsa ja dinosauruksensa reppuun ja seisoo ovella tuntia ennen aiottua lähtöaikaa kysymässä joko mennään. Meitä hymyilyttää. 

Olemme luvanneet että menemme etsimään lunta. Luvanneet että jos sitä löytyy rakennetaan lumiukko, lasketaan mäkeä. 

Kaupasta haettiin aiemmin päivällä pulkka. Edellisenä päivänä haettiin ystävältä lainavaatteet. Toppavaatetta lapsille ja meille. Kengätkin saimme lainaan toiselta ystävältä. Näin suomalaisuus täällä onneksi toimii. Vähän kun hihkaisee olevansa jotain vailla, on tavaran lainaanantajia ympärillä. Se on rikkaus. Se on onni.

Vihdoinkin kello on niin paljon että laskelmoimme ettemme enää juutu työmatkaruuhkaan. Pakkaamme auton ja lähdemme ajamaan kohti ensimmäistä etappia. 

 

Ajamme läpi pimeyden, ympärillä levittäytyy piilaakson valomeri. Autojen, teiden, talojen ja valojen määrä mykistää. Kuuntelemme musiikkia ja pohdimme tulevaisuutta. Mietimme missä olemme vuoden kuluttua. On samanaikaisesti kutkuttvaa ja hieman ahdistavaa ettemme tiedä sitä. Mutta näin me olemme aina eläneet. Tulevasta tietämättöminä. Hieman koukussa siihen tunteeseen mikä syntyy kun heittää elmänsä sekaisin, aina uudelleen ja uudelleen. Rauhoitummekohan me koskaan, kysymme toisiltamme. Onko tämä viimeinen matkamme. Onko tämä viimeinen kerta kun repäisemme elämämme uuteen alkuun tavalla tai toisella? Olemme pitkään hiljaa. Lopulta minä vastaan etten usko niin. Että en usko meidän lakkaavan elämästä näin. Me löydämme erilaisia tapoja. Eihän sen aina tarvitse olla sitä että muuttaa uuteen maahan, kaupunkiin tai hankkii lapsia. Puolisoni naurahtaa ja toteaa, niin ehkä sen ei tarvitse. 

Saavumme Sacramentoon. Ensimmäinen etappimme. Kannamme nukkuvat lapsemme motellin huoneeseen ja laskemme heidät toiseen sänkyyn vierekkäin nukkumaan. Aamulla jatkamme kohta lunta. 

 

Valo siivilöityy aamupalahuoneen ikkunoista lasten hiuksiin maalaten niistä sädekehät heidän päidensä ympärille. Molemmat lapioivat värillisiä aamupalamuroja suihinsa onnellinen ilme kasvoillaan. Kerrankin saa jotain mitä ei saa kotona. 

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja matkamme jatkuu kohti pohjoista. Kaukaisuudessa näkyvät vuoret, ja niiden lumihuiput. Moottoritie muuttuu kapeaksi ja mutkikkaaksi tieksi joka seuraa joenuomaa. Maisemat vaihtuvat taloista ja pelloista havupuhihin ja kalliohin. Esikoinen näkee edessä häämöttövät lumihuiput ja toteaa lumoutuneena “Vuoret! Ja juuri tuonne me olemme matkalla!”

Maisemat muuttuvat karummiksi ja siellä täällä alkaa näkymään lunta. Ensin pieniä länttejä sitten enemmän. Suunnittelemme menevämme ensin kahvilaan tauolle, sitten hotellimme lähipuistoon etsimään pulkkamäkeä. Laskeudumme vuorta alas, ja mitä alemmas ajamme sitä vähäemmän lunta on näkyvissä.

Lapset eivät malta juoda juomiaan eivätkä istua rauhassa kahvilassa jossa yritämme syödä lounaantynkää. Mies hermostuu ja Esikoinen lähes tärisee sisäänsä tungetun energian määrästä. Vien lapset ulos ja odotan että hän juoksee muutaman kerran kahvilan pihan laidasta laitaan. Mies tulee ulos ja toteamme ettei täältä löydy lunta, pitää ajaa takaisin ylös vuorelle. 

Matkalla lumipuistoon, huomautan miehelle että muutkin autoilijat ovat pysäyttäneet autonsa tien reunaan ja menneet siitä kävellen metsään. Miksi emme mekin. 

Ja niin me teemme. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lumi loistaa kirkkaan valkeana kun puemme lapsilleja itsellemme toppavaatteet ja istutamme heidät pulkkaan. 

Tämä riemu, tämä tunne. Kuin kotiin tulisi. En minä tiennytkaivanneeni lunta. En minä tiennyt kaivanneeni talvea. Mutta nyt kun se oli tässä, käsin kosketeltvana, se kirpeys, lumen haju, lumen tuntu, narina kenkien alla, tuoksu ilmassa, lämmin onnentunne läikkyi pitkin poikin sydänalaani ja pursusi hymyinä ja siristettyinä silminä minusta ulos.

 

Me laskimme mäkeä. Me rakensimme lumiukon. Me makasimme lumessa ja katselimme sinistä taivasta. Söimme eväitä ja laskimme lisää mäkeä. Kuopus huusi riemusta mitä kovempaa pulkka meni mäkeä alas. Päiväuni aika tuli ja meni, riemunkiljahdukset eivät silti lakanneet. 

Minä juoksin mäkeä ylös, laskin alas. Mies nauroi lasten mukana. Minä hymyilin niin että poskilihaksiin sattui. 

Minä olisin voinut jäädä ikuisuudeksi siihen valkoisen onnen tilaan. Siihen sinitaivaan alle, lumen ja auringon väliin. Katsella kuinka lapsemme nauroivat ja juoksivat, katsoa kuinka mieheni laski mäkeä heidän kanssaan. Tuntea lumen kerrokset jalkojen alla, tuntea sen kylmyys poskeani vasten. 

 

Ilta hämärtyi ja me jatkoimme matkaa. Kuopus nukkui autossa ja Esikoinen lähti isän kanssa katsomaan läheistä leikkipuistoa. Kaiken sen lumessa juoksemisen jälkeen olisin ajatellut ettei hän jaksa enää, mutta energia pursusi lapsesta joka suuntaan. Tunnin hän juoksi ja nauroi. Näin miten lapsi nautti isästään ja siinä lämpimässä autossa istuessani, kuopuksen unta kuunnellessani ja hitaasti illaksi taipuvaa päivää auton ikkunasta katsellessani olin onnellinen, niin luvattoman onnellinen että se lähes sattui. 

 

Viimeistelimme päivän uimalla kuumassa porealtaassa ja syömällä pizzaa. Iso hotelli, isot peliluolat. Isä lupasi lapsille vielä autopelin ennen nukkumista. Molemmat pojat isän sylissä, keksellä satoja pelikoneita. Kaikilla sama riemun ilme. He olivat jossain maailmassa joka oli minulle vieras, mutta johon heidät rakkaudella päästin. Katselin pientä perhettäni ja tunsin ylpeyttä siitä että sain kuulua siihen. Ylpeyttä siitä että olimme rakentaneet jotain niin kaunista yhdessä. 

 

Yö laskeutui kuin varkain, vetäen painavan peittonsa silmiemme ylle. Heräsin ensimmäisen kerran neljältä kuuntelemaan tuulta. Tiesimme että seuraavaksi päiväksi oli luvattu lunta, mahdollisesti kovaa myrskyä. Nousin katsomaan ikkunasta mutta lumesta ei ollut vielä tietoakaan. Tuulta kuunnellen torkuin vielä kaksi tuntia. Kuuden jälkeen katsoin puhelimesta myrskyvaroituksen ja tein päätöksen nousta ja lähteä. Herätin puolison kertoen että jos haluamme myrskyn alta pois niin nyt pitää lähteä. Vastoin kaikkia odotuksiani hän oli samaa mieltä ja pakotimme unesta kankeat kehomme pukemaan ja pakkaamaan laukkumme. Tuntui typerältä ja oudolta herättää lapset jotka kerrankin olisivat nukkuneet ja pakottaa heille vaatteet päälle. 

Epäilin itseäni ja mietin miksi meillä on näin kiire. Olenhan ajanut koko ikäni lumessa ja jäässä. Kai minä nyt yhdestä vuoren ylityksestä selviän vaikka minkälaisessa myräkässä. Ajoin ajokorttini Kajaanissa. Koko autokoulun aikana en ajanut kertaakaan valoisalla enkä kertaakaan muunlaisessa kuin talvikelissä. Opin siis lumen ja jään vaikutuksen autoon heti ensimetreiltä. 

Muistan kuitenkin että autosasmme ei ole talvirenkaita. Että ketjut ovat ainoa tapa selvitä jos joudumme myrskyyn, ja ketjuilla ajo on eri asia kuin talvirenkailla ajo. Muistutan myös itseäni siitä että se ei auta että itse osaa ajaa jos toiset eivät. Muistutan itseäni siitä että Suomen talvitiet ovat eri kunnossa kun täkäläiset lumimyrskyn keskelle osuvat vuoristotiet. 

Jatkan pakkaamista enkä pue ajatuksiani ääneen. Tiedän että oikea ratkaisu on lähteä ajamaan nyt. Ainoa toinen vaihtoehto on jäädä toiseksi yöksi, tosin sekään ei takaa etteivätkö tiet olisi tukossa ja huonot ajaa. 

 

Ajamme noin kaksi kilometriä kun taivaalta alkaa tulla valkoista hilettä niin ettemme näe enää eteemme. Tienvierustan valotaululle tulee ilmoitus ketjupakosta kaikkiin renkaisiin. Puolisoni kiroilee ja ahdistuu. Hän harjoitteli ketjujenlaiton vain eturenkaisiin. Vakuutan että saamme apua jos tulee ongelma takarenkaiden kanssa. Saan osakseni hiljaisen katseen. Pysäköin auton suljetun huoltoaseman pihaan, koitan löytää edes hieman tuulensuojaa myräkältä ja katselen autojen peileistä kuinka puoliso polvistuu auton vierelle asentamaan lumiketjuja renkaisiin. Tämä on meidän tasa-arvoamme. Minä ajan. Mies laittaa ketjut. Hän joutuu sen 20minuuttia palelemaan, kestämään myräkkää ja tappelemaan ketjujen kanssa. Sen jälkeen hän saa lämmitellä käsiään ja katsoa ikkunasta ulos. Ei tarvitse enää keskittyä. Minä ajan. Pysyn lämpimänä ja kuivana. Mutta minä keksityn pitämään meidät tiellä. Ajan hitaasti ylös vuoren rinnettä, edessäni on autojono, takanani on autojono. 

Matkan aikana näemme kolme onnettomuusautoa. Yksi katollaan. Mies peittää kädellä silmänsä, ei halua nähdä. Minä katson. Katson litistynyttä ohjaamoa, katollaan olevaa autoa. Tien viereen levinneitä matkalaukkuja. Katson litistynyttä auton nokkaa, sisään taipunutta auton ovea. Yksi auto on jäänyt jyrkänteen reunalla olevan kahden puun väliin. Siitä purkautuu ulos neljän hengen seurue. Heillä oli tuuria. Kaikki autot ovat isoja nelivetoja. Isossa autossa ehkä unohtaa tien liukkauden. Unohtaa että sekin voi lähteä luisuun. Ajan hitaasti, vannon että pidän oman lastini turvassa. 

Maisemat ympärillä ovat sydäntäsärkevän kauniit. Luminen havumetsä, mustat kalliot, valkoinen lumi, graafisena taivasta vasten piirtyvät jyrkänteet. Kaiken sen stressinkin keskellä imen näkymää sisääni, painan pieniä yksityiskohtia muistojen sopukoihin. Toistan miehelle kerta toisensa jälkeen katso tuota maisemaa. 

Huipulla, myrskyn silmässä on tyyntä. Yksikään lumihiutale ei lennä. Taivas on harmaa, lähes musta. Lähdemme laskeutumaan vuoren rinnettä toiselle puolelle, sillä pyry taas yltyy. Yltyy kunnes lakkaa lähes kuin seinään. Lumi muuttuu vedeksi. Poistamme ketjut ja ajamme lähimpään pieneen kylään aamupalalle. 

Selvisimme myrskystä, selvisimme vuoresta. 

 

Matkalla takaisin kotiin, takaisin laaksoon, pysähdymme vielä junamuseoon. Kävelemme läpi Sacramenton vanhan kaupungin. Kävelykatu on päällystetty puilla, kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Kerron Esikoiselle entisajoisa, siitä miksi kadunvierusta piti kattaa puilla. 

Hetkeksi minun aikani, minun maailmani pysähtyy. Olemme siinä, keskellä Amerikkaa, meidän perhe. Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Elämässä niitä muistoja, niitä elämyksiä joita kannamme kaikki lopun elämäämme mukanamme. Taivaalta sataa vettä ja ilma on synkkä ja harmaa. Silti minä kuulen vain kenkien kopinan puukatteilla, näen vanhat talot, vanhat junat. Katson juoksevan esikoisen hulmuavia hiuksia ja hymyilen isoveljen perässä kipittävälle kuopukselle. Katselen olkapäät sadetta vasten kyyryssä kävelevää puolisoani ja tiedän että hänkin muistaa tämän matkan. Hänenkin mielestään pyyhkiytyvät myrskyn aiheuttama stressi, sateen kastelemat kengät ja hotellin kuivassa huoneilmassa huonosti nukutut yöt. Hänkin muistaa tämän roadtripin elämyksenä.

Ei meidän tarvitse huolehtia siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei meidän tarvitse pelätä että me lakkaamme elämästä. Tämä elämä, tämä perhe, tämä spontaani ja avoin tapa mennä ja ottaa vastaan sen minkä elämä tuo, se takaa sen että meidän muistojemme kirja on vanhana täynnä. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Etiäinen kantaa valoa

 

 

Olemme onnellisesti kotiutuneet pieneltä mutta ah niin ihanalta joulumatkaltamme. 

Mies nukuttaa lapsia ja minä istun olohuoneessa, pienessä kuusessamme palaa valo ja ulkona on pimeää. 

Mielen päällä on vielä aamun lumimyräkän keskellä nähdyt jylhän kauniit vuoristomaisemat ja lasten vilpitön onni lumesta. 

Haluan kertoa teille siitä, siitä miten lumi voi tehdä pienen perheen niin tyytyväiseksi, miten matka vuorelle ja takaisin voi antaa niin paljon. 

 

Mutta se ehtii vähän myöhemmin. Tänään, aaton kunniaksi minä haluan lähettää matkaan pienet joulun etiäiset. 

 

Joulu on ihan kohta. Heti tuossa oven takana. 

Minä en usko Jumalaan, mutta valoon, lämpöön ja rakkauteen, niihin minä uskon. Niistä minunkin jouluni koostuu. 

Me emme vietä isoa joulua. Me syömme joulupuuron, leikimme lasten kanssa ja annamme heille pienet lahjat. Illalla istumme takkatulen ääressä ja katselemme sitä. Ehkä juomme lasin glögiä. Mutta se olennainen on siinä. Pieni perheemme, jota rakastan enemmän kuin elämää, tuli valaisemassa pimeyttä, kehojen lämpö, koskeusten lempeys. Rauha ja onni. Kiireettömyys.

Minä annan itselleni lahjaksi armollisuuden ja anteeksiannon. Ettei tarvitse olla enempää. Ei tarvitse laittaa jouluruokia. Ei tarvitse koristella koko asuntoa. Ei tarvitse muuta kuin olla läsnä. Olla minä. 

 

Tänä jouluna minä haluan luoda ajatuksen, lähettää valonsäteen, pienen lämpimän etiäisen myös niille ihmisille, jotka tänä jouluna ovat yksin vastoin omaa tahtoaan. Minä toivon, että yksinäisyytenne helpottaa. Että elämäänne lötyy joku joka halaa, joku joka jakaa sen keittiönpöydän ääressä hörpityn kahvin, joku jolle kirjoittaa viesti. Toivon, että ensi vuonna ette enää ole yksin, ellette itse niin valitse.

 

Haluan muistaa heitä jotka tekevät töitä jotta meidän muiden olisi turvallista olla, jotta meidän muiden olisi lämmin, jotta meillä muilla olisi valoa. Te teette arvokasta työtä, arvokkaampaa kuin lähes kukaan muu. Teidän teette muiden ihmisten jouluista Joulun. Te varmistatte, että sairaat ja loukkaantuneetkin saavat joulun. Te pidätte huolen että tähän maailmaan syntyy terveitä lapsia joulunakin. Te olette perhe niille lapsille joilla sitä ei ole. Te olette joulun henki. 

 

Haluan muistaa teitä joille Joulu ei ole ilon vaan ahdistuksen ja pelon juhla. Te alkoholistien omaiset, kotiväkivallan uhrit, te kannatte taakkaa jota kenenkään ei tulisi kantaa. Te kuljette tietä, jota kenenkään ei täytyisi joutua kulkemaan. Minä toivon teille voimaa, minä toivon teille ulospääsyä tilanteestanne, minä toivon teille vilpitöntä ja pyytteetöntä rakkautta. 

 

Haluan muistaa heitä joille Joulu on surun juhla. Heitä joiden läheinen on poistunut juuri, heitä joita Joulu muistuttaa menneestä tavalla jota ei haluaisi muistaa. Minä toivon että te löydätte pienen valon pilkahduksen, syyn jatkaa tämänkin päivän ohi, toivon siemenen jolla jaksatte herätä seuraavaan aamuun. Minä toivon keskelle teidän surua läsnäoloa ja lämmintä hiljaisuutta. Lempeää kosketusta ja myötätuntoa. 

 

Haluan muistaa teitä joilla ei ole kotia johon mennä. Minä toivon että saatte syödäksenne, toivon että täksikin yöksi löytäisitte paikan jossa nukkua ilman pelkoa kylmästä tai kuolemasta. MInä toivon että jalkanne ovat kuivat ja kätenne lämpimät. Minä toivon että jokin kohta byrokratian rattaissa liikahtaa niin että ensi jouluna istutte oman pöytänne ääressä syömässä joulupuuroa. 

 

Haluan muistaa läheisiäni, ystäviäni ja perhettäni kaukana poissa. Teitä kaikkia minun on ikävä. Teitä kaikkia minä kaipaan. Toivon että teillä on kaunis, lämmin ja uneliaan lempeä jouluaika, toivon että saatte nauraa ja kokea olevanne rakastettuja. 

 

Minä toivon että me kaikki löytäisimme pienen hetken jolloin voisimme olla hiljaa, yksin, kaksin, koko suvun voimin, ja ymmärtää mitä meillä on juuri siinä, silmiemme edessä. Toivon että voisimme löytää kaikki pienen pilkahduksen valoa, pienen toivon kohti parempaa. 

Minä toivon että voimme kaikki kävellä kohti parempaa huomista, kohti vapaampaa, armollisempaa ja pelotonta maailmaa. Kohti maailmaa jossa kaikki voivat viettää joulua, niin halutessaan. 

 

Hyvää joulua, 

kaunista valonjuhlaa, 

lempeää rakkaudenaikaa. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Tunteesta toiseen -vanhemmuuden pikajuna.

Kuulasta ja kylmää. 

Otan ensimmäiset juoksuaskeleet ja katselen kuinka aurinko nousee puiden takaa. Vedän kädet hupparin sisään suojaan kylmältä ilmalta ja jatkan juoksemista tavallista rivakammin että lämpö leviäisi nopeasti koko kehoon. Yöt ovat kylmiä. Viime yönä oli pakkasta. Puistossa, jonka läpi juoksen on ruoho valkoisena kuurasta ja lätäköt ovat jäässä. Muita juoksijoita on tavallista vähemmän. 

Väsymys kaikkoaa askel askeleelta, huonosti nukuttu yö varisee roudan hipaisemaan maahan ja jää sinne lepäämään. 

Kuopus on ollut kipeä ja valvottanut yskällään ja kiehnäämisellään. Lapsella on menossa myös jokin uusi vieroitusahdistuskausi. Minä en saisi poistua lainkaan näköpiiristä. Isä ei kelpaa öisin rauhoitteliaksi kuin huudon kautta. Yritän muistella oliko Esikoisella kaksivuotiaana samanlaista kautta. En muista, mutta en minä muista siitä ajasta muutenkaan mitään. Paitsi kuopuksen huudot ja väsymyksen. 

 

Kun tulen kotiin, siellä on hiljaista. Kurkkaan makuuhuoneeseemme ja puolisoni nukuu lasten keskellä sängyssämme. Käyn suihkussa ja keitän aamupuuron. Lopulta Esikoinen tassuttelee keittiöön. Sitten Kuopus. Puoliso tulee 

Aamupala jää kesken kun lapset muistavat joulukalenterin. Avaavat luukuistaan uudet vahaliidut. Esikoinen polvistuu lattialla piirtämään, Kuopus suhraa kesittyneenä paperille pöydän ääressä. Kaurapuuro kylmenee lautasella ja yskiminen unohtuu. Aurinko nousee pilvettömälle taivaalle ja sulattaa takapihan kuuran pois nurmikolta. 

Minä istun tuolissani ja juon kuumaa teetä. Katselen lapsia ja endorfiini virtaa suonissani turruttaen kaiken muun alleen. Hymyilen ja rakastan. 

Puoliso tulee pöydän ääreen, juo pikaisesti pari kulausta teetä ja sanoo että on kiire. Pitää lähteä. Muistuttaa että tulee illalla vasta myöhään. Olin unohtanut. 

Kohta on onneksi loma. Esikoinen laskee päiviä, vielä kolme kertaa Isä menee töihin. Sitten hän on monta monta monta päivää kotona. Ilme kirkastuu ja lapsi hypähtää hieman riemusta. Pelkkä ajatuksin Isästä kotona saa hänet onnelliseksi. 

 

Ulko-ovi painautuu miehen takana kiinni ja meidän maanantaimme alkaa. 

 

 

Puistoa. 

Ystäviä. 

Uusia ihmisiä. 

Aurinko.  

 

Alku on kankeaa, kuopus kitisee, ei halua sylistä pois. Esikoinen valittaa nälkää. Ruoka ei kelpaa. Syö mandariinin ei muuta. 

Lapset ajautuvat leikkimään ihan eri paikkaan kuin muiden lapset. Seison itsekseni katsellen heitä. Onneksi on kamera. Voi edes kuvata. 

Hetkittäin saan keskustelunpätkistä kiinni. Sitten Kuopus taas repii minua toisaalle. 

Aurinko lämmittää. Riisun Esikoiseltakin haalarin pois. Villapaidankin hän haluaa jo pois. Itse pidän tiukasti takistani kiinni. 

Mietin joulua. 

Tein lapsille heidän pyynnöstään pienen kuusen. Tai ostimme sen kukkakaupasta. Kun sattumalta osui kohdalle. Pujoteltiin pieniä koristepalloja ja punaisia kulkusia siihen. Tein piippurassista tähden. Pojat laittoivat sille silmät. Koska pitäähän kuusen nähdä. Nauratti. Kuopus taivutteli piippurasseista myös epämäärisiä möykkyjä jotka halusi laittaa koristeeksi. Annoin laittaa. Ei kai sen niin väliä. Esikoinen halusi valot. Taivuin siinäkin. Nyt on valotkin kuusessa. 

Jos silmiään siristää eikä katso liian läheltä se on ihan hieno. Meidän näköinen, vähän homssuinen, kamalasti yritystä, lopputulos on vain vähän kömpelö. 

 

Tämä on toinen joulu elämässäni kun en vietä sitä vanhempieni kanssa. Ensimmäinen oli vuonna 2004. Silloin olin töissä. Tein vielä aattona kello 12 asti töitä. Asuimme Helsingissä, Kruunuhaassa. Oli kylmä ja kuulas joulu. Möin viimeiset joulukukat kiukkuiselle vanhalle rouvalle, juuri kukkakaupan sulkemisajan jälkeen. Kello 14 työkavereni mies heitti minut kotiin. Helsinki oli hiljentynyt ja kadut olivat tyhjät. 

Kotona mies oli laittanut joulun. Vietimme sen yhdessä Veljeni ja yhden ystäväni kanssa. Illaksi kokoonnuimme toisille ystäville. 

Heti sen joulun jälkeen matkustimme Intiaan. Lentokentällä käveli vastaan lapsia vähissä vaatteissa, peitoihin käärittynä, avustustyöntekijöiden saattamana. Tsunaumi oli iskenyt thaimaaseen ja perheensä menetetteyjä lapsia lennätettii pikavauhtia takaisin Suomeen. 

 

Pohjois-Karjalan joulut. Aina valkeat. Ei yhtään mustaa joulua sitten vuoden 1989. Ei Pankavaarassa. Vaikka koko muu pitäjä olisi musta, viimeistään jouluaaton iltana satoi Pankavaaraan lunta. Aina. Joka ikinen vuosi. 

Saunaan juostiin pihan läpi, paljasjaloin, vanhoissa virrtyneissä aamutakeissa. 

Sitten pukeuduttiin kauniisti. Ja syötiin. Äidin pöydät notkuvat. Harvoin osaa syödä sopivasti. Yleensä aina liikaa. 

Ennen lapsia päästiin ruokapöydästä lahjojen ääreen vasta puolenyön aikaan. Kun ei ollut kiire. Kun lahjoja tärkeämpää oli yhdessä istuminen. 

Nyt ollaan taas lasten rytmissä. 

Serkkujoulu. Sellainen oli viime vuonna. Sisarukset ja heidän lapset. Kamala hulina. Heikomman päätä kai huimaisi. Meitä lähinnä nauratti. Hyvä tästä vielä tulee. Näitä lisää. Näistä rakennetaan lapsuutta. Kolmen eri maan lapsien lapsuutta. Muistoja. Elämän läpi kestäviä tunnesiteitä. 

Näin minä ajattelen. Näin minä toivon. 

 

Esikoinen tunkee kätensä leikkipaikan grilliin jossa on vanhaa tuhkaa. Ähkäisen ja kiiruhdan kieltämään. Räkä valuu lapsen nenästä ja hän pyyhkii sen minun housuihini. En jaksa välittää. Syödään rusinoita. 

 

Kun olisi aika lähteä lapset löytävät toisensa ja leikit. Me äidit seisomme leikkitelineiden laitamilla ja toistelemme että pitäisi tästä lähteä. Kertailemme seuraavien päivien puuhia. Katson leikkiviä lapsia. Seison lämpimässä auringossa. Nyt on hyvä. Aamun juoksulenkin tuomat endorfiinijämät tasaavat alhaisen verensokerin tuomaa pientä levottomuutta. Olo on seesteinen. Jalat maassa. Tässä juuri nyt juuri tällä hetkellä minun kuuluukin olla. 

 

Ajetaan kotiin. Esikoinen katselee kukkuloita. Kysyy kuka niillä asuu. Miksei siellä ole taloja. Minne peurat menevät nukkumaan. Miksi joulua odotetaan. 

Kuopus nukahtaa, tutti tipahtaa suusta ja pieni likainen poski nojaa vasten turvaistuimen reunaa. Rakastan niin että sydämeeni sattuu. 

Kotona luen uutiset. Maailmani pysähtyy hetkeksi ja sydämeni muljahtaa vatsanpohjaan. Rauhaa ja rakkautta. On joulu. Berliini, Zürich, Ankara…. Mihin tämä maailma menee. Mitä seuraavaksi. Kuka seuraavaksi. Kuinka voi olla pelkäämättä. Miten kasvattaa lapset rakastamaan, ei vihaamaan. Miten löytää toivo kun se niin tehokkaasti yritetään kerta toisensa jälkeen sammuttaa?

 

Ruokakaupassa soi joululaulut. Yritän miettiä uudestaan tätä joulua. Meillä ei ole tarkkaa suunitelmaa. Kunhan ollaan. Yhdessä. 

Ennen joulua käydään vielä katsomassa lunta. Tehdään pieni matka Tahoelle. Kaksi yötä. Meidän joulumatka. 

Aattona jo taas kotona. 

Lapset sinkoilevat ympäri kauppaa. Leikkivät piilosta. Sulje itseni kuplaan. En suostu näkemään merkitseviä katseita joita jotkut kanssaihmiset minuun luovat. Kohautan vain olkapäitäni. Vanhempi nainen kysyy ovatko lapset sinun. Nauran ja sanon, miltä näyttää. Hän nauraa mukana. Sanoo että he ovat ihastuttavia, nauti tästä ajasta. Se on kohta ohi. 

Ulkona molemmat kitisevät. On kylmä. Minä sanoin että laitetaan haalarit, te ette halunneet. Nyt ei voi mitään. Laitetaan pipot. Ei ei ei! Puren hammasta. Äyskähdän että sitten hiljaa. Ei sanaakaan siitä että on kylmä. Minä en jaksa. 

Reilu puolitoista kilometriä kotiin. Eivät ne lapset hiljaa ole. On kylmä, ei jaksa odottaa. Ei halua pipoa. Ei halua villatakkia. Haluaa hanskat. Ei sinisiä, vaan punaiset. Haluaa kävellä, haluaa olla rattaissa. Koska isä tulee, miksei tule ajoissa. Pinnani on aivan riekaleina. Miten voin samana päivänä rakastaa lapsia ja pitää heitä viimeisimpinä riiviöinä. 

Saman päivänä olla niin onnellinen siitä että saan olla heidän kanssaan kotona ja olla valmis löymään hanskat tiskiin ja kiroilemaan päänisisäisesti kaikki tietämäni kirosanat. 

Taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi. Muistellaan yhdessä sitä kun käytiin viikonloppuna katsomassa jouluvaloja. Siellä oli se lentävä pukkikin. Vaikka ei se oikeasti osaa lentää. Mutta leikisti. Leikisti minäkin osaan sanoo Esikoinen. Kuopus toistaa perässä, minä myös, minä lentää. 

Pikkukakkonen. 

Laitan uunipuuron tulemaan. Istahdan sohvalle. Ihanaa, hetki rauhaa, katsokoot lapset ohjelmia, minä istun ja luen kirjaa. 

Rauhaa kestää viisi minuuttia. Internetti katoaa. En saa korjatuksi. Säädän johtoja ja tuskastun. Lapset repivät minua käsistä ja paidasta, puren hammasta. Istutan kuopuksen kauemmas minusta, hän alkaa itkemään. Esikoinen toruu minua että nyt ei ollut kivasti tehty. Oli tosi tyhmästi tehnyt ja kuopuksella on paha mieli. Miltä sinusta nyt tuntuu kun kuopus itkee. Tuijotan seinää ja lasken kymmeneen. Ei ole jumalauta totta. Selitän niin rauhallisesti kuin kykenen että nyt ei voida katsoa pikkukakkosta. Internetti ei toimi. Se on rikki. Nousee kamala huutomyrsky. Hetken vihaan äitiyttäni. Vihaan sitä että minä olen se joka setvii taas tällaista tilannetta. Kiukuttelen lapsellisuuden puuskassani itsekseni ja kiroan miestäni joka istuu mukavasti ravintolassa työkavereidensa kanssa. 

Vien pojat omaan huoneeseen. Kerron että voivat leikkiä siellä. Kun kerta eilen sisustettiinkin uudestaan. Hetkeäkään en usko että he oikeasti osaisivat olla siellä keskenään. Kuitenkin jotain maagista tapahtuu eivätkä he seuraakaan minua keittiöön purkamaan ostoskasseja. Sinne ne jäävät. Leikkimään. En uskalla mennä katsomaan koska pelkään että taika rikkoontuu. 

Syödään vielä rikkonainen iltaruoka. Oma puuroni haalistuu kun joudun nousemaan kaksi kertaa pyyhkimään lasten peppuja, sillä aikaa kun pesen käsiä kuopus repii vessapaperirullallisen paperia lattialle. Esikoinen kasaa oman puuronsa päälle neljä lusikallista kanelia. Lopulta molemmat syövät kuitenkin lautaset tyhiksi. 

 

Kuopus lukee Pipsa Possua itsekseen ääneen. Esikoinen selittää minulle paperin syntyä. 

Maanantai. Melkein ohi. Keskivertoa parempi sellainen. Vaikkei hetkittäin siltä tunnukaan. Mutta ratkaiseva on se tunne mikä jää. Se tunne kun valot sammuvat. Kun olohuoneessa palaa vain joulukuusen pienet ledivalot. Se tunne lattianrajassa käy kylmä veto ja keittiön ovi narahtaa merkiksi että puoliso tulee kotiin. 

Maailma ympärillä rakoilee, jokin paha musta tihkuu kaiken keskelle. Mutta edelleen jaksan uskoa äitini lauseeseen että lopulta hyvä voittaa. Lopulta valo voittaa. Sen on pakko.

Siitä minä pidän kiinni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Ammattina vanhemmuus

 

Ulkona sataa vettä. On satanut jo monta tuntia. Vettävaluvana avaan ulko-oven ja kuoriudun sadvaatteistani jättäen märän lätäkön keittiön lattialle. 

Riisun lasten ulkoiluhaalarit, jostain aina vuotaa vähän vettä sisään ja molemmat ovat märkiä ihoa myöten. Kehoitan lapsia riisumaan myös sisävaatteet ja laitan heille kylpyveden valumaan. 

Sade rummuttaa pihaa ja vesi kohisee ammeeseen lämpimänä. Katselen pieniä alastomia lapsiamme ja hymyilen. 

Esikoinen kysyy koska isä tulee kotiin. Kerron että isä tulee myöhään, tosi myöhään tänään. Miksi, kysyy lapsi. Koska hän on työpaikan pikkujouluissa. Miksi? Koska siellä järjestetään juhlat työntekijöille kun tulee joulu. Miksi? Koska joskus on kiva viettää aikaa yhdessä ilman työntekoa. Lapsi on hiljaa. Lopulta hän katsoo minua ja kysyy menenkö minäkin juhliin. En mene. En minä ole siellä töissä. Missä sinä äiti olet töissä. No juuri nyt en oikeastaan missään. Juuri nyt minun työtäni on pitää teistä huolta. Esikoinen katsoo minua pitkään. Kerron hänelle mitä töitä teen Suomessa. Muistutan missä töissä hän on ollut mukana. Puhumme hetken niistä, muistelemme. Kuvittelen saavani rauhan kysymyksiltä. Lapsi kuitenkin jatkaa. Kuka sinun pomosi sitten on. Kerron ettei minulla ole pomoa, ei nyt eikä Suomessa töissä. Käytkö sinä juhlissa. No, en kun ei minulla ole pomoa eikä sellaista työpaikkaa joka järjestäisi juhlia. Näen miten Esikoinen yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä. 

Miksi? Miksi mitä, rakas? Miksi isä käy töissä ja sinä et? Miksi isä ei ole kotona ja hoida meitä työkseen? Eivätkö isät tee niin?

Selitän että jotkut isät tekevät. Ja että juuri nyt täällä isä käy töissä koska jonkun täytyy käydä että me voisimme elää. 

Mutta miksi, miksi isä on joka päivä työkavereiden kanssa muttei meidän. Miksi hän ei käy meidän kanssa juhlissa. Miksi sinä voit aina olla meidän kanssa mutta isä ei. 

Lapsi kysyy tärkeitä, mutta vaikeita. En ole varma miten vastata kuulostamatta tylyltä. Voinko sanoa että rahan takia. Voinko sanoa että isän on pakko. Voinko sanoa että ei hän haluaisi. Olen pitkään hiljaa. Sitten kerron että isä tykkää työstään. Että isä rakastaa meitä, mutta että töitä meidän kaikkien on tehtävä että saisimme rahaa jolla voimme ostaa ruokaa ja maksaa asioita. Selitän että tässä maassa minä ja isä sovimme että minä pidän teistä huolta. Sitten tulevaisuudessa minäkin taas teen töitä. Sellaisia erilaisia töitä. En äiti-töitä.  

Poika on hiljaa ja kaataa vettä mukista toiseen. Sade valuu noroina kylpyhuoneen ikkunassa. Kuopus kasaa vaahtoa hiuksiinsa. 

 

 

Ammattina äiti. Sitä minä olen miettinyt tekeväni nyt. Olen äiti. Työ joka ei ala kello 8 aamulla ja pääty kello 18 illalla. Ammatti joka seuraa kokoajan mukana. Elämäntapa. Elämä. 

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä mitä ajattelen tasavertaisesta vanhemmuudesta (täällä ja täällä). Katsotaan perhettä yksikkönä. Tehdään ratkaisut sen mukaan miten tilanne parhaiten sallii. Muistetaan että tämä on elinikäinen pesti, ei vain määräaikainen. Nähdään asiat pitkällä tähtäimellä. 

Mutta. 

Mikä siinä sitten välillä hiertää. Tässä tämän hetkisessä tilanteessa. 

Tässä asetelmassa. 

Isä töissä. Pitkiä päiviä. 

Äiti kotona. Hoitaa lapset ja kodin. Juoksevat asiat. Käy kaupassa. Pesee pyykit. Tekee ruuan. 

MIkään noista ylläolevista ei ole se joka hiertää. En minä väitä olevani täysin tyytyväinen siihen että teen kaiken tuon, on minullakin hetkeni kun en jaksaisi. Kun aamuisin olohuoneen lattialla on laidoiltaan ylipursuava pyykkikori odottamassa lajittelua ja pesua, kun aamupala-astiat ovat edelleen pöydässä, lapset pukematta, vessan rengas ylhäällä ja laidat täynnä pissaa.  Ja kaiken tämän keskellä mies tyyneenä vetää pyöräilykypärän päähänsä, halaa lapset ja antaa suukon huulilleni ja painaa oven kiinni perässään. Sinne minä jään, keskelle sitä kaaosta, lajittelemaan pyykkiä, tiskaamaan ja miettimään ostoslistaa. Pesemään pissoja pytyn reunuksilta ja pukemaan lapsia. Etsimään sukkia ja hävinneitä kenkiä. 

Selvittämään riitoja ja keksimään mielekästä tekemistä. 

On hetkiä, kun minäkin haluaisin laittaa jalkaan kauniit kengät, pakata laukkuuni kameran ja tietokoneen, suukottaa perhettä ja lähteä töihin. Ratkoa aikuisten ihmisten ristiriitoja. Syödä lounas ilman pissa-kakka vitsejä, jäädä spontaanisti istumaan työpäivän jälkeen vielä juttelemaan hetkeksi työkavereiden kanssa. Voi kyllä, näitä hetkiä on, olisi tekopyhää myöntää että ei olisi. 

Kuitenkin joka kerta kun ajatuksiini tulee edes puoliksi että puolisollani on helpompaa, iskee tietoisuuteeni myös syyllisyys. 

Koska minä en usko että se lähtevänkään osa on aina helppo. En usko että on helppoa jättää se kaaos ja sen keskelle oma läheisin ihminen seisomaan. En usko että on aina helppoa olla se joka ei voi osallistua, tehdä ja olla. Se joka joutuu aamulla pukemaan ja lähtemään, ei voi jäädä villasukissa istumaan kokoamaan palapeliä, ei voi lukea kirjaa lapsen kanssa loppuun. Ei voi piirtää arreekarttaa. Ei ehdi. 

Ja iltaisin, sen tunnin tai kahden aikana jolloin puolisoni on lasten kanssa samaan aikaan vielä hereillä. Ne ovat ne päivän vaikeimmat tunnit. Väsymys on läsnä jokaisen liikkeessä, jokaisessa sanassa jokaisessa teossa. Lapset ovat väsyneitä, silti odotukset ajasta isän kanssa ovat korkealla. Tee tätä, tee sitä. Joko sinä söit, joko voin tulla syliin, joko sinä voit leikkiä, tanssitaan, tehdään palapeliä, luetaan, ole minulle olemassa, rakasta minua. 

Miltä se tuntuu kun on päivän tehnyt töitä, kun on antanut kaikkensa aamusta iltaan, miltä se tuntuu tulla kotiin, kohdata vaatimukset, pakottaa itsensä olemaan läsnä. 

Ja koska aina ei jaksa, tulee riitoja. Esikoinen haluaa jotain, isä ei jaksa, ei pysty, ei ymmärrä. Lopulta he molemmat hermostuvat, huutavat. Ilta päättyy itkuun ja pahaan mieleen. 

Minä katson vierestä ja tunnen syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä että lapsen ikävä kanavoituu riitelemiseen. Syyllisyyttä siitä että puoliso ei osaa lukea lapsen nyansseja. Syylisyyttä siitä että minä en pysty tilanteelle mitään. 

Minä tunnen lapseni tällä hetkellä hieman paremmin. Ymmärrän heidän mielenliikkeensä paremmin. Minä tiedän jokaisen pienen asian mistä he ärsyyntyvät tai innostuvat. Minä elän ja hengitän heidän kanssaan samaa ilmaa 24/7. Minä vietän päiväni vältellen konflikteja, selvittäen konflikteja. Minä puhun lasten kansa. Minä tiedän mitä he osaavat. Minä seuraan vieressä kuinka he oppivat. 

Ja samaan aikaan puolisoni viettää päiväsä toimistossa, sivistyneiden, kauniiden, fiksujen ihmisten seurassa. Tehden töitä. Ollen poissa lastensa luota. Kuten miljoonat ja miljoonat muutkin vanhemmat. Aivan tavalliset. 

Minä tunnen syyllisyyttä etuoikeudestani olla läsnä lasteni elämässä sillä intensiivisyydellä mitä minä olen samalla kun puolison jää siitä kaikesta paitsi. 

Iltapalapöydässä puoliso kysyy miten päivä meni, ihan hyvin minä vastaan. Ihan ok. Kerron mitä lapset tekivät. Kerron jos on jotain erityistä. Joskus ennen nukkumaan menoa kerron vielä jonkun yksityiskohdan, jotain mitä lapsi sanoi. Mutta ei se korvaa sitä mitä minä näen päivän aikana. Ei se ole sama. Ei kaikkia keskusteluita voi toistaa. Ei se että lapsi on tänään ensimmäistä kertaa osannut itse tehdä kiepin kuulosta kovin suurelta saavutukselta kerrottuna. Ei silloin kun ei ole nähnyt miten poika on koko syksyn harjoitellut tätä asiaa viikottain, tuskastunut kun ei osaa, noussut aina takaisin tangolle ja yrittänyt, viikko toisensa jälkeen. 

Minua hiertää epätasapaino. 

Se että toinen aikuinen joutuu elämään niin paljon erossa lapsistamme. 

Mutta juuri nyt, täällä, minä en voi tehdä mitään muuttaakseeni asetelmaa. Tämä on täällä toimivin. Tämä ei ole helppo asetelma. Tämä ei ole ristiriidaton. Tämä ei sovi minun maailmankuvaani. Eikä tämä ole pysyvä ratkaisu. 

Mutta yritän edelleen nähdä vanhemmuutemme suuressa mittakaavassa. En vain vuoden tai kahden projektina. Tulee aika kun minä teen taas töitä. Kun roolit ovat toisinpäin. 

Tulee aika, sen on pakko tulla, kun löydämme sen tasapainon että saamme molemmat olla lasten kanssa ja molemmat tehdä töitä. 

Siihen asti meidän täytyy löytää tästä se kaunis puoli. 

Se puoli missä toinen voi spontaanisti jäädä vielä töiden jälkeen juomaan sen yhden oluen. Sen missä toinen voi spontaanisti istua kello yhdeksän aamulla vielä kotona yöpaidassa ja piirtää aarrekarttaa olohuoneen lattialla, jäädä spontaanisti ystävääidin luo koko päiväksi, olla tekemättä mitään, istuksia sohvalla ja puhua elämästä samalla kun lapset leikkivät taustalla. 

Kävellä kukkuloilla auringossa, viettää kokonainen päivä rannalla. 

Näitä asioita minä saan tehdä. Sen kaiken tiskaamisen ja pyykinpesun ja kaupankäynnin lomassa. Minulla on vapaus. Vapaus jota miehelläni ei ole. Ja siksi minulla on repussa myös se kivenmurikka jonka päällä lukee mustin kirjaimin syyllisyys. Se kivi joka aina välillä, kun seison siellä korkean kukkulan laella, kun kävelen vesilätäköissä molempien lasten kädet käsissäni, kun istun ystävän sohvalla ja kuuntelen lasten leikkien ääntä, kun piirrän heidän kanssaan, juoksen heidän kanssaan, kun näen miten Kuopuskin oppii kuperkeikan. 

Ja ei, eihän sen kiven kantaminen mitään auta. Mutta siellä se sen repun pohjalla nököttää. Kaiken sen muun hyvän ja huonon seassa. 

Ja aina välillä, kun yrittää asetella olkaimia paremmin, kun pusertaa kohti sitä vielä korkeampaa huippua, käsi lapsen kädessä, toinen lapsi juoksemassa edellä, nauramassa, silloin se kivi painaa selkää, lapaluiden kohdalta, terävästi, kipeästi.

 

Sade jatkaa valumistaan taivaalta. Puhelimeen tulee tulvavaroitus. Istun lastenhuoneessa sängyn laidalla. Laulan unilaulua. Vielä ylimääräisenä päivänsäteen ja menninkäisen. Lasten sängystä kuuluu tasainen hengitys. Nousen lähetäkseni kun Esikoinen nousee istumaan sängyssä ja kysyy haluaisiko isä olla meidän kanssa enemmän. Jos saisi valita. Istahdan takaisin sängylle. Otan lapsen syliin. Haluaisi. Aivan varmasti. Haluaisi jäädä aamuisin kotiin, piirtää ja leikkiä. Haluaisi rakentaa legoilla. 

Mutta aikuisten pitää tehdä töitä. Ja se on ihan kivaakin, se työnteko, ja omat kaverit. Sinäkin pidät omista kavereistasi, ja omista hommistasi. Niin. Ja äiti, ehkä sinäkin voit joskus pitää juhlat. Työjuhlat. Itsellesi. Ja antaa itsellesi rahaa. Nauran ja rutistan poikaa itseäni vasten. Hengitän hänen hiustensa tuoksua ja annan suukon päälaelle. Joo, niin voin. Minä voin pitää joskus itselleni työjuhlat. 

Äitijuhlat. 

Suljen lastenhuoneen oven takanani ja päähäni tulee yksi ajatus: tämä on parisuhteeni rinnalla ensimmäinen kerta elämässäni jolloin en haluaisi että tämä projekti koskaan päättyy.
Tämä äitiys.
Tämä vanhemmuus. 
Tämä työ.

© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

 

Hetkiä kun kamera ei katso

Aamu, ulkona on pilvistä, mutta harmaa valo piirtyy silti ikkunan edessä seisovaan naiseen. Nainen seisoo valkoiseen villatakkiin kääriytyneenä, kirkkaan vihreissä villasukissa ja katselee pieni hymynkaare huulillaan ulos. Hänen katseensa seuraa Esikoista ja Kuopusuta jotka juoksevat Puolison tekemän kartan kanssa kohti viikunapuuta. 

Joulukalenterin luukusta tuli aamulla aarrekartta. Nainen on jo lasten kanssa kertaalleen hakenut oikean aarteen viikunapuun juurelta, mutta Esikoinen halusi uusia leikin Puolison kanssa. Nainen hymyilee ja katselee kuinka Esikoinen nostaa kaksi pientä lahjapussia puun takaa esille. Toisessa on hänen kameransa, toisessa Kuopuksen leikkiauto. Puoliso hymyilee. Kumartuu halaamaan lapsia. Pyöräilykypärä osuu Kuopusta päähän. Nainen ravistelee kevyesti päätään ja haroo lyhyitä punaisia hiuksiaan. Puoliso lähtee töihin. On tiistai. Päivä on alkanut. 

Moottoritie. Viisi kaistaa. Edessä kukkulat. Aurinko pilkistää pilvien seasta. Sininen taivas näkyy viiltoina revenneiden pilvien lomasta. Autot ajavat kovaa, kukin kohti omaa määränpäätään. Pieni henkilöauto ajaa pitkin carpool kaistaa. Takapenkillä kaksi pientä poikaa, toinen lukee kirjaa toinen kuuntelee musiikkia joka soi autossa kovalla. Nainen ajaa katse tiessä, katse kukkuloissa. Hän naputtaa rattia radiosta tulevan Joan Jettin “I hate myself for loving you” kappaleen tahtiin. Ehkä laulaa ihan vähän mukanakin. Hetki on ajaton, paikaton. On päättymmättömän oloinen moottoritie, kovaa ajavat autot, kukkulat, aurinko ja musiikki. Äiti ja kaksi lasta. Pienessä kuplassa.

 

Jumppatunti päättyy. Paikalle kokoontueet kolme Suomalaisäitiä lapsineen purkautuu kaaoksen keskellä ulos betoniselle parkkipaikalle. Tunnissa on ehditty pikaisesti vaihtaa kuulumiset. Lapset ovat riehuneet, pomppineet ja roikkuneet tangoissa ja renkaissa. Puetaan vielä hupparia. Kenkää. Yksi äiti lähtee jo kotiin lapsensa kanssa. Toiset kaksi jäävät vielä syömään lounasta. Siihen parkkipaikalle. Siihen betonille. Leväyttävät kassit auki ja kaivavat ruuat termareissa lapsille esiin. He puhuvat lapista. Ruuasta. Ei mistään. 
Punatukkainen nainen istuu kylmällä betonilla, poimii banaaninpalasia rasiasta ja kuorii niitä. Katselee neljän blondin lapsen kiipeilyä kaiteella. Nojaa päätään samaiseen kaiteeseen. On. Hengittää. Jakaa hetken hiljaisuutta toisen äidin kanssa, keskellä teollisuusaluetta. Jostain kantautuu marihuanan hajua. Parkkipaikan läpi ajaa vihreä kolhiintunut pakettiauto. Jostain kuuluu meksikolaista musiikkia. Lapset juoksevat ja nauravat. Ihan kohta on aika lähteä kotiin. 

Talo on hiljainen. Kuopus nukkuu päiväuniaan omassa huoneessaan, sinisen viltin alla. Esikoinen istuu sohvalla ja lukee kirjaa. Nainen tekee olohuoneen matolla pilatesta, hän hengittä sisään, ulos, liikkeiden tahdissa. Ulkona orava katselee poikaa ja naista ikkunan läpi. Taivas on harmaa, valo on tympeä. Nainen istahtaa pojan viereen sohvalle. Kysyy mitä hän lukee. Poika näyttää Tatu ja Patu kirjaa. Luetaan hetki yhdessä hän pyytää. Nainen jää tasaamaan hengitystään, ottaa pojan kainaloon. Lukee hetken hänen kanssaan kirjaa. Orava jatkaa matkaa. 

Nainen pukee Kuopukselle housuja olohuoneen matolla. Esikoinen heiluttaa kameralaukkuaan, pyörii vinhasti ympäri ympäri. Laukku kieppuuheiluu liikkeen voimasta. Nainen sanoo Esikoiselle että ei ihmisten lähellä, mene kauemmas. Hän kumartuu laittamaan sukkia Kuopuksen jalkaan kun laukku mätkähtää kipeästi naista ohimoon. Kyyneleet kirpoavat hänen silmiinäs ja hän kääntyy äkäisesti ja ärähtää tumamlla äänellä Esikoiselle. Esikoinen pysähtyy ja säikähtää. Nainen ymmärtää olleensa liian äkäinen ja tuntee omantunnon piston sydämessään. Kipu sykkii ohimossa ja omatunto lyö sydämessä. Minä sanoin, ei saa ihmisten lähellä koskaan heilua minkään kanssa. Ymmärrätkö. Esikoinen purskahtaa itkuun. Pyytää anteeksi. Nainen hengittää hetken ja ottaa Esikoisen halaukseen. Sanoo ettei haittaa. Mutta että se sattui. Sattui kovaan. Ei saa heilua. Ymmärätkö.
Kuopus rakentaa palikoista tornia. 

Taivaanrannassa näkyy kaistale vaaleanpunaista. Hämärtää jo vähän. Nainen ja lapset seisovat kirjaston edustalla. Lapset haluavat leikkiä pöllöpatsailla. Nainen katsoo ajatuksissaan poikia ja valoa. Miettii iltaruokaa. Miettii huomista. Kuopus kiipeää pöllön päälle ja kumartuu eteenpäin. Nainen parahtaa hänen nimensä ja refleksinomaisesti syöksähtää lapsen luo ja saa hänestä kiinni ennekuin hän tipahtaa asfaltille. Naista väsyttää. Pitäisi olla tarkempi. Pitäisi olla valppaampi. Hän tuntee ihmisten katseet selässään. Ravistelee syyllisyyden pois harteiltaan. Ei nyt. En suostu. Hän sanoo itselleen. Suoristaa selkänsä ja nousee ylös. Lapset juoksevat jo edellä kohti leikkipuistoa. 

 

On pimeä. Puiston lyhtymäiset valot syttyvät yksi toisensa perään palamaan. Nainen työntää rattaita joiden kyydissä on kaksi lasta, kaksi pyörää ja iso painava kassi kirjoja. Parvi naakkoja lentää puiston yli huutaen iltahuutoaan. Nainen työntää rattaita ja kuuntelee lasten puhetta. He pysähtyvät liikennevaloihin ja ylittävät suojatien. Katuvaloja on vähemmän. Talojen edessä on valaistuja joulukoristeita. Ränneihin on ripustettu jääpaloja simuloivia valoja. Katu on hiljainen. Nainen on hiljaa. Lapset ovat hiljaa. Yht äkkiä edessä olevassa risteyksessä seisoo peura. Peura katselee kolmikkoa suurilla silmillään ja haistelee tuulta. Sitten se kääntyy ja jolkottaa hitaasti risteyksestä vasemmalle, taakseen katsomatta. 

 

Lasten iltamenot. Hampaat pesty. Yöpaidat päällä. Kirjat valittu. Nainen tulee sanomaan hyvää yötä. Puoliso istuu sängynlaidalla, valmiina lukemaan iltasadun ja laulamaan iltalaulun. Nainen kumartuu painamaan suukon puolison otsaan. Sulkee hetkeksi silmänsä. Hengittää tuttua tuoksua. Aistii tutun lämmön. Silittää puolisoa poskesta ja katsoo hetken silmiin. Ei sanoja. Vain kosketus. Katse. 

 

Yö. Nainen ja mies makaavat peittojen alla. Hengittävät yhteistä pimeyttä. Nainen tuntee miehen käden painon kyljellään unen läpikin. Talo on hiljaa. Ulkona täysikuu paistaa pilvipeitteen läpi luoden kelmeää valoa puutarhaan.
Viikunapuun ali kävelee pesukarhu. 

 

© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com

 

Anna meidän rakastaa (Kuopuksen viralliset 2v kuvaukset)

Rakas kuopuksemme. 

 

Älä koskaan lakkaa olemasta meidän vaihdokkaamme. Meidän menninkäislapsemme. 

 

Älä anna tuon pilkkeen silmissäsi hävitä. 

Älä anna tuon hersyvän naurun koskaan laantua. 

 

Rakas kuopuksemme

 

Säilytä tuo sinun uteliaisuutesi

Säilytä tuo sinun sinnikkyyytesi

Säilytä tuo rohkeutesi

 

Rakas kuopuksemme

 

Kasva ihmiseksi, joka osaa kohdata toiset ihmiset silmiin katsomalla

Kasva ihmiseksi, joka ei katso muita alaspäin

Kasva ihmiseksi, joka rakastaa pohjattomasti

Kasva ihmiseksi, joka halaa vihaamisen sijaan

 

Rakas kuopuksemme

 

Elä täysillä

Elä nauraen

Elä rakastaen

Elä voimallisesti

 

Rakas kuopuksemme

 

Älä koskaan luouvuta

Älä koskaan lakkaa uskomasta siihen että hyvyys voittaa lopulta

 

Sinun juoksusi poispäin meistä on alkanut. 

Mutta vielä hetken, naura meidän sylissämme, itke meidän olkapäätä vasten. 

Sinun aikasi tulee vielä. Seistä itsenäisenä. Sinun vuorosi tulee vielä, voittaa taistelut. 

Juuri nyt. Anna meidän sotia sinun puolestasi. 

Anna meidän rakastaa sinua kuuhun ja takaisin. 

Nukahda meidän syliin. 

Anna pieni kätesi minun isoon käteeni. 

Kävellään. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Aikuisen ihmisen ikävä

Sade ropisee auton ikkunaan. Viereisestä puusta tippuu punaisia lehtiä konepellille. Katselen ulos ja hengitän. Kuopus nukkuu takapenkillä ja Esikoinen pelaa jotain numeropeliä padilla. Minulla on uuden kameran manuaali sylissä mutten kykene keskittymään siihen vaikka pitäisikin. 

Radiosta tulee vanhoja klassikoita, Stingiä, U2, Dire Straitia. 

Jokin ontto ja epämääräinen otus kaihertaa sisintä. Painan pääni vasten penkkiä ja jatkan ulos tuijottamista. Maisema on sumuista sateisein ikkunalasin läpi katsottuna. 

Minulla on ikävä. 

Minulla on ikävä jonnekin, jotakin, joitakin. 

Ikävä Suomeen. Ikävä Englantiin. Ikävä vanhempien luo. Ikävä ystävien puutalon yläkerran keittiöön. Ikävä Sveitsiin. Ikävä perhettä. Ikävä ystäviä. Ikävä työytheisöjä. 

Aikuisen ihmisen ikävä. 

 

Kun olin lapsi, kuvittelin etteivät aikuiset ikävöi. Eiväthän he koskaan valita ikäväänsä. Teini-ikäisenä kuvittelin että aikuisena sitä lakkaa kaipaamasta jotain mitä ei ole siinä. Ikävöimästä, oppii elämään täysillä vain sitä elämää. 

Vasta aikuisena ymmärsin ettei ikävä katoa. Se vain muuttaa muotoaan. 

 

Katu täynnä ihmisiä. Kävelen lasten kanssa sitä pitkin. Joku vastaantuleva mies käyttää samaa deodoranttia kuin ystäväni. Muistot tulvivat mieleen humahduksen lailla. Tuoksu vie takaisin yhteisiin hetkiin. En muista koska olisin viimeksi kuullut hänestä, mutta muistot ne ovat kristallin kirkkaat mielessä. 

Pieni ontto otus rinnassa koputtaa sydämeni ovea hetken, kunnes hyppää kyydistä pois ja jää puun oksalle keinumaan. 

 

Olemme lomalla Meksikossa. Syömme taivaallisen hyvää ruokaa ravintolassa hämrärässä kyntttilän valossa. Lapset ovat rauhallisia ja olo on päivän auringon jäljiltä raukea. Nojaan taaksepäin ja katselen pienin valosarjoin koristeltua puuta keskellä ravintolasalia. Taustamusiikkiksi vaihtuu Eric Claptoniin ja kun Tears in Heavenin sävelet alkavat soida olen yht'äkkiä kaukana poissa siitä ravintolasalista. Kaukana poissa meksikosta. Olen Lontoossa, sairaalasängyn vieressä, pitämässä Deborahia kädestä. Olen Sveitsissä, Patrickin vinttihuoneistossa makaamassa lattialla ikävöimssä poikaystävääni, nykyistä puolisoani. 

Kuulen menehtyneiden ihmisten naurun pääni sisällä ja näen heidän hymynsä siinä ravintolan kynttilöiden hämyssä. Pieni ontto otus puskee sydäntäni sisältäpäin palasiksi. Mutta vain hetken. Kun laulun viimeiset sävelet hiipuvat, minä katson lapsiani, puolisoani, pyyhin silmäni ja ravistellessa kyyneleitäni lautasliinasta pois, ravistan samalla tuon pienen onton otuksen maahan, se kipittää nopeasti lattialaattojen väliin odottamaan seuraavaa hetkeään. 

 

Aikuisen ikävä tulee yllättäen. Se viipyy hetken. Se pysättää hetkeksi, mutta se ei enää saa samanlaista otetta kuin nuoresta ihmisestä. 

Se ei enää riuduta. Ei tee toimintakyvyttömäksi. Se tuo vain sen pienen melankolian. Sen halun olla jossain. Kaukana. Tutussa paikassa. Tuttujen ihmisten ympäröivänä. 

 

Minä olen asunut lähes puolet aikuiselämästäni muualla kuin Suomessa. MInulla ei ole ikävä sitä Suomea joka antaa natsien marssia kaduilla vapaasti. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea joka ei tuomitse rasismia. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea jossa lokakuussa alkaa pahimmillaan monta kuukautta kestävä pimeä ja loskainen kausi. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea jossa päivänvaloa ei ole kuin muutama hassu tunti. 

Eikä minulla ole ikävä sitä Suomea jonka ihmiset eivät tervehdi takaisin, ei ole ikävä sitä Suomea jossa kaljahuuruinen ihminen kaataa kaljansa minun ja lasteni päälle koska puhumme Saksaa. Ei. Minun ei ole ikävä sitä Suomea.

Mutta nyt kun olen kaukana Suomesta, minä kaipaan jotain, jotain määrittelemätöntä. Sitä samaa minä kaipasin aina ollessani muualla. Minä ikävöin myös Suomessa. Ikävöin maailmalle. Minun ikäväni ei lakkaa. Se asuu minun kanssani, välillä se on pitkillä matkoilla, välillä se majoittuu kenkähyllyyn. 

Mutta en minä siitä pidä. Ei se ole minun ystäväni.

 

Kuitenkin joskus aamuisin herätessäni tähän laakean taivaan ja kirkkaan auringon maahan, minä ikävöin sitä Korento mukiani. Minä ikävöin vanhempieni keittiön puulieden hajua. Minä ikävöin entisen kotimme narisevia portaita. Kun istun siinä autossa, sateen ropistessa kattoon, minä ikävöin tätini keittiön puupenkkiä, luumupuun kukintaa. Ikävöin äitini kasvihuonetta, isäni verstasta. Ikävöin ystävieni puheensorinaa heidän kokoontuessa meidän entisen kotimme keittiöön syömään fondüütä. 

Ikävöin perjantai-iltapäivän saunaa, ikävöin taiteilijaystävieni kanssa vetämiäni keskusteluiltoja kirjastoissa. Ikävöin siskon kanssa vietettyjä hetkiä puutarhassa, yhdessä jaettuja itsenäisyyspäivä perinteitä. Ikävöin veljeäni, hänen perhettään, ikävöin siskojani ja heidän lapsiaan. Ikävöin toista veljeäni ja yhdessä vietettyjä sunnuntai-iltapäiviä. Ikävöin ravintolaillallisia joissa voi nojata tuoliin ja katsella ympärilleen ja nähdä ystäviensä nauravat kasvot.

Ikävöin omaa paikkaani. Ikävöin sitä että tiedän mihin kuulun. 

Ontto otus kolistelee pitkin rintakehää, naputtelee pienillä rumpukepeillään sydänalaa ja sisintä. Käy laskemassa hetkeksi raskaan viitan harteilleni ja istuu olkapäälleni silittämään poskeani. 

Sade kuitenkin lakkaa. Kuopus herää päiväunilta. Esikoinen laskee padin syrjään ja kysyy joko mennään leikkimään. 

Pieni ontto otus tipahtaa sylistäni auton viereen maahan ja pyrähtää lentoon, suojaan sateelta. 

 

Joku minua viisaampi joskus sanoi että ikävä on sitä, että sinä tiedät että jossain on joku joka rakastaa sinua. Jossain on joku, joka odottaa sinua. Jossain on jokin paikka, jonne sinä kuulut. Vasta kun ne lakkaavat olemasta, sinä lakkaat ikävöimästä. On sinun asiasi kumman tien valitset: Ikävöinnin vai unohtamisen. Minä olen valinnut ikävöinnin. 

 

Kuvat ovat sarjasta "Kamalan ihana kotini" (Home bittersweet home)
Teos käsittelee ikävää ja paluuta lapsuudenkotiini. 
Kaikki kuvat nähtävissä täällä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Elämää pienessä harmaassa(kin) kuplassa

Arki.

Maanantai.

Harmaa. 

Vähän ankea. 

Aurinko on kai jo noussut mutta taivasta peittää tasainen pilvipeite. 

Liedellä kiehuu kaurapuuro. Pikakaurahiutaleet ovat loppu. Keitän isoista, kovista hiutaleista puuroa. Se kestää, Kuopuksen mielestä aivan liian kauan, hän kitisee sylissäni ja hokee puuroa, puuroa. 

Esikoinen istuu pöydän ääressä ja odottaa omaa murokulhoaan. 

 

Valitaan joulukalenterista lahja numero 5. Siellä on pienen pieniä Oreo keksejä. VAU sanoo Esikoinen. Kysyy saako ne syödä heti. Annan luvan. 

Siemailen kuumaa teetä ja pohdin tulevaa päivää. Yritän löytää sen energisen perheenäidin jostain syvältä tämän vähän vaisun aamun keskeltä. 

Onnistumisen sijaan jään tuijottamaan takapihalle, viikunapuun lehdet ovat lähes kaikki jo tippuneet. Maa on täynnä keltaisia isoja lehtiä. Viikon päästä puutarhurit tulevat ja puhaltavat ne kaikki pois. Jäljelle jää vain musta maa, kunnes keväällä taas lehdet tulevat puihin. 

 

Herätän puolison. Keitän hänelle teetä. Pojat katsovat piirrettyä. Kuopus juoksee hakemaan pottaa. Vessapaperi on loppu. 

Paistan uunissa kalapuikkoja. Keittiön lattia on kylmä. Keittiön ulko-oven alla on usean sentin rako. Siihen pitäisi ostaa jokin tiiviste. 

Viime yö oli pitkästä aikaa suhteellisen lämmin meidän makuuhuoneessamme. Puoliso laittoi eilen ikkunamuovin paikoilleen. Huokaisen. Elämme tegnologian ytimessä, maanosassa mistä ihmisiä lähetetään avaruuteen ja kehitetään ihmisenkaltaisia robotteja. Mutta asuminen, rakentaminen, se on jäänyt jollekin ihan eri tasolle. 

Nyt kun on talvi, täälläkin on öisin kylmä. Meidän asunnossamme ei ole kuin yksinkertaiset ikkunat, ja nekin vetävät. Olemme jo kuukauden nukkuneet kolmella peitolla, herätäksemme silti palelemaan öisin. Pitäisi ehkä silti pyytää se ystävän tarjoama lämmitin lainaan. Meillä on asunossa lämmitys ainoastaan lastenhuoneessa ja olohuoneessa. Siitä se mahdollisesti leviää muualle, mutta makuuhuoneeseen asti tämä ei ole tuntunut. 

Nyt on kuitenkin muovitettu ikkuna. 2000 luku hyvinvointiyhteiskunnassa ja me teippaamme kirkasta muovia ikkunamme eteen että meidän olis lämpimämpi. 

Korealainen ystäväni peittää ikkunansa talvisin kuplamuovilla. Eristää kuulema parhaiten. Olen sanaton. 

 

Kehotan lapsia viidennen kerran pukemaan. Tiskaan astioita ja laitan lounaan reppuun. Olohuoneesta kuuluu kiljumista ja riitelyä. Molemmat lapset ovat riisuneet mutta minun valmiiksi laittamat vaatteet makaavat pitkin poikin ja lapset riitelevät jostain legopalikasta. Olen sopinut käyväni katsomassa ystäväperheen leluja, josko siellä olisi jotain pojille sopivaa. Ihan juuri pitäisi olla jo autossa.

Huokaisen. Käsken pojat vuoronperään luokseni ja puen heidät rivakasti. Paidat, housut, kengät, sitten ulos. 

Ajetaan raha-automaatille, todetaksemme ettei se toimi. Ajetaan seuraavalle. Ollaan 20 minuutti myöhässä sovitusta. Harmittaa vähän. 

Esikoinen juoksee ystäväperheen talon luokse autolta. Tuntee paikan. Heti ovesta päästyään katoaa yläkertaan, vaikka perheen lapset eivät edes ole kotona. 

Jutellaan hetki, jaetaan harmaata maanantaita. Talon ulkopuolella kaivurit repivät viereisen tontin taloa maantasalle. Ulkona on edelleen harmaata. 

Pikkuautoja, supersankarijuttuja. Robotteja, dinosauruksia joista tulee autoja. Lentokoneita. 

Valikoin leluja muovipussiin. Nukke. No nyt se nukke kuopukselle. Vaiheilen minkä otan, päädyn siihen punapäiseen. 

Ystävä saattaa ulos. Juttelemme vielä hetken. Tuntuu hyvältä että on joku, tässä harmaassa aamussa. Tekisi melkein mieli halata. Nauraa vähän. 

Maailma taistelee oikeistovallan alla. Suomessa natsit marssivat itsenäisyyspäivänä kaduille. Amerikassa valtaan nousee ihminen joka on vaalipuheissaan luvannut ottaa toisilta ihmisiltä ihmisoikeudet pois. 

Samaan aikaan me puemme lapsillemme vaatteita, paistamme kalapuikkoja ja valmistamme nakkikastikkeitamme keittiöissä joiden lattioilla seilaa lasten leluja. 

Arki on ajoittain karua. Tätä samaa, puistoja, hiekkaisia kenkiä ja suttuisia naamoja. Mielikuviteksettomia lounaita ja liian vahvoja kahvikupillisia. 

Onneksi on kuitenkin näitä ihmisiä. Niitä samoja nakkikastikkeen keittäjiä. Ihmisiä joiden elämän suurin murhe on myöskin se kun lapsi kirkuu painajaisiaan jo toista viikkoa putkeen öisin. Samat tuskastumiset sisarusten riitelyyn. Samat tunnustukset oman pinnan pettämisestä. 

Samassa veneessä, seilaamassa. 

Arki on aika kaukana siitä valheellisesta kuvasta jota kaliforniasta saa. Täälläkin on talvi. Täälläkin on harmaata. Täälläkin on arki. 

 

Skeittipuisto ja lounas. Pojat ajavat pyörällä ja mopolla ramppeja ylös alas. Leikitään hippaa. Juoksen lasten perässä. Ylös alas ramppeja. Tulee lämmin. Naurattaa. 

 

Päiväuniaika. Esikoinen lukee uusia kirjojaan olohuoneessa. Minä pistän pilatesvideon pyörimään. Kotiäitiyden huipentuma. Siinä minä jumppaan olohuoneemme lattialla keskellä päivää videon tahtiin. Punnerran ja teen saksipotkuja, mustat legginsit vain viuhuvat ilmassa. Mutta polvi on lakannut kiukuttelemasta. Joka toinen aamu jaksan taas nousta juoksemaan. Luen vähemmän uutisia, olen vähemmän tietoinen maailmasta, taidepiireistä ja muista asioista, mutta jaksan paremmin. Kompromissieja, niitähän elämä on. Juuri nyt koen että tarvitsen tätä, fyysistä hyvinvointia. Sitä että kehoni on taas minun. Sitä että kehoni on taas toimiva, kivuton. Jos se vaatii aikaiset herätykset, keskipäivän jumppahetket ja vähemmän aikaa tietää muusta, niin sitten olkoon niin. Katsotaan joskus toiste taas jotain toista tapaa. Nyt näin on hyvä. 

 

Kuopus herää, unet olivat lyhyet. Istutaan hetki kaikki kolme olohuoneessa ja luetaan Mauri Kunnaksen Joulukirjaa. Tonttuja, joulupukki. Esikoinenkaan ei oikein tiedä mitä ne ovat. En ole itse kasvanut joulupukkiuskoon, joten minun on ollut hankala opettaa sitä lapsilekkaan. En myöskään halua uskotella heille että tontut vahtivat heidän kiltetyttään, mitä se sitten onkaan. En pidä valehtelusta. En edes lapselle. Joten luen kirjan. Kerron sadun. Joulupuksita ja tontuista. Niinkuin muistakin satuolennoista. Ne ovat yhtä totta kuin dinosauruksetja supersankarit. Eivät ihan oikeita. Mutta leikisti ne voivat olla totta, hetken. 

 

Kauppareissu. Tutun kahvilan kohdalla pysähdyn ja katson ihmeissäni ylöspäin. Kirsikkapuussa on kukat. Tämän harmaan ja kolean päivän keskellä seisomme siinä, kukkivan kirsikkapuun alla. Askel on heti kevyempi. 

Kotimatkalla murran lapsille palat tuoretta leipää. Muistan kuinka itse lapsena rakastin tuoretta leipää repäistynä palasena. Sveitsissä asuessani, kun kävin hakemassa leipomosta leivän, poikeuksetta repäisin päädystä palan. Lapset kävelevät ja syövät leipäpalojaan. Työmatkalaiset suhaavat autoissaan ohitsemme. Hämärä alkaa hiipiä esiin puskista. Tavallisena iltana taivas värjäytyisi vaaleanpunaiseksi ennen pimenemistään, tänään tasainen harmaus säilyy sitkeänä. 

 

Pyykkivuori autotallin lattialla. Yksi satsi kuivuriin, toinen pesukoneeseen. Lapset auttavat. Liinavaatteet pitää saada pestyä tänään, meillä on vain tämä yksi setti, pitäisi ehkä hankkia toinenkin, ei haittaisi jos pesu venyisi kahden päivän ajalle. Pitäisi ja pitäisi. Toisaalta jossain takaraivossa naputtaa ajatus että kannattaako tavaraa nyt haalia, jossain vaiheessa on taas lähtö edessä. Tämä täällä olo on taas opettanut kuinka vähällä tulee toimeen. Kirjoja, niitä minä kyllä kaipaan. Ja iMaciani. tai sitä entistä. Eihän sitä enää ole. Mutta pöytäkonetta, sitä minä ikävöin. Ja nojatuoliamme. Muutoin on ehkä jopa hieman hälyttävää miten vähän kaipaan mitään tavaraa siitä 15 kuution kasasta joka lojuu vanhempieni vintillä. Se ikävöimäni nojatuolikin on siskoni hoiteissa. 

Tavaran haaliminen, se ei ole hyväksi. Sen minä olen oppinut. Yritän hankkia asioita harkiten. Järjellä. Välillä vähän tunteella, muttei liiaksi. Vaatteet ovat ne minun heikkous. Nyt olen oppinut jo paljon. Hankin enää harvoin mitään. Mutta edelleen liian usein kun olisi tarve jollekin järkevälle vaatteelle sorrun johonkin ihan muuhun. Olen kuukausia kaivannut hyvää hupparia. Sellaista käytännöllistä, jonka voisi tällaisinena maantantaina laittaa päälle. Näyttäisi siistiltä, mutta ei tarvitsisi miettiä asiaa enempää. Taskuihin menisi ne ylimääräiset roippeet. Mutta ei, joka ikinen kerta kun olen ollut ostamassa hupparia olenkin tarttunut johonkin sievään, mutta ah niin epäkäytännöliseen paitaan. 

Nyt makuuhuoneessamme roikkuu lukuisa avoselkäinen, taskuton, pääkallokuvioinen ja hupullinen pusakka. Hupparia siellä ei edelleenkään ole. 

 

Pikkukakkonen. Teen kalatacoja. Puoliso tulee kotiin. Halaa. Antaa suukon. Hänen huulensa ovat kylmät, parta kutittaa. Ulkona on pimeää. 

Tiskaan ja kuuntelen olohuoneesta kuuluvaa lasten iltahärdelliä. 

Kohta se on ohi, maanantai. 

Huomenna pitäisi jo auringon paistaa. 

Tiistai. Kohti uutta maanantaita. 

Jos nyt kuitenkin sytyttäisi kynttilät. 

Hakisi ne lakanat. 

Joisi kupin teetä. 

Menisi nukkumaan puhtaisiin peittoihin kääriytyneenä. 

Kyllä ne kaskaatkin tulevat vielä takaisin. 

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Tyttö, poika, muu. Ihminen.

 

Oli ihan tavallinen arkipäivä tässä minun kalifornia-mamma kuplassani. Vaelsimme Targetissa (Paikallinen Anttila) pitkin käytäviä. Lapset säntäilivät pitkin käytäviä ja testailivat leluja lasten osastolla. Minä koitin pitää päänsäryn loitolla ja pohtia mitä ihmettä tungen sinne lasten joulukalenteriin, jonka nyt sitten kuitenkin olin päättänyt tehdä, näin viime tingassa. Kirosin ajan puutetta ja kadonnutta kykyäni kirjoittaa asioita kalenteriin, en edes omistanut tällä hetkellä kalenteria. Minä joka ennen lapsia kirjoitti kaiken, siis aivan kaiken paksuihin kalentereihin. Minä joka en sen ansioista lähes koskaan unohtanut mitään ja sain kaikki työasiat tehtyä pitkälti ennen deadlineja. Se oli kaukana poissa se Annuska. Nykyään olen asioita unohteleva, viimetingassa tekijä. Sadannen kerran päätän että sen on loputtava. Että ostan taas paksun tyhjän kirjan ja aloitan kalenterin. Muutun taas täsmälliseksi ja organisoiduksi ihmiseksi. Älykkääksi ja filmaattiseksi. Kas kun en samantein uskottele itselleni nukkuvani kahdeksan tunnin yöunia, saavani nuoruuteni rinnat takaisin ja silmäkulmieni rypyt sileäksi. Hymähdän ajatuksilleni ja jatkan joulukalenteriluukkujen pohtimista. 

Leluosastolla etsin turhaan pojille dinosauruksia. Lopulta kysyin myyjältä muistinko aivan väärin, että heillä myytiin sellaisia pieniä muovidinosauruksia isossa paketissa. Myyjä vilkaisi minua ja sanoi “Ei, et muista väärin, mutta en ovat tuolla poikien osastolla, tämä on tyttöjen hylly.” Katsoin hämmentyneenä leluhyllyä ja noh, toden totta, legot olivat vaaleanpunaisia ja violetteja, lelut lähinnä “tyttöjen” leluja eli nukkeja ja hoivatarvikkeita. Kävelin seuraavaan hyllyväliin joka oli tämä ns. “poikien hylly”. Sieltä löytyivät dinosaurukset, starwarsit, pikkuautot ja muut toimintafiguurit. Hetken tuijotin näitä kahta hyllyväliä jonkin huvittuneisuuden ja lievän hämmennyksen vallassa. Tiesinhän minä, että maailma erittelee tytöt ja pojat, että myydään eri leluja eri sukupuolille, TIESINHÄN minä että lelu- ja vaatekuvastoissa on tyttöjen ja poikien osastot erikseen, aivan kuten on myös naisten ja miesten. Mutta jotenkin, tämä oikeasti iskostui minuun nyt. 

Kävimme vielä lasten osastolla ostamassa sukkia. Niitäkin ensin turhaan katselin vaalanpunaiseten sukkien ja alushousujen joukosta, kun se hylly nyt oli siinä ensimmäisenä. Tällä kertaa osasin kuitenkin kysymättä suunnata pois hempeiden vaatteiden seasta ja suunnistaa kohti vihreä-sinistä vaatemerta ja etsiä sieltä sen sukkahyllyn. Ostin ryhmä hau sukat. Mutta poikien hyllystä ei löytynyt Ryhmä Haun Kajaa, vaikka se onkin kuopuksen suosikki. Ehkä se olisi ollut siellä tyttöjen puolella. 

 

Kaupan jälkeen suunnistimme skeittipuistoon. Edellisyön sade oli jättänyt vielä lätäköitä maahan, mutta rampit olivat kuivat. Pojat juoksivat niitä ylös alas ja nauroivat. Aurinko paistoi ja minä juoksin lasten mukana. Lounaaksi syötiin pinaattilettuja puolukkahillolla. Kädet olivat mustat ja niissä tuoksui metalli. 

Lapset halusivat vielä jatkaa leikkimistä ja minä jäin istumaan penkille ja katselin heitä. Seuraamme liittyi isä poikansa kanssa. Hän katseli poikia hetken ja kommentoi varovasti “ aika reippaita tyttöjä”. Korjasin että lapet ovat poikia. “ah, no sittenhän tuo on ihan ymmärrettävää”. Pitkä hiljaisuus. 

Miehen poika kiipeää varovasti ramppeja ylös. Hitaasti ja harkiten. Mies naurahtaa minulle kuin anteeksipyytäen että hänen lapsensa on vähän arka ja varovainen, vaikka poika onkin. Hymyilen ja sanon hänelle että ei se ole sukupuolesta kiinni. Lapset vain ovat erilaisia. Mies ei sano mitään. 

Hän katselee taas poikiani ja kysyy onko minulla yhtään tytärtä. Kerron että pojat ovat meidän ainoat lapsemme. “Olen pahoillani. Sinä varmaan olisit toivonut myös tyttöä. Siksikö olette jättäneet pojille pitkät hiukset.” Naurahdan ja kerron että en minä toivonut tyttöä. En minä toivonut mitään. Esikoisen kohdalla en osannut ajatella sukupuolta mitenkään ja kuopuksen kohdalla en osannut ajatella sen olevan muuta kuin poika, koska minulla ei ollut kokemusta kuin pojasta. Sen pidemmälle eivät ajatukseni sukupuolesta menneet. 

Mies nyökkää, näen ettei hän ihan ymmärrä. Katselemme vaitonaisina kuinka lapset liikkuvat esteeltä toiselle. Minun kaksi juosten ja hyppien, välillä kaatuen. Miehen poika varovaisesti jokaista askeltaan varoen. Osaavat he olla rauhassakin. Lukea kirjaa tai rakentaa legoilla, kuulen itseni yllättäen sanovan. En oikein itsekään tiedä  miksi lähden puolustelemaan lapsia. Miksi koen tarpeelliseksi todistella tälle vieraalle ihmiselle että lapseni eivät vain riehu. Mies nyökkää ja hymyilee. “Te taidatte kasvattaa lapsianne sukupuolinetraalisti. Eikös se ole nykyaikana aika suosittua?” 

 

Sana sukupuolineutraali saa oloni jollain tapaa epämukavaksi. Ymmärrän mitä sanalla haetaan. Ymmärrän myös mitä kasvatuksella haetaan. Mutta en koe meidän ns. harjoittavan sen kaltaista kasvatusta. Olen sitä mieltä että minulla on kaksi poikaa. Minun mielestä he saavat myös olla poikia. Eivät neutraaleja sukupuolettomia henkilöitä. En ole rohkaissut, enkä tule rohkaisemaan heitä kohti sukupuolistereotypioita, niitä minä vastustan, viimeiseen saakka. 

Tässä maailmassa jossa me elämme, sivistyksemme huipulla, koen äärimmäisen hämmentävänä että edelleen ajatellaan että pojat ovat tietynlaisia ja tytöt tietynlaisia. Toki sorrun tähän itsekin. On paljon sisäänrakennettuja asioita joiden purkaminen vaatii asian jatkuvaa huomioimista. Minäkin sorrun ajattelemaan että lapset tekevät asioita koska ovat tyttöjä/poikia. Vaikka tiedänkin ettei se ihan niin mene. Silti se on se yhteiskunnankin tukema päätelmä monesta asiasta. On ihan ok että poika riehuu ja juoksee, jos tyttö tekee niin kommentoidaan että onpas poikamainen tyttö. Minulla on lyhyet hiukset enkä usko että kukaan ajattelee minun olevan mies, vaikka välillä pukeutuisinkin niin löysään huppariin ja housuihin että mitkään muut ulkoiset muotoseikat eivät tätä faktaa varmista. Silti lastemme pitkät hiukset mielletään samantein tyttömäisiksi. 

 

Kun Esikoinen aloitti päivähoidossaSuomessa asuessamme hänen hoitokaverinaan oli poika joka välillä pukeutui hameeseen. Silloin ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi pitäisikö minun tarjota, sukupuolisen tasa-arvon nimissä lapsellemme myös hameita ja mekkoja puettavaksi. Kävin aiheesta lukuisia ja lukuisia keskusteluita enkä siltikään osannut päättää. Ajattelin aluksi että lapsi saa pukea mekon tai hameen jos niin haluaa. Mitä väliä sillä on, vaatehan sekin on. Mieheni kuitenkin totesi tähän että ei hän usko Esikoisen osaavan edes haluta pukea hametta tai mekkoa, kun ei hän sellaista esimerkkiä mistään saa, kun en minäkään nyt se maailman naisellisimmin pukeutuva äitihahmo ole. Hetkellisesti tuskastuin jo tilanteeseen ja annoin koko asian olla. 

Oikeastaan en edelleenkään ole aivan varma miten asiassa pitäisi toimia, mutta tuudittaudun siihen uskoon että ylitän sen sillan sitten kun se tulee eteen. Eikä se vielä ole tullut. 

 

Lapsemme eivät ole vielä olleet millään tasoa kiinnostuneet sukupuolirooleista. Poikamme ovat ajautuneet itse leikkimään autoilla ja lentokoneilla, ilman ohjausta. Tai ei ehkä ihan niinkään. Esikoista me emme ole ohjanneet mitenkään, hän oli se joka valikoi lelujen joukosta ne autot ja lentokoneet. Hän on ollut se jota ei oikeastaan mitkään nukkeleikit ole koskaan kiinnostaneet. Kuopus on seurannut perässä. Myönnän että tässä meidän kasvatuksemme ontuu. Että osaisimme tarjota kuopukselle leluja joita isoveli ei kätyä. Että osaisimme ohittaa hänen tarpeensa matkia kaikessa Esikoista ja leikkiä samoin kuin isoveli. 

Olemme antaneet lasten leikkiä, olla oma itsensä. 

 

Mutta olen minä kertonut heille että he ovat poikia. 

Mutta koskaan en ole sanonut että pojat eivät itke. 

Koskaan en ole sanonut että et voi tehdä jotain koska olet poika.

Koskaan en ole sanonut että pojat voivat tehdä jotain jota tytöt eivät.

 

Jos lapseni pyytäisi vaaleanpunaista paitaa, minä ostaisin. Jos hän pyytäisi vaaleanpunaista pitsimekkoa… siitä minä en tiedä. Vieläkään. En osaa sanoa miksi, mutta se on piste jonka kohdalla en osaa varmaksi sanoa että mitä teksin. Haluaisin sanoa että tietenkin ostaisin. Pukekoon päälle jos tykkää. 

Esikoinen leikki koko viime kesän frozenin elsaa ja annaa hyvän tyttöpuolisen ystävänsä kanssa. Puki päälleen prinsessamekon ja keijunsiivet. Kuitenkaan hän ei ole kertaakaan kaupassa pyytänyt saada sellaista omakseen. 

 

Mutta minun ideaali maailmassa lapset olisivat lapsia. Toiset tyttöjä, toiset poikia, kolmannet jotain muuta. Jokainen saisi olla sellainen kuin haluaa. Rauhallinen, villi, tuumailija, haaveiljia, hiljainen, äänekäs, ujo, rohkea. Siinä maailmassa lapset saisivat kasvaa vapaasti tyttöinä, poikina tai jonain muuna. He saisivat sanoa ääneen mitä ovat, ilman että kukaan laittaa heitä mihinkään tiettyyn lokeroon sen mukaan. He saisivat ostaa vaatteensa yhdestä isosta vaateosastosta, jossa violetit, siniset, vaalenpunaiset ja vihreät paidat olisivat sulassa sovussa keskenään. He saivat käydä koulua jossa ei olisi väliä mitä heillä on jalkojensa välissä ja he saisivat kaikki palkkaa työnimikkeidensä eivätkä testosteronimääränsä mukaan. 

Ei en minä halua sukupuolineutraalia, minä haluan sukupuolien välisen tasa-arvon. 

 

Katson miestä hetken vastaamatta mitään. Mietin miten muotoilisin sanani. Kysyn häneltä pukisiko hän lapselleen frozen paidan jos lapsi pyytäisi. Isä on hetken hiljaa ja sanoo että hän haluaisi sanoa kyllä, mutta sittenhän kaikki kiusaisivat hänen lastaan. Eikä hän halua sitä. Hän sanoo että valitettavasti tässä maailmassa hän ei ole valmis uhraamaan lastaan yhteisen hyvän hyväksi. Että hän haluaa että heidän poikansa menstyy ja saa hyväpalkkaisen työn. Olemme hetken hiljaa ja koska koen että olen saavuttanut hetkellisen yhteyden tuohon tuntemattomaan ihmiseen, katson häntä sillmiin ja kysyn näkeekö hän maailman tosiaan noin mustavalkoisena?

Mies katsoo minua ja kertoo miten hänen veljensä on taistellut koko elämänsä sitä miehistä stereotypiaa vastaan. Miten hän sen takia ei ole saanut yhtä hyvin palkattuja työpaikkoja kuin hän, vaikka heillä on sama koulutus. Että hän ei halua sitä omalle lapselleen. Ja varsinkin kun lapsi on osoittautunut vielä aika rauhalliseksi tapaukseksi. Kysyn eikö hän ajattele että maailma olisi pikkuhiljaa valmis sille muutokselle, että me emme enää ajattelisi että jotkut työt ovat miehille ja jotkut naisille, vaan että jotkut vain ovat toisissa töissä parempia kuin toiset. Eikö olisi aika muuttaa tätä maailmaa suvaitsevammaksi. Meidän lastemme tähden? Heidän tulevaisuutensa tähden?

Mies katsoo minua silmiin ja vastaa “Ei, minä en halua pelastaa tätä maailmaa minun lapseni hinnalla. Minä en ole valmis siihen. En vaikka se olisi kaunis ajatus. Mutta ei, ei minun lapseni tulevaisuuden kustannuksella.”

Seisomme hiljaa keskellä skeittipuistoa, ramppien mettallinen haju tunkee nenään ja juna suhahtaa ohitsemme soittaen torveaan. Taivaalla lentää lokki. Lapset juoksevat kaikki kolme ramppeja ylös ja alas. Heidän housunsa ovat likaiset, he nauravat.
Aurinko paistaa.
Ja minun on kylmä. 

 

Ps. Postauksen kuvat eivät oikeastaan liity tekstiin millään muulla tavoin kuin että katsokaa nyt noita lapsia ja sanokaa minulle onko sillä väliä ovatko he tyttöjä vai poikia. Että eikö noissa kuvissa ole lapsia, ei sukupuolia? Ja miettikää sitten miten nurinkurinen tämä maailma onkaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Ensimmäisten vuosien yksinäisyys

 

 

Sunnuntai-ilta ja Valokulkue. 

Kadun vierusta täynnä ihmisiä. Ajaessamme siitä ohi reilut kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua oli kadunvarsi täynnä tyhjiä tuoleja ja katuliiduilla piirrettyjä nimiä. Ihmiset olivat käyneet jo aikaisin aamusta varaamassa oman paikkansa, että varmasti saisivat hyvän sijainnin. 

Seisoimme siinä ihmispaljoudessa. Tungosta ei ollut, mutta pimennedyllä kadulla seisoi satoja ja satoja ihmisiä lastensa kanssa. 

Valokulkue kulki ohitsemme, järjestöt, kaupat, urheiluseurat, kaikki omissa pienissä ryhmissään, omia pieniä esityksiään esittäen, vaunujaan ajaen, vetäen tai työntäen. Enkeleitä, nalleja, soittokuntia, cheerleadereita. Star wars ja joulupukki. 

Annan katseeni harhailla ihmisissä. Katsojissa. Pysähdyn katselemaan äitiä pienen lapsensa kanssa. Hän hytkyttää vauvaa rintarepussaan. Seisoo yksin. Katsoo eteensä. Hän hymyilee, itsekseen ja samalla hänen silmiinsä nousee kyyneleet. Katselen häntä ja tunnen myötätuntoa. 

Hän näyttää yksinäiseltä. Onnelliselta, mutta yksinäiseltä.  Mieleeni tulee keskustelu jota kuuntelin sivusta kirjastossa. Ehkä ihan vähän salakuuntelin, myönnän. Kaksi naista keskusteli kolmannesta. Puhuivat siitä kuinka kolmas nainen oli sanonut olevansa yksinäinen, vaikka hänhän oli juuri tullut äidiksi. Miten hänellä voi olla aikaa olla yksinäinen. Hänellähän on vauva. Päivät täynnä tekemistä pienen ihmeen kanssa. 

Tunnistin tuostakin puheesta itseni. Ja uskalla väittää etten ole ainoa. 

Yksinäisyys. Se on kavala tunne. Se voi hiipiä paidan alle pienestä kolosta, sieltä selän ja pakaran välistä. Hups vain ja se kiipeää pitkin sinun selkärankaasi ja luikahtaa olkapääsi yli sinun kylkiluidesi väliin ja suoraan sydämeen. Se satuttaa. Se kylmää. Se vavisuttaa kaikkea mihin olit uskonut. Eikä se välttämättä varoita tulostaan. 

Minä olin varautunut väsymykseen, tunnekuohuun ja vaikka mihin saadessani esikoisen. Mutta yksinäisyyteen. Ei siihen minä en ollut varautunut. Se hiipi minun viereeni istumaan sinä yhtenä maaliskuisena päivänä kun istuin keskellä Puistolan ateljeeasuntomme olohuonetta. Aurinko laski ja värjäsi lattialla olevan valkoisen paimentolaismaton punertavaksi. Musta kissamme venytteli sohvalla ja katseli minua. Esikoinen makasi vieressäni olohuoneen lattialla ja ihmetteli virkattua palloa. Minä katselin tätä kaikkea ja ymmärsin olevani yksinäinen. Samaan hengenvetoon ymmärsin että en enää koskaan elämässäni olisi yksin. Minulla olisi aina poikani. Mutta minä olin yksinäinen. Koin ettei maailmassa ole ketään joka voisi jakaa juuri tämän hetken, tämän tunteen minun kanssani. Se oli vavisuttavaa. Hieman jopa pelottavaa. Minä olin äiti, vanhempi. Samanlainen kuin miljoonat muutkin. Minulla oli puoliso jonka kanssa olin tullut vanhemmaksi samaan aikaan, puoliso joka rakasti tätä lasta yhtä väkevästi kuin minä, minulla oli ystäviä jotka olivat myöskin juuri tulleet äideiksi ja isiksi, minulla oli vanhemmat joille pystyin puhumaan kaikesta. Mutta tätä yksinäisyyden tunnetta, tätä minä en saanut puhumalla pois. Se palasi hetkittäin, viipyi joskus vain pienen hetken, joskus päivän, joskus useamman. Mitä vanhemmaksi lapsi tuli sitä harvinaisemmaksi sen vierailut kävivät. 

Kuopuksen synnyttyä olin jo lähes unohtanut tämän hämmentävän surumielisen otuksen vierailut. Kunnes hän tulikin asumaan meille ihan täysipäiväisesti. Asettui sinne olohuoneen nojatuolin reunalle, siirtyi välillä pianon päälle ja katseli minua pitkinä öinä työhuoneen peikonlehden heittämien varjojen seasta. Tuo toinen kerta söi minua sisältäpäin kuin pieni mato omenaa. Yksinäisyys jäyti luitani ja vaikka kuinka yritin heittää sen välillä vessanpyttyyn kuten tein silloin esikoisenkin kohdalla, se ei vain suostunut lähtemään. Saattoi kadota päiväksi, mutta tuli aina takaisin, vaitonaisena se katseli minua ja oli kuin se olisi kohauttanut olkapäitään minun yrityksille kääntää sille selkäni. Ja yritin minä. Mutta yksinäisyydessä ei ollut kyse vain siitä että olisin ollut fyysisesti yksin lasteni kanssa. Kyllä minä näin ihmisiä, välillä väkisin, välillä ihan helposti, ilman vaikeuksia. Kyse ei ollut myöskään siitä että olisin ollut henkisesti yksin. Minulla oli puolisoni, hänen kanssaan jaoin kuopuksen vaikean refluksin, sen henkisen kivun mitä lapsen kipuitku ihmisessä aiheuttaa, sen loputtoman uupumuksen kun päivät ovat puhdasta suorittamista. Minulla oli myös kälyni ja sisareni. Olin chattien kautta heihin yhteydessä päivittäin. Kiroilin ja itkin päiväuniajan vaikeuksia. Lähetin kuvia niistä hetkistä kun kaikki olikin hyvin. Lähetin kuvia sotkuisesta keittiöstä ja pitkistä työlistoista. Jaoimme arjen. Ja silti, kukin tahoillamme tuijotimme sitä yksinäisyyttä silmiin siellä keittiönpöydän ääressä, istumassa lieden vieressä katsomassa meitä herkeämättä. 

 

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin yksinäisyydestä “ enkä ole varma onko sitä edes tehty poistettavaksi. Luulen että se on vain osa tätä suurta tunnemerta, äitiyttä” Puolitoista vuotta myöhemmin, en ole samaa mieltä. Ei sen tarvitsisi olla. Ei äitiyden tarvitse sisältää yksinäisyyttä. 

En ole varma voiko sitä poistaa, mutta mitenkään välttämättömänä minä en sinä kyllä näe. En mitenkään. 

Tuon kirjoituksen jälkeen minä olin monta kuukautta yksinäisempi kuin koskaan elämässäni. Olin niin väsynyt että päiväni olivat silkkaa sumua. Kuopus huusi ja itki päivät ja yöt. Me emme jaksaneet enää vierailla ystäviemme luona koska huuto sai ihmiset vaivaantuneeksi. Monet ystävämme lakkasivat käymästä meidän luonamme, koska, no kuka nyt haluaisi tulla taloon jossa vauva huutaa ja äiti kävelee ympäriinsä zombiena eikä saa mitään järkevää keskustelua aikaiseksi. 

Me taistelimme läpi tuon vuoden, läpi huutojen, töiden ja sen saatanan pirullisen yksinäisyyden tunteen. Se ei tehnyt meistä mitään supervanhempia. Se ei tehnyt meistä pisaaraakaan parempia kuin helpomman lapsen vanhemmat ovat. Se teki minusta hieman ujomman kuin mitä olin ollut, se teki minusta äidin joka luultavasti jättää kolmannen lapsen yrityksen väliin koska ei halua että se musta pirullinen yksinäisyys tulee taas asumaan olohuoneen matolle. 

Minulla ei ole mitään, ei yhtään ainoatakaan hyvää neuvoa siitä mitä minä olisin voinut tehdä ettei yksinäisyys olisi päässyt ovestamme sisään. Että se olisi lähtenyt yhtä äänetömästi kuin esikoisen aikaan. Minä en tiedä miten yksinäisyys häädetään silloin kun oma elämä on levällään. 

Mutta minä tiedän, että kun oman elämänsä saa kursittua kasaan, yksinäisyys pakkaa matkalaukkunsa, varavaatteensa ja matkasänkynsä ja jonakin aamuna se on poissa. 

Minä tiedän myös että niinä pahimpina aikoina, kun se yksinäisyys tuntui leviävän joka huoneeseen, silloin se että joku sanoi olevansa olemassa, se pienensi sitä mustuutta. Ne chattiviestit, puolison halaus, vanhempien vierailut. Eivät ihmiset voi tietää mitä sinä käyt läpi, mutta sinä voit silti antaa heidän olla siinä. Sinä voit antaa heille mahdollisuuden viedä sinun ajatuksesi pois, pieneksi hetkeksi. Se auttaa. 

Ja kun lapsi kasvaa, kun elämä antaa enemmän aurinkoa kuin varjoa, sinä huomaat että ilman niitä hetkiä sinä et olisi jaksanut. 

 

Minä muutin uuteen maahan. Minä jäin kotiin, yksin lasten kanssa. Minä olen ollut tämänkin vuoden aikana yksinäinen. Mutta en koskaan enää niin yksinäinen kuin silloin kun lapset olivat vauvoja. Tuo yksinäisyyden musta peikko tuntuu syntyvän jokaisen äidin elämään samalla rykäisyllä kuin ihmisenalku vetää keuhkoihinsa ensimmäistä kertaa ilmaa. Varoituksetta, ilman kutsua. Se tulee, emmekä me ehkä voi estää sitä.  Mutta ehkä me voimme auttaa toisiamme sen ajan yli kun yksinäisyys asuu luonamme?

 

Haluaisin mennä sen naisen luo ja halata. Sanoa että kyllä se siitä. Hengitä, ota puolisoasi kädestä. Katso valokulkuetta, kuuntele soittokuntaa. Naura starwarshahmoille joulukulkueessa, kyllä se siitä, sinä pysyt hengissä. Sinä olet vahva. 

Mutta en minä sano. En minä osaa. Ja kun seuraavan kerran katson sen puun suuntaan jonka alla nainen ja vauva seisoivat, en näe muuta kuin himmeänä loistavan jouluvalorykelmän.  Käännän päätäni nähdäkseni puun ohitse ja näen kaksi hahmoa jotka kävelevät käsi kädessä poispäin. Toisen hahmon pää nojaa hetken toisen olkapäähän. Toivon ja uskon näkeväni äidin joka kävelee pois päin yksinäisyydestä puolisonsa kanssa, kohti valoa. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kiitollisuudesta

 

Minun oli ajatuksena kirjoittaa eilen illalla, kiitospäivän aterialta kotiin palattuamme vielä mitä minä ajattelen kiitollisuudesta tänä vuonna. 

Ajattelin että voin kaikessa rauhassa, kynttilöiden valossa juoda vielä kupin teetä ja naputella tekstin lämmin tunne rinnassa. 

No toisin kävi. Olimme toki ystäviemme kutsumalla kiitospäivänaterialla, ja se oli ihanaa. Siellä oli maukasta ruokaa, ihania ihmisiä, puheensorinaa ja lapsilla seuraa. 

Kuitenkin jo kaksi päivää otsalohkoani sisältäpäin takovat Migreenin palkalliset pikku-ukot eivät selvästikkään arvostaneet puheensorinaa, lasten äänekästä leikkimistä ja erilaisia valonlähteitä ja tuoksuja. Sinnittelin niin kauan kuin säällisesti pystyin, vaikka huomasinkin että tipahdin yhä useammin keskusteluista pois koska en enää kyennyt keskittymään. Sinnittelin koska halusin että voisimme olla mahdollisimman myöhään, koska näitä iltoja on liian vähän. Koska meillä kaikilla oli hyvä, vain minun päälläni ei ollut. 

Lopulta piti sitten kuitenkin lähteä, ja loppuilta ja suurin osa yöstä kuluikin sitten lähinnä siihen että olin kiitollinen vessanpytylle ja tiedolle siitä että migreeni helpottaa kun vatsa tyhjenee. 

Ei siinä sitten mitään enää naputeltu. Loppuyön kuopus heräili tunnin välein itkeskelemään ja aamulla meitä oli kasa äreitä lapsia ja aikuisia. 

 

Kuin anteeksipyyntönä  edellisillan aikaisesta kotiinlähdöstä miehelle, pakkasin reppuun lounaan ja otin lapset autoon ja jätin miehen kotiin. Ajoimme läheiseen punapuumetsään. Siellä kuivunutta puronuomaa pitkin kävellessä, meidän kaikkien väsymys väistyi. Katselin juoksevaa Esikoista ja kiviä ihmettelevää Kuopusta. Katselin kuinka aurinko heitti harvoja säteitään pilven raosta metsään. 

Syödään lounasta. Esikoinen kysyy miksi oltiin eilen ystävien luona. Kerron kiitospäivästä, siitä miten silloin ollaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Miten silloin on hyvä miettiä ja ajatella mistä on kiitollinen. Poika katsoo mietteliäänä eteensä. Kysyy miksei me vietetä kiitospäivää joka päivä. Miksi me ei sitten olla kiitollisia joka päivä asioista jotka on hyviä. Niin. Lapsi on oikeassa.  Elämä soljuu kuitenkn eteenpäin niin että kiitollisuuskin välillä unohtuu. Siksi on hyvä pysähtyä välillä. Miettiä oikeasti mille on kiitollinen. 

Kysyn Esikoiselta mistä hän on kiitollinen. Vajaa neljävuotiaan logiikalla hän sanoo että on kiitollinen kodista. Ja isästä. Ja siitä että joskus saa leikkiä kavereiden kanssa. Ja meksikosta. Äiti voiko Meksikosta olla kiitollinen. Voi. Voi olla kiitollinen siitä että meillä oli se mahdollisuus olla siellä, yhdessä. Joo, siitä minä olen kiitollinen. Ja siitä että Isä on välillä kotona. 

Kuopus kuuntelee meitä ja syö lihapullia. Suupalojen välissä hän hokee minä kiitollinen paloauto. Minä kiitollinen kaikista. Hymyilen. 

 

Kävelemme mutaista polkua pitkin. Muratti peittää maan polun molemmin puolin. Maassa on ruskeita pudonneita lehtiä. Esikoinen selittää miten leikisti elefantti ajaa palo-autoa. Kuopus yhtyy leikkiin ja kertoo apinan hyppivän puussa. Poikia naurattaa. Minua naurattaa. 

Istumme penkille persimonpuun lähelle. Äiti mistä sinä olet kiitollinen kysyy Esikoinen. Teistä. Tästä että saimme tulla tänne. Ai vaikka sinä välillä oletkin väsynyt. Joo, siitä huolimatta. Okei. Oletko sinä kiitollinen isästä. Olen. 

 

Jään miettimään mistä minä ole kiitollinen. Elämästä, ystäväistä. Kaikesta siitä kliseisestä. Perheestä. Välillä voisi olla vähän vähemmänkin kiitollinen. Vähän vähemmän nöyrä. Vaatia enemmän. Kiitollisuus on taitolaji. Se voi olla hyvin alistava. Kiitollisuuden kanssa pitää osata toimia oikein, suhde siihen pitää rakentaa sellaiseksi että sen voi välillä unohtaa, kääntää selkänsä sille. Kaikkea ei tarvitse jaksaa, tai kestää. Vaikka olisikin kiitollinen. 

Vaikka minä olen äärikiitollinen siitä että saamme olla täällä. Kokea tämän kaiken. Olla. Rakastaa, nauraa, suuttua, huutaa, iloita ja itekä. Elää. 

Toivoisin silti että osaisin ilman huonoa omaatuntoa myös tuntea ärsytystä, väsymystä ja kiukkua joitain päiviä kohtaan. Että voisi vain puhtaasti olla pahalla tuulella. Ettei se kiitollisuus aina nakertaisi sydänalaa ja pakottaisi lopulta olemaan hiljaa. Luulen että olisi puhdistavampaa jos sen saisi välillä laittaa komeroon, ottaa sitten taas ulos ja asetta takanreunalle kun tuntuisi siltä. Ettei tarvitsisi aina katsella sitä silmiin ja kokea huonommuutta jos ei jaksakaan sen ylvästä olemusta. 

Kiitollisuus on kaunis. Se on kiiltävä ja puhdas. Jos sitä liikaa silittää sen kylmyys kuitenkin leviää käsiin. Se turruttaa. Kiitollisuus voi anastaa ihmiseltä oikeuden reagoida elämään juuri sillä puhtaalla tunteella joka hänellä sillä hetkellä on. 

 

Mutta on se myös lempeä. Minä tunnen lempeää lämmintä kiitollisuutta kaikkia näitä ihmisiä kohtaa täällä. Kiitollisuutta niitä upeita naisia kohtaa jotka ovat jaksaneet nähdä vaivan tutustua minuun, tulla juttelemaan puistoissa, pyytää mukaan omiin menoihinsa. Näitä ihmisiä joiden kanssa voi syödä kiitospäivän aterian. Voi istua hiekkalaatikon reunalla. Voi sopia leikkitreffejä. Ihmisiä joiden kanssa voi käydä kävelyillä. Kiitollisuutta siitä että meillä on koti, elämä ja perhe. On aviomies joka on edelleen, 16 vuoden jälkeenkin, elmäni suurin rakkaus, jonka edelleen valitsisin miljoonien muiden joukosta udelleen ja uudelleen lasteni isäksi. Olen kiitollinen että kaukana Euroopassa on perhe, joka tukee, välittää ja pitää minun puoliani. Oikeastaan katsomatta siihen olenko minä aina oikeassa. Mutta niin perhe tekee. Koska veri on vettä sakeampaa. 

 

Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna kiitollisuuden taakasta

Tänä vuonna minä olen yrittänyt opetella suhtautumaan Kiitollisuuteen uudella tavalla. En nöyränä ja kaikkensa antavana. Vaan avoimena, suorana ja ajoittain tiukkana. Opettelen edelleen mutta osaan jo välillä kääntää selkäni. Ja se on hyvä. Siitä minä olen kiitollinen. Että olen oppinut. Ja että tiedän oppivani vielä laittamaan sen sinne kaappiinkin hetkeksi, jonain päivänä. 

 

Ollaan kiitollisia, kiitollisia sopivassa mittakaavassa, itseämme unohtamatta. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Ikkunanrakennusta

Aamut ovat kylmiä. Hengitys huuruaa kun lähden kotipihasta juoksuun. Kylmä kangistaa lihaksia ja joudun hölkkäämään pidempään kuin yleensä lämmetäkseni. Ruska leimuaa vaahteroissa. Aurinko taittuu kirkkaana ja terävänä punaisten ja oranssien lehtien läpi jättäen säteitään sumuiseen ilmaan roikkumaan. Tuttu meksikolainen lastenhoitaja kävelee minua vastaan, tervehdimme. Hymyilen. Olemme jutelleet monet kerrat hiekkalaatikon reunalla. Hän on kertonut elämästään. Hän hoitaa erään perheen lapsia päivät, illat hän siivoaa kauppakeskusta. Viikonloppuisin hän tekee kotisiivouskeikkoja. Lapset ovat 10, 12 ja 14 vuotiaat. Hänen miehensä työskentelee rakennustyömailla. Ilman vapaapäiviä. 

Tuo naisen elämä antaa perspektiiviä minunkin päiviini. 

Niihin hetkiin kun tekisi mieli valittaa. Valittaa arjestani,  siitä että hoidan itse omat lapseni kotona. Samalla kun joku toinen hoitaa toisen perheen lapsia, ja tekee toista ja kolmattakin työtä sen lisäksi että saisi lapsilleen katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Kun tuon naisen lapset olivat pieniä, niinkuin minun lapseni nyt, hänen oma äitinsä hoiti heitä, että nainen ja hänen puolisonsa voisivat käydä töissä. Seitsemän päivää viikossa. 

Konsepti siitä että omat vanhemmat hoitavat omat lapsensa on niin kovin nuori. Ja silti me valitamme siitä. Tai ehkä juuri siksi. 

Ehkä ihmisrotu, me etuoikeutetut, jotka saamme tämän valinnan tehdä, emme ole vielä tottuneet tähän. Emme osaa olla. Haluamme kaiken. Sen kodin, ruuan, lapset, uran, puolison ja ystävät. Sen elämän joka meillä oli ennen lapsia ja sen elämän joka meillä on heidän kanssaan. Haluamme kaiken. Nyt. Heti. 

Ja olen sitä mieltä että saamme haluta. Saamme välillä valittaa. Saamme huutaa ja itkeäkin. Saamme väsyä ja romahtaa. Tämä on vaikeaa, raskasta siinä missä tämä on myös kaunista, hyvää ja palkitsevaa. Tämä meidän elämä. Tämä meidän halu kaikkeen.

Mutta perspektiivi, se toinen näkökulma. Sitä me emme saa unohtaa. Sitä että tämä ei ole kaikille valintakysmys. Tämä elämä. 

Sillä samalla hiekkalaatikon reunalla, tämä samainen nainen on kertonut että hän on surullinen että on joutunut valitsemaan työn. Että jos olisi ollut vaihtoehto, hänkin olisi valinnut toisen. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan lapsiaan samalla tavoin kuin hoitolapsiaan. Hän tunsi jonkun toisen ihmisen lapset paremmin kuin omansa. Hän tunsi ne paremmin kuin heidän vanhempansa. Ja samaan aikaan joku muu, vaikkakin hänen omaa vertaan, kasvatti hänen lapsiaan. Näki kuinka he piirtävät ensimmäisen ihmishahmon, näki kuinka he oppivat ajamaan pyörällä, kuinka he leikkivät puistossa. Joku muu luki heille kirjoja kirjastossa. Joku muu piti heitä sylissä kun he olivat kipeinä. Ja tämä kaikki vain rahan takia. 

Me olemme äitejä. Meillä on lapsia. Me hoidamme lapsia. Ja silti, me olemme niin erilaisia. Niin erilaisista elämäntilanteista. Me olemme niin eri asemissa vaikkemme haluaisikaan. 

Tämän tämä maa, tämä maa jossa kaiken pitäisi olla mahdollista, joka kumpuaa positiivisuutta, joka rakentaa raketteja tähtiin, tämän se on minulle opettanut. Eriarvoisuuden. Kuilun. Ja minun onnettoman pienuuteni siinä sen kuilun reunalla, huutamassa sen olemassaolon epäoikeudenmukaisuudesta. 

Juoksen eteenpäin. Jatkan tätä päivää tässä minun omassa kuplassani. Tässä valkoisen hyväosaisen kotiäidin kuplassa. 

 

 

Olemme kirjastossa. Luen lapsille kirjaa ääneen, molemmat pojat venkoilevat vieressäni ja kiipeilevät pitkin penkkiä. Silloin tällöin istutan heidät uudelleen viereeni istumaan ja muistutan että olemme lukemassa, emme kiipeilemässä. Lapset kuuntelevat mutta samaan aikaan heidän on pakko kokoajan tehdä jotain. Ihan pakko. 

 

Kun olemme lopettaneet lukemisen lapset menevät etsimään itsenäisesti kirjoja luettavakseen. Istun penkillä ja katselen lastenosastoa. Jään katsomaan erästä äitiä poikansa kanssa. Poika on Esikoista hieman vanhempi. Hän istuu penkillä risti-istunassa, kädet polvillaan ja sormet levällään. Äiti lukee ja näyttää hänelle kirjasta mitä hän lukee. Jos lapsen katse harhailee kirjata pois, äiti kääntäää pojan pään takaisin kirjaan. Jos lapsen käsi menee nyrkkiin tai hakeutuu hiplailemaan housujen saumaa, äiti läpsäisee lasta kevyesti kädelle. 

Tuijotan hieman liian pitkään jotta se olisi enää kohteliasta. Hieman nolostuneena poistun hyllyjen väliin selailemaan lastenkirjoja ja vilkaisemaan mitä pojat lukevat. Mietin erilaisia kasvatustapoja. Mietin miten tuo äiti varmasti kokee tekevänsä oikein. Miten hän varmasti tuijotti ihan samalla tavalla minua lasteni kanssa äsken, kun pojat vain venkoilivat ja kiipeilivät päälläni. Enkä minä sanonut mitään vaan annoin heidän tehdä niin. Ja kuitenkin, uskallan väittää, että ihan hyviä ihmisiä näistä kaikista kolmesta lapsesta kasvaa. 

Vanhemmuuden perisynti: tuomita toisen tapa ennen kuin oikeasti edes tietää miksi hän niin tekee. Tiedostan tämän niin vahvasti, ja silti sorrun siihen itsekin, vähän väliä. Suurimman osan aikaa olen saanut lievennettyä tuomitsemiseni ihmettelyyn. Ihmettelen miten joku voi olla lapsen kanssa sisällä monta päivää putkeen, kun meillä ei onnistu edes yksi päivä, hyvä jos yksi iltapäivä, ja sekin useimmiten sisältää lukuisia tappeluita ja pahimmillaan päättyy isän ja pojan väliseen huutoon. 

 

Ihmettelen (ja ehkä ihan pikkiriikkisen kadehdinkin) vanhempia, jotka kertovat että jos heidän lapsensa on sairas, hän vain oleilee sisällä, lueskelee katselee elokuvia. Lähinnä nukkuu. Meidän pojat ovat sairastaneet jonkin verran. Eivät erityisen paljon, kiitos kotihoidon, mutta kyllä he osansa nuhakuumeista ovat poimineet matkan varrella. Puhumattakaan vesirokoista, enterorokoista, vauvarokoista ja muista lastentaudeista. Kertaakaan emme ole viettäneet kokonaista päivää sisällä, sohvalla loikoillen. 

Esikoinen ei kykene olemaan paikoillaan. Lähes koskaan. Ei edes kipeänä. Käymme silloinkin ulkona, puistoissa, tartuntavaaran salliessa kirjastoissa, eläintarhoissa, metsäkävelyillä. Kuopus on ehkä astetta rauhallisempi. Ehkä. Tai sitten haluan vain uskoa niin. Mutta en ole hänenkään kanssa ollut koskaan kotona kokonaista päivää. Puolisoni on. Isäkuukaudella. Yli vuosi sitten. Hän vietti paljon aikaa kuopuksen kanssa ihan vain kotona. Olohuoneessa. Puuhastelemassa jotain. Edelleen välillä viikonloppuisin kun minä lähden Esikoisen kanssa kauppaan jäävät Kuopus ja puolisoni kotiin, puuhastelemaan. 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pitäisi osata päästää irti, siitä turhasta ihmettelystäkin. Osata vain todeta että ai nuo tekee tuon asian noin. Onnistuisikohan se meilläkin. Ehkä, ehkä ei. Ja sitten päästää ajatuksesta irti. Antaa sen mennä. Lentää pois. Ei jäädä siihen kiinni. Miettiä tekeekö itse oikein vai väärin, tekeekö toinen oikein vai väärin. 

Itsensä kehittäminen, se vaikein asia tässä maailmassa. Se kun vaatii sen että katsoo itseensä. On rehelinen sen suhteen kuka on. Virheineen päivineen. Yritän tehdä sitä usein. Katsoa peiliin. Muuttaa piirteitä jotka tiedostan vaikeiksi muille ihmisille. Opetella toimintatapoja, joilla voisi rakentaa muurin sijaan ikkunoita muiden maailmaan. Opetella kuutelemaan, kysymään. Ymmärtämään. 

 

 

Lapset, mies ja työ. Suurimmat opettajani tässäkin asiassa. Olisi niin paljon jossa voisi olla parempi, vielä enemmän asioita joissa toivoisi olevansa parempi mutta yrityksistä huolimatta ei pääse edes lähelle toivomaansa. Naurahdan kun ymmärrän että yksi suurimmista paheistani, riman asettaminen liian korkealle, pätee myös itseni kehittämisessä. 

Ymmärsin viime yönä, maatessani valveilla pimeässä, miehen jo seilatessa unen ja valveen rajamailla, mikä on minun ja hänen suurin ero. Me jaamme samanlaisen maailmankuvan. Meillä on sama käsitys oikeasta ja väärästä. Me olemme monista poliittisista asioista samaa mieltä. Mutta mieheni on se rauhallinen, hän joka keskittyy tekemään asiat omassa elämässään oikein. Hän joka tietää että muut tekevät asiat eri tavoin, jopa väärin, mutta kohauttaa tilanteelle olkapäitään. Minä taas yritän tehdä asiat oikein omassa elämässäni, mutta se ei riitä. Sen lisäksi vauhkoan ja älämöin kun muut tekevät sen eritavoin. Olen toki oppinut paljon. Olen oppinut ettei ole vain yhtä tapaa moneen asiaan. Mutta edelleen jos koen että jokin asia on nyt ihan oikeasti tehty väärin, älähdän. Ja älähdän aika kovaa. (esimerkkinä edellinen kirjoitus korppikampanjasta). Saanko sitten mitään aikaiseksi näillä älähdyksillä. En tiedä. Tuskin. Ehkä. 

 

 

Enhän minä voi parantaa tätä maailmaa yksin. En edes pientä osaa siitä. Mutta minä voin opetella näkemään sen mitä muut näkevät. Opetella ymmärtämään miten muut ajattelevat. Ei se ole minulta pois. Se ymmärtäminen. Ei se ole minun äitiydestäni pois jos joku tekee asiat toisin. Ei se ole minun onnestani pois jos joku joutuu ratkaisemaan oman elämänsä toisin kuin minä. Mutta minä voin oppia, olla avoin ja ymmärtää. Rakentaa niitä ikkunoita. Jopa ovia. Sellaisia jotka ovat aina auki. Tai ainakin raollaan. Että hyvät asiat pääsevät sieltä toiselta puolelta minun kuplaani, minun elämääni. Eikä sekään tee minusta parempaa, mutta se tekee minusta ehkä ymmärtäväisemmän, suvaitsevaisemman, nöyremmän ja kiitollisemman. Jos ei muita niin ehkä ainakin itseäni kohtaan. Ehkä. 

Mutta älähdän kun en voi olla hiljaakaan. Lyön päätäni seinään koska en osaa kääntää sille kylmälle seinälle selkääkään. Puhun. Kirjoitan. Kuvaan. Harvoin löydän ratkaisua joka ratkaisisi tilanteen. Yritän kuitenkin. Yritän myös ymmärtää sen toisen näkökulman, se joka on siellä muurin toisella puolella. Joskus onnistun, mutten silti halua avata ovea. Joskus en onnistu edes näkemään ikkunasta ulos koska sumu on liian sakeaa. Ja joskus, minä rakennan ensin ikunan, sitten oven ja lopulta otan sen ovenkin saranoiltaan. 

Ja niiden ovettomien oviaukkojen takia minä jatkan yrittämistä. Jatkan älähtämistä. Jatkan hetken liian kauaa tuijottamista. Jatkan keskusteluita takapuoli jäässä hiekkalaatikon reunalla. Jatkan kunnes minun kuplaani ei enää mahdu muita maailmoja, kunnes se on niin iso ja pingottunut että se lopulta sulautuu muihin kupliin.

Lakkaa olemasta kupla. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com