Berlin Encounters

Hostellin aulassa soi teknomusiikki kovalla ja kadulla ja sisällä istuu ihmisiä juomassa olutta suoraan pulloista. Ilma on kuuma, tahmea ja hikinen. Kiipeän dormihuonessa yläsänkyyn joka on vapaana ja risti-istunnassa istuen avaan tietokoneen vain todetakseni ettei internet toimi tässä huoneessa. Olen pystyttänyt koko päivän näyttelyämme, jutellut muiden taiteilijoiden kanssa ja uinut kuin kala vedessä, omassa maailmassani. Väsyttää ja pieni koti-ikävä hiipii takaraivoon, sydämen tienoille, vatsaan.
Huoneen toisiin sänkyihin tulee nuoria naisia ympäri maailmaa. Kiinasta, Singaporesta, Irlannista. Kaikki parikymppisiä reppureissuilla katselemassa maailmaa. On piristävää, nostalgista kuunnella heidän tarinoitaan, innostustaan, pohdintojaan. Vaihdan muutaman lauseen heidän kanssaan ja uppoudun sitten kirjaani. 

 

Berliini. Tämä ikuinen rakkauden kohteeni. En ehkä haluaisi asua täällä, mutta rakastan tätä kaupunkia silti. Tämä on nyt seitsemäs kerta kun tulen tänne. Esimmäsillä kerroilla tulin samalla tavalla kuin nyt nuo nuoret huonetoverini. Interreilmatkoilla, muutamaksi päiväksi. Ensimmäisellä kerralla vaelsimme pitkin katuja lapsuuden ystäväni kanssa, toisella kerralla olin täällä nykyisen puolisoni kanssa. Silloinkin oli kuuma, kuten nyt. Kiersimme Berliinin muurit, Kreuzbergit, Oranienstrassenit. Joimme olutta pullosta ja olimme nuoria ja kauniita. 

 

Seuraavat kerrat olivatkin sitten taideresidenssejä. 

Ensimmäinen oli se mieleenpainuvin. kaksi kuukautta keskellä talvea. Niitä silloin syntyneitä töitä olen nytkin täällä esittelemässä. Se oli aika juuri ennen äidiksi tuloa. Oikeastaan sillä reissulla minulle selvisi että haluan lapsen. Eihän minun pitänyt voida saada lapsia. Muutamia viikkoja ennen lähtöäni oli lääkäri todennut minulle että on erittäin epätodennäköistä että tulen raskaaksi koskaan. Sulattelin asiaa paljon niiden ensimäisten Berliinin residenssiviikojeni aikana. Tein töitä, tutustuin ihmisiin ja syvennyin taiteeseen. Mutta kävin myös pitkillä juoksulenkeillä ja istuin hiljaa puistonpenkillä miettien miten suhtautuisin tietoon että emme todennäköisesti koskaan saisi biologisia lapsia. Sitten eräänä päivänä, viikoa ennenkuin mieheni tuli viikon vierailulle luokseni etova olo yllätti minut lenkillä. Ensimmäisen päivän ajattelin että kyse on vatsataudista tai jostain mitä söin. Kun olo vain jatkui ymmärsin tehdä testin. En voinut uskoa todeksi noita kahta viivaa siinä testissä. Mahdotonta. 

Tilanne oli hämmentävä, epätodellinen ja outo. Kun mieheni tuli ja kerroin uutiset sulattelimme tietoa ensimmäiset päivät tahoillamme. Emme vielä osanneet ajatella asiaa todellisena. Eräänä iltana istuimme kuitenkin savuisessa kapakassa punkkeikalla ja soittotauolla mieheni kysyi olenko miettinyt lapselle nimeä. Lähes kahden tunnin ajan pallottelimme eri nimiä pöydän yli. Hymyilytti. Meistä tulisi vanhempia. 

Puolisoni lähtöpäivänä saatoin hänet junalle ja nieleskelin kyyneleitä. Itselläni olisi edessä vielä viisi viikkoa residenssiä jäljellä ja loputon määrä kuvauksia. Halaus, suudelma ja hän lähti pois. Berliiniin oli tullut kevät. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. 

Päivä puolisoni lähdön jälkeen sain keskenmenon. Vaikka kuinka yritin suhtautua tietoon rauhallisesti ja tilastojen valossa tilanne repi minut aivan hajalle. Kun lääkäri kertoi minulle että keskenmeno oli varmaa ja raskaus oli päättynyt sydämeni räsähti rikki tavalla jota en ollut kuvitellut voivan olevan mahdollista. 

Makasin residenssihuoneeni lattialla sikiöasennossa ja itkin. Itkin menetettyä unelmaa, itkin lasta jota en ollut tiennyt haluavani, itkin yksinäisyyttäni ja itkin kipua joka keskenmenosta tuli. En kertonut tilanteestani mitään residenssitovereilleni, en vaikka nykyään ymmärrän että olisin saanut heiltä valtavasti tukea. En kuitenkaan ollut kertonut kenellekään raskaudestani, joten koin vaikeaksi kertoa kenellekään myöskään keskenmenosta. Koin itseni huonoksi, epäkelvoksi ja epäonnistuneeksi. Tiesin että todennäköisesti sikiössä oli jokin vika ja luonto vain hoiti tehtävänsä, silti syytin itseäni tapahtuneesta. Itkin miehelleni puhelimeen että en voikaan antaa hänelle lasta, hautasin paidan jonka mieheni oli ostanut minulle raskausmahaa ajatellen kaapin perälle. Olo oli ontto ja tyhjä. Olin menettänyt jotain jota en ollut edes tiennyt haluavani. Olin menettänyt jotain mutta siitä ei ollut lupa puhua. 

Selasin paljon interneittiä ja löysin lukemattomia keskustelupalstoja joissa naiset kertoivat keskenmenoistaan. Mietin miksi niistä puhutaan julkisesti niin vähän. Mietin että jos olisin tiennyt asiasta, mahdollisuudesta, suurista todennököisyyksitä olisin ollut varautuneempi. Olisin osannut paremmin suhtautua tähän. Samalla kuitenkaan en itsekään osannut kertoa kuin muutamalle ihmiselle tapahatuneesta. Oikeastaan opin puhumaan keskenmenoista vasta Esikoisen syntymän jälkeen. Ja oikeasti olen oppinut suhtautumaan asiaan kivuttomasti vasta nyt. Enää minua ei itketä ajatella tuota aikaa. Enään en tunne sitä samaa kipua sitä vääntävää tunnetta vatsassa kuin mitä tunsin silloin ne jäljellä olevat viisi viikkoa. Toivoisin että keskenmenoista puhuttaisiin, toivoisin sitä nuorten naisten tähden. Että he eivät ajattelisi olevansa yksin. Kuitenkin ymmärrän sen tuskan mitä puhuminen voi aiheuttaa. 

Mieheni kysyi enkö haluaisi tulla kotiin. Jättää residenssi kesken ja lähteä. En halunnut. En halunnut selitellä lähtöäni kenellekkään. Jäin. Jatkoin töitä. Elin Berliinin kevättä. Annoin tämän kaupungin parannella haavaani. Annoin tämän kaupungin luoda minuun uudelleen uskoa tulevaan. Jos olisin lähtenyt, en olisi koskaan enää palannut Berliiniin, se olisi jäänyt muistoihin vain sinä kaupunkina jossa sain keskenmenon. Jäin koska halusin että tämä kaupunki on se kaupunki joka parantaa. 

 

On aamu. Aulassa soi nirvana ja aamupala on katettu. Olen ensimmäinen täällä. Hostellin muut asiakkaat nukkuvat vielä. Soitan miehelleni, soitan lapsillemme. Kuuntelen Kurtin karheaa ääntä ja ajattelen tätä kaupunkia. Keskenmenon jälkeen palasin tänne vielä samana vuonna. Uudelleen raskaana. Vuosi myöhemmin palasin esikoisen kanssa. Ja nyt olen täällä taas yksin.
Taide, se tuo minut kerta toisensa jälkeen tänne takaisin. 

Tuntuu hyvältä olla täällä. Tuntuu hyvältä tehdä tuttua työtä, pystyttää näyttelyä, puhua taiteesta. Olla hetki jotain muuta kuin kotiäiti. Olla hetken toisten muistojen tulkitsija, tarinankertoja. 

(Kuvituskuvat ovat nyt näyttelyssä esillä olevasta sarjasta “Berliner Encounters”, jonka tein tuona koskettavan repivänä residenssikautena kun sain keskenmenon. Kaikki kuvat nähtävillä täällä, samoin kuin lyhyt kuvaus projektista : http://www.annuskadalmaso.com/berlin-encounters/ )

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Jetlag

Pää täynnä pumpulia, keho huutaa unta ja ruokaa toisen mantereen kellonaikojen mukaan, eikä oikein mikään ota sujuakseen. Lisätään siihen vielä molemille lapsille korkea kuume ja nuha. Aika repivää on ollut. Toki tiedän että jetlag menee ohi, tiedän myös että kunhan se on selätetty se unohtuu, kaikki alun hankaluus jää jonnekin muistojen reunoille ja tämäkin matka piirtyy mieliimme ihana reissuna keskelle syksyä. 

 

Muistan kuinka aikoinaan ollessani Intiassa yksin kärsin todella pahasta jetlagista. Sellaisesta joka ei meinannut hellittää oikein kahdenkaan viikon jälkeen. Lopulta luovutin ja elin sellaisen rytmin mukaan kuin tuntui. Valvoin aamuöisin ja nukuin päivisin. Silloin sillä ei ollut niin väliä, kunhan olin ajoissa pitämässä työpajojani ja hoidin kuvaukseni. Muutoin saatoin elää miten halusin, kunnes kehoni itsekseen siirtyi sen maan rytmiin. Nyt kaikella on väliä.

En osaa sanoa kärsinkö itse jetlag väsymyksestä tänäänkin vai johtuuko väsymykseni siitä että kuopus repi jo neljättä yötä putkeen minua huudon säestyksellä ylös sängystä kello yksi yöllä, kahden tunnin ajan. Ja lopullisen pirteinä molemmat lapset nousivat sängyistään kello 4.30. Kaikki vakaat päätökseni olla valittamatta puolisolleni jetlagin tuomista ärsytyksistä, lasten huudoista öisin ja väsymyksestä päivisin, ovat karisseet roskakoriin monta päivää sitten. Oman väsymyksen keskellä ei ole oikein ketään muutakaan kenelle lähettää öistä tekstiviestiä jossa todeta että tämä on ihan syvältä. Siinä kuunnellessani kuopuksen kirkumista kun hän haluaisi nousta ja minä en, pohdin hetkellisesti onko tässäkään mitään järkeä, tulla koko tämä matka ja kärsiä ensimmäinen viikko tätä väsymystä, huonoa oloa ja kiukuttelua. Mikä saakeli tämä nuha-kuumekin tähän vielä oli tulemaan kaiken kukkuraksi. 

Noustaan kello kuusi aamupalalle. Ulkona on harmaata, syksyistä, kosteaa. Keitän kaurapuuroa ja kuuntelen vanhan puutalon natinaa. Katselen keittiön lattiaan maalattuja sinisiä ruutuja ja kehotan lapsia malttamaan vielä pienen hetken kunnes saavat aamupalaa. 

Vanhempieni pentukoira tohottaa jaloissa, ulkona on tyyntä ja hiljaista. Isä sytyttää hellaan tulen. Lapsuudesta tutut tuoksut, kaurapuuro, kahvi, mielen sopukoihin piirtyneet äänet puurokoauhan liikkeistä kattilassa ja ulko-oven kolahdus isän viedessä koiraa ulos, siivittävät aamua. Tämä paikka on se paikka jossa elämä on ajatonta, painotonta. Tämän keittiön pöydän ääressä minä olen syönyt lapsena, teininä ja aikuisena aamupaloja. Tästä ikkunasta minä olen katsonut kuinka taksi haki vanhemmat sisarukseni kouluun, kuinka nuorin veljeni lähti koulubussin kyydillä kouluun minulla ollessa vapaapäivä lukiossa. Tässä minä olen seissyt nuorena aikuisena, keesitukkaisena, rastoissa, kaljuna ja polkkatukassa. Tässä minä olen seissyt jouluina, pääsiäisinä, kesinä ja talvina. Puut kasvavat, minä vanhenen, mutta tuo lasi josta katson läpi on edelleen se sama. Samoin se tunne, se turvallisuus ja hiljaisuus. 

 

Käydään metsässsä sienessä, huidotaan hirvikärpäsiä pois naamasta ja vähän nauretaan kun kaadutaan kaikki kolme sammaleeseen huitomisen seurauksena. Aurinko pilkistää pilvien raosta ja me kävelemme pitkin pieniä metsäpolkuja joita minä kävelin koko lapsuuteni. Täällä me myös kävimme hiihtämässä lapsena, kuutamoilla, koko sisarusparvi. Muistan sen yhdenkin kerran kun makasimme kaikki keskellä metsää hangella ympyrässä ja tuijotimme yölliselle kuutamotaivaalle. Ympärillä oli kuusimetsä ja hiljaisuus. Hetki oli maaginen. Kotiin pääsi laskemalla jyrkkää rinnettä alas. 

Päivä vaihtuu iltaan ja yöhön, lasten kuumeet menivät ohi ja siirtyivät minuun. Sauna, iltapuuro ja kello kahdeksan nukkumaan koko sakki. Nukahdan poikien väliin. Lapsuuteni huoneeseen. Ulkona keltaiset koivunlehdet leijailevat tuulen mukana maahan ja minä toivon tuulen vievän kuumeen, huonon olon ja jetlagin mennessään. 

 

Sunnuntai on ensimmäinen aamu kun herään ilman että pää on täysin pumpulia. Esikoinen nukkui kellon ympäri heräämättä, kuopus heräili edelleen tunnin välein ja jäi huutamaankin tunniksi yöllä kun en suostunut nousemaan hänen kanssaan kello kaksi. Mutta silti on olo että kyllä tämä nyt taas tästä. Enää ei tunnu ylivoimaiselta ajatus että huomenna täytyy lähteä ja jättää lapset tänne. Kuopuksen kohdalla kyllä sydän muljahtaa, en tiedä kummalle meistä tulee kovempi ikävä, minulle vai pojalle. Esikoinen on niin ukissa kiinni että hänelä ei ole hätää, tiedän sen. Esikoinen pyytää heti herättyään saako soittaa isälle, on ikävä. Haluaisi kertoa asioita. Lupaan että soitetaan, mennään keittiöön soitetaan sieltä.  Onneksi on skype. Maailma on niin kovin paljon pienempi kun on näköyhteys toiseen. Lapset puhuvat, meidän väliselle keskustelulle ei jää paljoa aikaa, pari lausetta. Olethan syönyt, ja kastellut kukat. Saathan nukutuksi. Arkista, aikuista. 

 

Täällä ei ole leikkipuistoja, ei kirjastoja, ei puuhamaita. Mutta täällä on metsä josta voi poimia marjoja ja sieniä. Täällä on lampi johon voi heitellä kiviä. Täällä on pentukoira jonka kanssa voi leikkiä. Täällä on ukin ja mummin puutarha jonka sadonkorjuu on parhaimmillaan. Täällä voidaan tehdä nuotio keskellä päivää ja paistaa lounaaksi nauravat nakit.

 

Ulkona on harmaata, sisällä hiljaista. Kuopus nukkuu päiväunta, esikoinen on edelleen pihalla ukin kanssa. Luen naistenlehteä ja juon minttuteetä. Hetki on kuin palkinto kaikesta valvomisesta, kuumeilusta, huonosta olosta ja matkan rasituksista. Tuntuu siltä kuin nyt vihdoinkin olisi vasta perillä. Se on hyvä tunne. Hieman haikeakin, huomenna matka jatkuu, kohti Berliiniä. Yritän asennoitua viikkoon, viikkoon taidemaailmassa, aivan eri hektisyyteen kuin tähän metsän rauhaan. Juuri nyt en haluaisi lähteä. En haluaisi jättää kuopusta, en haluaisi matkustaa, nukkua öitäni hostellissa, esitellä itseäni sadoille taideihmisille. Samalla tiedän että kun lähden niin sekin on hyvä. Hyvä meille kaikille. 

 

Kuopus älähtää makuuhuoneessa, käyn antamassa tutin suuhun ja hän nukahtaa uudestaan. Vilkaisen ikkunasta ulos takapihalle ja näen esikoisen puuhamassa isäni ja koiran kanssa. Hän näyttää onnelliselta. Hän on selkeästi perillä. Hän on tullut toiseen kotiinsa. Hymyilen ja tiedän että ihan hyvä tästäkin reissusta tulee. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Perillä, Suomessa

Astumme Helsinki-Vantaan lentokentältä ulkoilmaan. Ilman on lempeän lämmin, ja jotain outoa siinä on. Pysähdyn hetkeksi ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa. Ei kuivaa, pölyisen makuista ja kuivan heinän hajuista vaan kosteaa, syksylle tuoksuvaa ja hämmentävän hyvää hengittää. 

Sama ihmetys toistuu seuraavana päivänä Pohjois-Karjalan metsässä. Kuinka hyvältä tuoksuukaan syksyinen metsä. Astelemme pitkin polkuja joita kävelin itse lapsena. Keräämme puolukoita, istumme mättäillä ja ihmettelemme kenkiä jotka on pitänyt laittaa jalkoihin.

Jetlag painaa kaikkia. Kuopus on vähän kuumeinen, nenät valuvat molemmilla. Matka oli raskas, vaikka sujuikin ilman suuria ongelmia. Aikaero repii edelleen päätä, yöt kuluvat heräillen. Kohta se helpottaa. Nyt voi jo sanoa että kokemuksesta tiedän. 

Sammal on pehmeää, puolukat punaisia. Lasten nauru tarttuvaa. 

Haluaisin kirjoittaa enemmän, kertoa näistä metsistä, lammesta, vanhempien keittiön kauniisti maalatusta puulattiasta, mutta pääni on vielä höttöä. Selkeää rakennetta ei synny. Annan itselleni vielä aikaa. Kirjoitan kun loput minusta saapuu meren yli perille. 

Juuri nyt sataa, ja se tuntuu hämmentävän hyvältä. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Veljeys

Tässä minä istun, sohvalla ja yritän saada kuopusta rauhoittumaan, kun hän itkee väsymystään jo heti aamusta. Refluksi kävi taas viime yönä tervehtimässä meitä. Ei ole ollut ikävä. Musta möykky rinnassa, siellä jossain rintalastan alla, sydämen paikkeilla, painaa kuin lyijy, joka kerta kun kuopus parahtaa itkemään ja nieleskelmään ylös nousseita happoja. Puolison hartioiden kireydestä näin että häntäkin ahdisti, vitutti. Missä taas tehtiin virhe? Mitä ruokaa lapsi on saanut että oireet palavat. Itsesyytökset ovat edelleen joka kerta valtavat. Yö kuluu repaleisesti, aamulla kuopus ei ole ainoa väsynyt tässä perheessä. 

Itku ei ota lakatakseen, vaikka halaan ja hyssytän. Esikoinen kaivaa legokorista esiin kolme junavaunua ja tuo ne kuopukselle. Katso, juna. Tällä voi ajaa. Kokeile. Yllätyksekseni kuopus alkaa leikkiä junalla, kohta jo naureskelee. Esikoinen katsoo minua ja sanoo että kuopus pitää junista. Junista ja palo-autoista. Kysyy miksei meillä ole junarataa. Kerron että se jäi Suomeen. Esikoinen on pitkään hiljaa. Kysyy sitten että jos hän nukkuu joka yö omassa sängyssä ja kerää unikalenteriin tarroja niin jos hän luopuu omasta yllätyksestään sen täyttyessä niin saako hän toivoa kuopukselle junaa. Että riittävätkö hänen ja kuopuksen tarrat yhdessä junarataan. Kun kuopus niin tykkäisi junaradasta. 

Halaan esikoista ja liikutun lähes kyyneliin.

Puolitoista vuotta se kesti. Sen näkeminen, ymmärtäminen, sen esiin tuleminen. Veljeyden. 

Puolitoista vuotta riittämättömyyden tunteita, tappeluita, mustasukkaisuutta, itkuja ja lentäviä legoja. Puolitoista vuotta oloa etteivät meidän sylit riitä. Tunnetta siitä, että kaikki ne ihmiset jotka sanoivat, että on silkkaa hulluutta tehdä kaksi lasta tuolla ikäerolla, olivat oikeassa. Puolitoista vuotta mantran lailla “kyllä tämä kohta maksaa itseään takaisin, kyllä tämä kannatti” lauseiden hokemista. 
Kaksi alle kolme vuotiasta, kaksi pientä lasta. Kaksi lasta jotka haluaisivat molemmat vanhempiensa jakamattoman huomion. Kaksi taukoamatta vahdittavaa lasta. 

Puolitoista vuotta hermoja. 

Ja sitten eräänä ihan tavallisena keskiviikkoaamuna minä yht’äkkiä havahdun näkemään, että meillä ei ole enää vain kaksi lasta. Meillä on veljekset.  Yht' äkkiä, ihmiselämän mitassa puolitoista vuotta tuntuu mitättömän pieneltä. Mitättömältä hinnalta siitä, että saamme nähdä tämän, mitä näiden kahden pojan välillä nyt on. Se on yli  ystävyyden, yli rakkauden, yli kaiken muun minkä sanoilla voi kuvata kahden ihmisen välillä olevan. Se on jotain joka syntyi sinä päivänä kun kuopus tuli perheeseemme. Se syntyi vaikka sen syntyminen sattui. Se syntyi vaikka se aluksi olikin rumaa, viiltävää mustasukkaisuuden tunnetta. Se tunne syntyi vaikka se aluksi, ja välillä edelleen, olikin lyömistä, hiuksista repimistä, huutamista ja painimista. Se tunne, joka sitoo nämä kaksi lasta toisiinsa, joka saa kliseisen sanonnan verestä ja veden sakeudesta kuulostamaan jopa jollain tasolla ymmärrettävältä. Se oli siinä. Aitona, puhtaana ja viattomana. Veljeys. Sisaruus.

Sisarukseni ovat yksi parhaista asioista omassa elämässäni. Ei mene viikkoakaan, välillä ei päivääkään etten kuuluisi ainakin yhdestä heistä jotain. On ollut aikoja kun kuljimme kaikki kuusi omaa polkuamme, ilman sen lähempää kontaktia, etsimme itseämme, paikkaamme tässä maailmassa. Nyt kun voimme taas olla itsejämme, ärsyttämättä tai ärsyyntymättä toistemme erilaisuudesta, olemme taas löytäneet toisemme. Lapsuusmuistoissani lähes kaikki jännittävä, hauska ja hyvä kietoutuuu vahvasti sisarusparvemme ympärille. 

Metsäleikit, miekkailut, piiloleikit, ikuisuuden kestävät lautapeli-illat, lomamatkat, mielikuvitusleikit, ratsastaminen, mäenlasku… 

Minä jumaloin isoveljeäni. En tienny mitään suurempaa ja parempaa kuin hän. Hän oli se kenen viereen lapsena kömmin kun heräsin yöllä, tai kun uni ei tullut. Hän oli se jonka sanaan luotin viimeiseen saakka. Hän oli se joka opetti minut kuuntelemaan Marillionia. Hän oli se keneltä kuulin ensimmäistä kertaa punkkareista. Hän oli myös se joka muuttaessaan pois kotoa jätti tyhjän aukon kaksitoistavuotiaan tytön arkeen. 

Sisareni ovat kaikki niin upeita naisia, ettei sanotuksi saa. Se määrä hölmöyksiä mitä me keskenämme puuhasimme on käsittämätöntä. 

Muistan ne ruokakomerosta varastetut kuivatut aprikoosit joita yhden siskoni kanssa mutustin metsäpuron laitamilla. Oli kevät. Lumet olivat juuri sulaneet. Aprikoosit olivat niin kauniin oransseja ja makeita. Kaksi pussia. Vesi solisi ja meitä nauratti. Vähän jännittikin että jäisimme kiinni. Metsässä kukkui käki. Puolikkaan pussin jälkeen alkoi jo ellottaa. Oli kuitenkin pakko syödä molemmat pussit loppuun. Tyhjät muovikuoret piilotimme kiven alle metsään. Sinä iltana iltapala ei oikein maistunut. Emmekä taineet vuosikausiin kumpikaan enää syödä kuivattuja aprikooseja. Saman siskon kanssa luimme että vedestäkin voi tulla humalaan jos sitä juo tarpeeksi. Yritimme. Tuli vain kamala pissahätä ja huono olo. 

Toisen isosiskon kanssa pelasin muistipeliä olohuoneen lattialla ja kuuntelin Tracy Chapmania. Kymmeniä kertoja. Hän opetti minut pitämään Miljoonasateen musiikista ja kuorimaan mandariinin yhtenä palana. 

Nuorin siskoni oli ainainen ilopilleri. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, kiusaisin häntä niin paljon vähemmän kuin mitä silloin tein.

Pikkuveljeni, tuo metsänpoika. Häntä minä kannoin kuusivuotiaan voimilla pitkin pihamaata kun hän oli vauva. Istutin hiekkalaatikolle ja leikitin. 

 

Nyt aikuisena nuo lapsuuden roolit edelleen punkevat välillä läpi. Mutta me olemme yhtä joukkoa. Tasavertaisia. Sisaruksia. Meitä sitoo lapsuus, muistot, veri. Yhteinen menneisyys. Jaettua elämää. 

Vanhempamme antoivat meille perintönä kyvyn lähteä ja tulla. Kyvyn vaeltaa, rakentaa koti minne vain. Kyvyn nähdä koko maailma kotina. He kasvattivat meistä ihmisiä jotka muistavat mistä tulevat, mutteivät pelkää mennä kohti tuntematonta. Sen seurauksena olemme kaikki kuusi levittäytyneet ympäri maailmaa. Välillä on hetkiä, vuosia kun asumme lähempänä toisiamme, sitten taas joku leväyttää siipensä ja lähtee. Jäljelle jäävät kaihoavat hetken lähteneen perään, mutta syvällä sisällä me tiedämme ettei meidän side mihinkään katoa. Sisaruus on ja pysyy. Ja nyt minä uskon, vihdoinkin, voivani itse antaa omille lapsilleni tämän saman kokemuksen sisaruudesta. Tämän lämpimän tunteen ettei ole koskaan yksin tässä maailmassa. Että aina jossain on joku, yhden puhelinsoiton, yhden whatsapp viestin päässä. Että tapahtui mitä tahansa, oli välimatka mikä tahansa, se side pysyy, ne ihmiset pysyvät. Aina. Loppuun asti. 

 

Esikoinen ja Kuopus ovat alkaneet leikkiä yhdessä. Eivät vain rinnakkain, vaan oikeasti yhdessä. He rakentavat yhdessä legolinnoja. He keittävät yhdessä soppaa vedestä ja ruohosta. He tekevät yhdessä temppuratoja. He painivat. He halaavat. Yhdessä. 

Merkit tähän ovat toki olleet kokoajan ilmassa, minua viisaammat ovat toki kokoajan hokeneet minulle että tämä aika koittaa vielä, mutta sen synkimmän tappelun ja riitelyn keskellä ne sanat ovat tuntuneet kaukaisilta. Olen pohtinut voiko heistä koskaan tulla toisiaan rakastavia veljeksiä. 

Esikoisen tie esikoiseksi oli raskas. Kuopuksen tultua perheeseen, minun sylini täyttyi. Minä väsyin ja olin varmasti huonompi äiti kuin mitä lapsi ansaitsi. Sitä seurasi raskas mustasukkaisuuden kausi. Vaikka kuinka yritimme korjata tilannetta, antaa esikoiselle omaa aikaa, tuntui että virhe oli jo tapahtunut eikä sitä enää voinut korjauslakalla pyyhkäistä olemattomiin. Kerroin siitä tässä kirjoituksessa. 

Mutta nyt, tässä hetkessä, minä ymmärrän että ainoa mitä meiltä puuttui oli aika ja kärsivällisyys. 

 

Kävelemme kaupasta kotiin, Kuopus nukahtaa rattaisiin eikä herää vaikka nostan hänet kotona syliin. Nostan lapsen sänkyyn ja sanon esikoiselle että annetaan pojan nyt nukkua kun ei yöllä saanut unta. Menen keittiöön ja jään keittiön ovelle katselemaan mustaa oravaa joka syö jasmiinipensaan kyspiä siemenpalkoja. Esikoinen tulee minun luo ja kertoo että hän peitteli esikoisen. Ettei tule kylmä. Supersankarit tekevät niin. Huolehtivat pienemmistä. Veljistä. Esikoinen tulee viereeni katsomaan oravaa. On pitkään hiljaa. Kysyn haluaako hän leikkiä hetken vesileikkejä ennen lounasta kun ulkona on niin kuuma. Esikoinen katsoo minua ravistaa päätään ja sanoo “Ei kiitos, minä odotan että kuopus herää, yhdessä on mukavampaa”.

 

Ja siinä se taas oli. Veljeys. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Ensimmäinen varoitus syksystä

Varpaita paleltaa. 
Kiskon hiukan epäuskoisena villasukat jalkaani ja hetken harkinnan jälkeen kaivan pitkät farkut kaapista ja puen ne päälleni. Ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ulkona on viileää. Tunne on outo. Itseasiassa jopa jollain asteella vähän ärsyttävä. Kesken aamupuuron keiton pysähdyn miettimään miksi se minua ärsyttää. Tämä viileys. Minähän pidän syksystä. Ehkäpä se on juuri se. Suomessa viileys tarkoittaa syksyä, ruskaa, sieniä, marjoja, syystöitä puutarhoissa. Täällä tämä viileys ei merkitse muuta kuin että jonkin asteinen syksy tännekin saapuu. Aamut muuttuvat pilvisiksi ja viileiksi. Mutta täällä aika on erilaista. Ajattomampaa. Kesä ei ole hetkessä ohi, se venyy ja venyy. Heinäkuu menettää merkityksensä kuukautena jolloin ollaan kokoajan ulkona. Täällä ollaan lähes aina kokoajan ulkona. Kahdeksan kuukautta ja ajatus sukista, takeista ja pitkistä housuista on vieras. Vedenkeitin naksahtaa ja minä jatkan aamupalan valmistelua. 

 

Päivässä on outo, nihkeä alavire. Kuin närästys joka polttaa kurkkua. Pojat leikkivät legoilla, tai lähinnä tappelevat. Minä odotan tietoa autokorjaamolta, koska automme olisi valmis noudettavaksi. Veimme sen sinne perjantaina. Kauluspaitamies toimistossa lupasi soittaa heti maanantaiaamuna. En tiedä voiko täkäläisiin lupauksiin luottaa, vai ovatko ne samaa kastia Lontoon kauluspaitamiesten lupausen kanssa.  Toivon että voisin hakea sen nyt aamulla. Päätän, ettei lähdetä minnekään kotoa, jos vaikka kävisi niin hyvä tuuri että voisimme hakea auton ennen lounasta. 

Alan siivota keittiön kaappia. Siihen nähden että olen ihminen joka ei pidä epäjärjestyksestä ovat kaikki talomme kaapit aika käsittämättömän siivottomassa kunnossa. Ehkä minä vain valehtelen itselleni. Ehkä olenkin kaoottinen ihminen. Olohuoneesta kuuluu lasten huutoa. Maanantai. 

Esikoinen tulee kysymään äiti mikä on fat. Kysyn mitä hän tarkoittaa ja hän kertoo että yksi päivä puistossa jotkut lapset sanoivat että kuopus on fat. Mietin miten selittäisin kolmevuotiaalle mitä sana tarkoittaa. Kerron niin rehelliseti kuin osaan. Selitän ettei pikkuveli kyllä ole sitä. Kerron että vaikka olisi niin sillä ei ole väliä. Kerron että niin ei sanota kenestäkään ihmisestä. Esikoinen kuuntelee. On hiljaa pitkän aikaa. Puristaa sitten minua vatsasta ja kysyy onko tämä läskiä. Nauran ja sanon että on. Se on kyllä läskiä, mutta hyvällä tavalla. Sellaista jota kaikilla saa olla. Esikoinenkin nauraa. 

Mietin omaa kehonkuvaani. Sitä miten vaikeaa on tässä maailmassa kasvattaa lapsia jotka olisivat sinut kehonsa kanssa. Sinut muiden kehojen kanssa. Haluaisin minäkin olla sinut kehoni kanssa, joka päivä. Aina. En silti ole. On niin monta aamua kun herään ja pukiessa tuskastelen miten jokin vaate saa minut näyttämään siltä kuin odottaisin kolmatta lasta. On päiviä kun koen itseni tanakaksi ja kömpelöksi. On iltoja kun sohvalla istuessani pohdin ovatko reiteni todellakin näin leveät. Ja minä olen normaalipainoinen. Aivan normaali nainen. En yli enkä alipainoinen. En ole mitenkään atleettisessa kunnossa, mutten rapakunnossakaan. Täysin keskiverto siis. Omaan hyvän itsetunnon ja toitotan miten tärkeää on hyväksyä kaikki ihmiset maailmassa. Miten on tärkeää hyväksyä itsensä. Ja silti minullakin on näitä ajatuksia. Rumapäiviä. Se on surullista. 

Autokorjaamosta soitetaan, ei valmistu auto ennen iltapäivää. Ei tietenkään. Olisi siis kuitenkin kannattanut mennä jonnekin. Vaikka kukkuloille kävelemään aamuksi. Huuhtomaan pois tämä maanantain tuoma painava viitta. Sulattamaan läskejä, naurahdan itselleni. Siellä se taas oli. Jossain taustalla, jokin kumma epämukavuus omaa kehoani kohtaan. Kuin täkäläiset muurahaiset. Ne voi myrkyttää ja ne häviävät muutamaksi kuukaudeksi, sitten kun jo kuvittelee olevansa kuivilla vesillä niitä alkaakin taas ilmestyä. Ja taas pitää käydä tomerin asein niiden kimppuun. Niin näiden ajatustenkin. 

Päätän siivota kaapin loppuun. Lapset kitisevät ja haluavat auttaa. Seurauksena keittiön lattia on täysi kaaos. Mutta kaappi on sentään järjestyksessä. Tasapaino olla pitää, huokaisen. 

Lämmitän edellispäivän lounaan ja päätän pitää vapaapäivän näyttelyasioista. Ei tällaisessa vireessä kommunikoida kenenkään kanssa. Jos vaikka lukisi päivän lehden kuopuksen nukkuessa. 

Kysyn haluaisiko esikoinenkin tulla kanssamme pötköttämään, kunnes kuopus nukahtaa. En halua. Minä olen pahalla tuulella. Minä haluan olla yksin olohuoneessa. Hyvä on. Halaan kuitenkin. 
 

Nukahdan hetkeksi pojan viereen sänkyyn. Herätessäni ulkona on kirkas aurinko. Lämmin. Vaihdan shortsit jalkaan ja villasukat jäävät makuuhuoneen lattialle. 

Esikoinen huutaa, kuopus huutaa. En edes ymmärrä mistä kiukkukohtaukset ovat saaneet alkunsa. Yritän olla hermostumatta, hermostun silti. Toinen lapsi roikkuu paidanhelmassani ja huutaa toinen riehuu lattialla ja kirkuu ettei halua lähteä mihinkään. Seison siinä ja lasken kymmeneen, sitten viiteenkymmeneen. Nostan kuopuksen syliin. Hän tarttuu kaulastani ja nyyhkii niskaani. Esikoinen polkee jalkaa ja huutaa että jos hän sanoo ei se on ei. Huutaa että hän on sanonut nyt jo monta kertaa että ei halua lähteä, enkö minä ikinä kuuntele. Isänsä fraasit. Melkein hymyilyttää. Kerron hänelle että auto on pakko hakea. Kuin salamaniskusta esikoinen päättääkin haluavansa lähteä. Kiskoo housut jalkaansa ja astelee kanssamme yli kuuman pihan autoon. 

Autossa oli akku finaalissa selittää korjaamon mies. Nyökkään ja vastaan että aivan, sitä minä vähän uumoilinkin. Hän katsoo minua ja korjaa että niin sinun miehesi siis uumoili niin. Jätän vastaamatta. Hän kertoo että vaihtoivat öljytkin. Olivat kuulema jo tosi vanhat. Ilman äskeistä huomautusta olisin antanut asian mennä, nyt huomautan hyvä kun vaihdoitta mutta kyllä niillä öljyillä olisi viel parituhatta mailia ajanut. Mies alkaa vänkäämään vastaan, mutta samaan aikaan auton korjannut mekaanikko astuuu toimistoon ja toteaa että rouva on kyllä ihan oikeassa, olisi sillä vielä parisentuhatta ajanut. Kauluspaitamies punastuu eikä sano enää mitään. Ilmoittaa vain loppusumman. Maksan ja menen siirtämään lasten turvaistuimet vuokra-autosta omaamme. Tämä maailma, autot, mekaniikka, moottorit, olisi mielestäni todella mielenkiintoinen. Kaiken uteliaisuuteni tappaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen sen parissa pyörivien ihmisten ennakkoasenteet naisia kohtaan. Minulle auto on aina ollut kulkuväline. On kauniita, upeita ja sitten vähän rumempia autoja. Se mikä minua niissä oikeastaan kiehtoo on mekaniikka. Moottori. Seurustelin aikoinani lyhyen hetken pojan kanssa, joka opetti minulle miten auton ovi avataan viivottimella. Opetti miten auto käynnistetään ratin alta piuhoja yhdistämällä. Hymyilen muistolle. En minä tuohon poikaan ihastunut hänen paha-poika maineensa takia, vaan hänen rauhallisuutensa ja sydämeen asti ylettävän hymynsä takia. Hän oli niin jotain muuta, täysin eri maailmasta kuin minä. Siksi kai me toisiamme viehätimme, silloin nuoruuden ensimmäisinä vuosina. Kun kuvittelimme tietävämme elämästä kaiken, vaikkemme oikeasti olleet edes pääseet alkuun siinä. Tuon pojan kanssa minä myös riitelin paljon, voi veljet, niitä riitoja. Siinä helisivät sanat, muistan miten silmistäni leimusivat salamat ja sydämeni meinasi pakahtua. Me osasimme ehkä riidellä, muttemme sopia. Lopulta ne kymmenet sopimatta jääneet sanat repivät meidät erilleen. Emme me muutenkaan olisi jatkaneet samaa polkua. Ne olivat liian erilaiset, ne polut, me. Mutta pienen, merkittävän hetken, meidän tiemme kulkivat rinnakkain, ehkä ne riidat olivat se syy. Tuskin ainakaan se autojen varastamaan oppiminen. En ole koskaan kenenkään kanssa sen jälkeen ottanut yhtä voimallisesti yhteen kuin hänen. Ehkä riitelin koko elämäni riitakiintiöni ulos. 

Tuostakin kaikesta on jo yli seitsemäntoista vuotta. Eikä nykyään oikeastaan löydy edes autoja joita voisi avata viivottimella tai käynnistää piuhoilla. Naurahdan ja pyyhin hien otsaltani. Turvaistuimet ovat kiinnitetty. Lapset istuvat kiltisti penkillä ja tuijottavat viereistä autoa korjaavaa mekaanikkoa. Kun kiinnitän esikoista vöihin hän kysyy miksi toi viereinen mies katseli sinun peppua äiti. Alan nauraa. Esikoinenkin nauraa. Sanon että ehkä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt naisen peppua. Ravistelen päätäni, heilautan mekaanikolle kättä ja ajan pois. 

Tämä päivä. Kuin närästys. Polkee eteenpäin mutta on happamia nousuja täynnä. Tuntuu hyvältä ajaa taas omaa tuttua autoa. Pientä pimpattua Kiaamme. Kiihdytän moottoritiellä ja hymyilen, laulan radion mukana. Hetkeksi pojatkin lakkaavaat kitisemästä ja on vain eteenpäin kiitävä auto, aurinko, musiikki, takapenkillä jammailevat pojat ja kaukana edessä häämöttävät kukkulat. 

 

Ilta on kaaosta. Pojat kiukuttelevat, eivät halua syödä. Eivät halua mitään. Syliin, ei syliin. Sitä tätä tuota, muttei mitään. Olen uupunut, en jaksaisi yhtään enää. Onneksi puoliso jaksaa. Jaksaa olla kärsivällinen. Jaksaa istua olohuoneen lattialle ja rakentaa legoista palo-aseman.
Siivoan keittiön. Vien roska-astiat kadun varteen, haen pyykit autotallista.

 

Lopulta sytytän kynttilät, teen lapsille iltapalavoileivät ja vedän itse ne aamulla esiinkaivetut villasukat uudestaan jalkaan. Tämä epätavallisen kankea maanantai lähenee loppuaan. Ulkona hämärtää.
Tässä pöydän ääressä on perhe. Tässä pöydän ääressä on pieni aavistus syksyä, ei sitä totuttua, mutta aavistus jotain erilaista, jotain poikkeamaa kuukausien lämpöön.
Hengitän syvään, katselen ikkunasta ulos, katselen lapsiamme.
Heiluttelen varpaita villasukkien sisällä, ja jossain sisälläni nousee esiin se kutkuttava uteliaisuus. Uuden kokemisen riemu.
Katsotaan mitä tästä tulee.
Mitä tämä tuo.
Mihin villasukat meidät vievät. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Itsekäs oikeus hitaisiin aamuihin

Hitaat aamut.
Mies lähtenyt aikaa sitten jo töihin. Lapset edelleen yöpaidoissa. Istun olohuoneen sohvalla ja juon toista kuppia teetä, katselen ikkunasta takapihalla loikkivia oravia. Kuopus leikkii legoilla ja esikoinen katselee lastenohjelmaa ruokapöydän ääressä, tyhjien aamupalastioiden ympäröimänä. Pihalta kuuluu linnunlaulua. Aurinko pilkistää jo hieman pilvien raosta ja kaukaisuudessa kuuluu palo-auton sireeni.


Meidän elämämme on aika rutinoitunutta. Aamuisin olemme useinmiten ovesta ulkona jo kello yhdeksän. Takana aamupala, pukeminen, sängyn petaus, hampaiden pesu, lounaan valmistelu. Edessä kauppa/puisto/ranta/museo/jumppa-puuhamaa/kukkulat/metsäretket/leikkitreffit tai mitä ikinä.  Sitten on kuitenkin myös näitä venyvän hitaita aamuja. Kun venytään ja vanutaan kotona, kunnes havahdun siihen että jotain voisi nyt vielä nopeasti ennen lounasta tehdä.
Tällaset aamut ovat minulle uusi asia. Tämän minä olen oppinut vasta täällä. Oppinut että joskus voi vain olla. Vielä minä ehdin kiirehtiä, stressata ja säntäillä aamuisin. Olen oppinut että juuri nyt ei aina tarvitse. 
Minulla on edelleen tuoreessa muistissa se millaista elämä oli vuosi sitten. Aamuisin piti esikoinen herättää unesta, hoputtaa syömään aamupalaa, hikisenä pukea molemmat lapset ulkovaatteisiin, tarkastaa että hoitorepussa oli kaikki tarpeellinen samoin omassa repussa. Mies lähti väsyneenä ja kiireessä töihin. Ei ehdi juoda teetäkään loppuun. Kuopus käsivarrella lapoin maidot ja voit jääkaappiin, muut aamiaistarvikkeet jäivät lähes poikkeuksetta pöydälle odottamaan iltapäivää. Seuraavaksi tungin lapset autoon ja vein Esikoinen hoitoon ja lähdin itse Kuopuksen kanssa töihin. Poika jäi hoitoon suhteellisen helposti, perhepäivähoitaja oli paras mitä toivoa voi. Kuitenkin on pojan ujous oli sitä luokkaa ettei hän vielä yli puolenvuoden säännöllisen hoidossakäynnin jälkeenkään uskaltanut ujouttaan kertoa vessahätää tai oikein muutakaan hoitotädille. Iltaisin hän kaipasi tavallista enemmän läheisyyttä. 

Täällä ovat koulut alkaneet. Samalla pienten lasten hoidot, jos nyt ovat kesällä voineet edes kotona olla. Täällä vanhemmilla on usein vain viikon tai kahden lomia.
Leikkipuistoissa äidit utelevat eikö esikoisemme ole vielä päiväkodissa. Tänään kaupan kassajonossa vanhempi rouva kysyy samaa. Kertoo olevansa eläköitynyt päiväkotitäti. Sanoo että teen lapselleni hallaa kun pidän häntä edelleen kotona. Ettei poika opi elämässä tarvittavia taitoja jos en laita häntä päiväkotiin. Syrjäytyy. Ei opi sosiaalista kanssakäymistä. Puren hammasta ja kiitän mielipiteestä. Sanon, että meillä on syymme pitää lapsi vielä kotona. Tämä ei ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta kun saan kuunnella arvostelua siitä että pidämme lapset kotona. Neuvoa siitä miten elämä helpottuisi sillä että laittaisimme lapsen hoitoon. 
Täällä on vahva kulttuuri siitä, että lapset laitetaan jo hyvin varhain hoitoon. Tämä on varmasti suurimmaksi osaksi suoraan johdannaista täkäläisestä työkulttuurista, joka ei mahdollista muutama kuukautta pidempiä kotijaksoja vaikka kotona olisi pieniä lapsia. Ymmärrän tämän, enkä ole koskaan tuominnut lastenhoitajia, päiväkoteja tai perhepäivähoitoja. En ole myöskään koskaan tuominnut kotihoitoa. Jos asuisimme Suomessa nyt, luultavasti molemmat lapsemme olisivat aloittaneet päiväkodin osa-aikaisesti tänä syksynä.  
Sen mitä minä tuomitsen on ihmisten tapa arvostella ja tehdä päätelmiä vanhemmista ja perheistä vain sen perusteella mitä he näkevät hetkessä päällepäin. Vain sen perusteella mikä on heidän oma kokemuspohjansa ja oma toimintatapansa. Tämä toki ei rajoitu vain päivähoitokeskusteluun, mutta tänään, siinä kaupan kassajonossa, teemana oli se. Tämä rouva, kaikessa ystävällisyydessään toki, kertoi että hän ei ole elämässään tavannut yhtään lasta joka olisi oppinut sosiaalisesti taitavaksi ilman päivähoitoa. Että se jättää jäljet jos lapsi on viisivuotiaaksi asti kotona. Että lapsi ei itsenäisty koskaan kunnolla. Että hän ei opi kunnioittamaan auktoriteetteja. Että minä teen lastemme tulevaisuuden opettajien työn hankalaksi kun lapsi joutuu vasta kouluun mennessä opetellemaan ryhmässä olemista. Kuuntelin tätä ripitystä sydän tykyttäen ja mietin mahtaako tuo rouva ymmärtää että tuo lapsi josta hän puhuu olen minä 

 

Minä olen ollut sikäli harvinainen lapsi että en ole päivääkään ollut päiväkodissa. Omat lähtökohtani päiväkotiajatteluun tulevat siis sieltä. Olin lapsena äärimmäisen ujo. Niin ujo että päiväkoti olisi luultavasti ollut minulle kamalin paikka maailmassa. Minä olin lapsena niin ujo, että kesäleirillä en uskaltanut iltanuotiolla sanoa etten ollut saanut vielä lettuja. Siinä me istuimme kaikki leiriläiset kesäillassa ulkona nuotiolla jossa paistuivat muurinpohjaletut. Pitelin tiukasti kiinni omasta paperilautasestani mutta ujouttani en uskaltanut sanoa mitään kun ohjaaja kyseli keneltä vielä uupuu. Mielessäni toki sanoin reippaana tyttönä että minulta ja menin ohjaajan viereen paistamaan lettua. Todellisuudessa istuin piirin laitamilla paperilautanen syllin rutattuna enkä saanut sanaa suustani. Hiljaisena hiivin nukkumaan odottaen aamupuuroa.  Olin niin ujo, että seurakunnan kerhossa jossa kävin kerran viikossa, keskityin odottamaan sitä hetkeä kun syödään eväitä, koska se oli paras hetki siinä 3h kerhossa. Kun sai istua itsekseen syömässä leipää ja juomassa ovomaltinea pullosta jonka isä oli laittanut reppuun mukaan. Kun ei tarvinnut leikkiä piirileikkiä tai parileikkejä. Kun ohjaajatäti ei kysellyt kysymyksiä joihin piti koko lapsiryhmän edessä vastata. Vanhemmille vastasin aina että kerhossa oli kivaa. Itse halusin mennä. 

Esikoisessa on paljon näitä samoja ujous piirteitä. Kyllä, hän on reipas. Kyllä, hän leikkii tuttujen lasten ja aikuisten kanssa. Kyllä, hän ei ole minä. Mutta hänessä on paljon sellaista ujoutta, jonka minä tunnistan. Jonka minä tunnen. En halua ruokkia tuota ujoutta, haluan että hän oppii siitä pois, niinkuin minäkin opin. Ja kyllä, minä tiedän että hoitoon meno saattaisi auttaa sen ujouden kanssa elämisen kanssa. Tai sitten se pahentaisi sitä. Tulisi niitä torjutuksi tulemisen kokemuksia joita kantaa sitten koko elämänsä sisällään. Minä en tuon yllämainitun leirin jälkeen suostunut menemään enää yhdellekään leirille. Ikinä. Tähän päivään saakka. 

Päiväkodit tarjoavat virikkeitä. Kyllä. Ja aivan varmasti ne tarjoavat sellaisia virikkeitä joihin minä en kykene. Ja kyllä, vaatii jaksamista ja viitseliäisyyttä askarrella, muovailla ja puuhastella lasten kanssa kotona. Teen sitä silti. Pojat hoitavat puutarhaa, piirtävät, maalaavat,  leipovat, muovailevat, rakentavat kaupunkeja ja majoja. Käymme museoissa, maatiloilla, rannoilla, metsissä, tiedekeskuksissa. Pyrin tarjoamaan lapsille opettavaista, leikkisää ja viihdyttävää tekemistä joka päivä. Annan heille mahdollisuuden kehittää omaa mielikuvitustaan ja leikkiä yksin ja yhdessä.  

Minä en kykene tarjoamaan lapsilleni sosiaalista ympäristöä mitä päiväkodit tarjoavat. Minä en kykene tarjoamaan lapsilleni sitä ns. vierasta aikuista johon luoda tunneside päivittäisen yhdessäolon kautta. Minä en kykene täyttämään kaikkia varhaiskasvatuksen tavoitteita. Mutta minä teen parhaani. Minä myös uskon että lapseni oppivat sosiaalisesti taitavaksi vielä viiden vuoden iässäkin. Että sosiaalisuutta voidaan oppia myös kotona, sisarusten kesken. Tai leikkipuistoissa. Tai kirjaston satutunnilla. 

Täällä päivähoito on kallista. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy pitää esikoista vielä kotona. Raha on järjestelykysymys. Aina. Myönnän myös että kotiäitiys ei ole minun kutsumukseni. Myönnän että tämä on repinyt minua rikki enemmän kuin mikään työ aikaisemmin. Huonona päivänä kotiäitinä olen ollut iltaisin henkisesti enemmän rikki, kuin niinä päivinä kun palkkatyössäni olen joutunut tekemään lastensuojeluilmoituksen. Koskaan en ole kyseenalaistanut omaa itseäni, omaa osaamistani yhtä paljon kuin sinä aikana kun olen ollut äiti. Koskaan en ole ollut niin väsynyt ja uupunut kuin sinä aikana kun olen ollut äiti. Mutta koskaan en ole tehnyt työtä joka olisi tehnyt minut yhtä onnelliseksi. Jos kokisin että esikoisen hoitoon laitosta olisi pelkästään positiivisia seurauksia, se raha löytyisi helposti. Kyse on kuitenkin kokonaisuudesta. Tuosta pienestä pojasta, hänen pienemmästä veljestään, meistä perheenä. 

Meillä on myös kuopus joka nauttii suunnattomasti esikoisen kanssa olemisesta. Viime kuukausina pojat ovat ruvenneet yhä enemmän leikkimään yhteisiä leikkejä. He hakeutuvat toistensa seuraan. Esikoinen on oppinut miten kuopuksen itkun saa lakkaamaan harhauttamalla hänet leikkimään. Kuopus on oppinut ettei isoveljen rakennelmia rikota. He halaavat, usein. He nauravat yhdessä, usein. He riitelevät, painivat, huutavat ja tappelevat, usein. He ovat veljekset. Uskon, että heidän välinen suhteensa on nyt vielä vaalimisen arvoista. Tuskallisten päivien arvoista. En voi olla miettimättä miten yksinäistä kuopuksella olisi jos esikoinen olisi päivät hoidossa. 

Toki lapsen hoitoon viemisestäkin tuli rutiini, silloin vuosi sitten.  Pakkohan se oli. Me sopeuduimme. Ja näimme asioiden hyvät puolet. Mutta ne huonot eivät hälventyneet, niitä vain lakkasi ajattelemasta, koska ei voinut muutakaan. Ja onhan se meillä taas joskus edessä. Päiväkodit, koulut, työt. Mutta ei vielä.  Katson kassajonon rouvaa silmiin, hymyilen ja mietin voisinko kertoa hänelle, etten ole vielä valmis luopumaan hitaista aamuista, lukuisista retkistä ja askarteluhetkistä lasteni kanssa. Etten ole vielä valmis repimään veljeksiä päiväksi erilleen. Etten ole vielä valmis luopumaan siitä että voimme valita aamulla mitä luonnonihmettä tänään lähdemme tutkimaan, etten ole vielä valmis herättämään lapsiani aamuisin viedäkseni heidät toisen ihmisen hoidettavaksi. Voisinko kertoa että pidän esikoisen kotona ihan itsekkäistä syistä.  Voisinko kertoa hänelle että ihan hyvä minustakin tuli, vaikka minulta jäi päiväkoti käymättä. 

_DSC1385.jpg

Tyydyn kuitenkin vain hymyilemään ja kiittämään rouvaa toistamiseen mielipiteestä. Lapan ostoksemme rattaisiin ja suuntaan taakseni katsomatta ulos kaupasta, kohti aurinkoa, iltapäivää rannalla, ehkä huonona, ehkä itsekkäänä, ehkä lapsensa pilaavana, mutta ah-niin-pirun onnellisena äitinä.  

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Naura minun kanssani

 

Luen uutisia syyriasta, palestiinasta, ystävästä jonka syöpähoidot eivät etene toivotulla tavalla. Rintalastan alla sävähtää, sattuu ja ahdistaa. Otan teekupin ja kävelen ulos. Tuijotan pihalla kohtaa jossa vielä perjantaina rehotti vehreänä ja hyvinvoivana salvia ja minttupuskat. Nyt siinä on enää pari hassua mintun vartta ja pieni oksa salviaa. Puutarhurit ovat jostain syystä nähneet tarpeelliseksi leikata loput matalaksi. Ei niihin totu, vaikka kuvittelin että voisi tottua. Siihen että joku muu tulee ja hoitaa pihan. Huomaan ärsytyksen nousevan, tulevat milloin sattuu, tekevät mitä sattuu. Huokaisen. Tiedän ettei ärsytys oikeasti johdu puutarhureista, vaan uutisista joita luin. Asioista joihin en kykene vaikuttamaan vaikka ne vaikuttavat minuun.  Elämän epäreiluudesta. 

Pakotan kyyneleeni takaisin silmiini. Pakotan itseni muistelemaan viikonloppua. Kävimme roadtripillä. Emme kovin kaukana, mutta kuitenkin poissa tästä kuplasta. Launtai-aamun ensimmäinen etappi oli eräs vuori. Kapungin läpi ajaessamme kuuntelimme musiikkia, esikoinen kitisi, ulkona oli harmaa pilvimassa, puolisoni oli ärtynyt ja minua huvitti miten stereotyyppisen normaali se kaikki oli. Siinä me olimme matkalla jonnekin kauniiseen paikkaan, kohti uutta ja seikkailua, ja silti toistamme kaikki perinteiset kliseet perheen automatkailuista. Nojaan auton penkkiin ja annan käsien levätä ratilla. Mies mutisee jotain siitä että on pilvistä, ei siellä vuorella näe mitään. Olen hiljaa ja nielaisen toteamuksen siitä ettei siellä vuorella varmaan enää ole pilviä. Esikoinen kitisee lisää takapenkillä. Lähdetään nousemaan kohti korkeutta, ohi pilvien, kohti aurinkoa.

Kävelemme kohti nyppylää josta oletamme olevan hyvät maisemat. On kuuma. Polttavan kuuma. Keltainen ruohomeri ympäröi meidät. Multa on pelkkää punaista tomua polulla. Kivet ovat vihreitä ja taivaalla leijuu haukka. Päästään huipulle, maisema on huimaavan kaunis. On hiljaista. On kuumaa. Maa hohkaa. Keho sulaa. Esikoinen osoittaa sormellaan, tuolta me tulimme. Pyydän näyttämään uudestaan, otan kameran esiin ja kuvaan. Tilanne vie minut takaisin lapsuuteen. Alpeille. Isä esittämässä samaa kysymystä, mistä me tulimme, mitä siellä näkyy. Kuinka monta kuvaa onkaan meistä lapsista osoittamassa kohti jotain, taustalla vuoristo. Muistan ne kuumat kesäpäivät. Tämä sama palaneen ruohon tuoksu. Sama kuuman auringon pistely käsissä. Sama tomu kengissä. 

Syödään eväät, jatketaan matkaa. Ystäväni, joka seisoo avioliittonsa raunioilla yrittäen pidellä pystyssä vielä viimeistä kivijalkaa, kirjoittaa minulle viestin. Vastaan, vaikka tiedän, etten pysty auttamaan. Hänen on käytävä taistelunsa itse. Minä en voi auttaa häntä löytämään kommunikaatioväylää, minä en voi muuta kuin rohkaista uskomaan parempaa, rohkaista pitämään kiinni tyttärestään. 

Ajetaan kohti pohjoista. Lapset nukkuvat. Tie on turruttava. Kuuntelen musiikkia. Pohdin elämää. Lukuisia autossa vietettyjä tunteja. Lapsuuden aikaisia matkoja. Yli alppien, läpi vuorien, Saksan moottoriteillä. Äiti edessä, jalat kojelaudalla, isä ajamassa, toinen käsi avonaisesta ikkunasta ulkona. Stereoista kuuluva musiikki, Paul Simon, Toure Kunda, Dire Straits, Beatles, Neil Young, Queen, Taistolaislaulut, niistä vahvimpana Jäähyväiset aseille joka soi kun ylitimme alppeja. Muistan harmaat kivet, sinisen taivaan ja Liisa Tavin äänen. Äitini lauloi mukana. Eväänä olleet pähkinärusinasekoitukset. Tauko. Sisarusten läheisyys. Elämä.

Ajamme läpi pienten ja nuhjuisten kylien. Tämä on sitä aidompaa Amerikkaa, maaseutua. Matalat talot. Traktorit pihalla. Romua, Amerikan lippuja saloissa. Puuaitoja jotka ovat joskus olleet valkoisia, nyt niiden maali on halkeillut ja laudat ovat vinossa. Kaikkea peittää tomu ja hämähäkinseitit. Tiet ovat kapeita. 

Perillä meitä odottaa pieni keltainen tiilimökki. Paikka on hipahtavan epärjärjestelmällinen. Ei kuitenkaan häiritsevästi. Lapset halailevat paikan omistajan koiraa. Mies jää tyhjentämään autoa, minä vaellan alapihalle lasten kanssa. Katsellaan järvelle, siellä huutavat lokit. Ilma on kuuma. Ihanan kuuma. Kivetys polttaa paljaita jalkoja. Mennään sisään syömään mansikoita. Pojat leikkivät majapaikan leluilla. Mies lähtee kauppaan. Istun siinä sohvalla, jalat pöydällä ja hyrisen tyytyväisyyttä. Olen irti kaikesta, kaukana poissa. Ei kenenkään maalla, hyvässä paikassa. Nyt on hyvä. Lapset, eivät hekään onneen paljoa tarvitse. Trampoliini, kanoottiretki järvelle. Nurmikko jolla juosta. Vanhemmat jotka nauravat mukana. Veljekset.

Ajamme lähikylään syömään. Kylän raitti on leveä tie jonka varrella pari hassua liikettä. Katson miestäni ja kysyn onko tämä oikea paikka. Hän naurahtaa ja vakuuttaa että juu juu. Ravintola on ihan tuossa. Astuessamme sisään ravintolaan astumme ihan eri maailmaan. Valkoiset pöytäliinat, kauniisti puetut ihmiset. Viinilasit ja servetit. Hetkeksi tulee olo kuin olisi elokuvassa. Syödään ruokaa, pojat venkoilevat ja kuopus ei suostu syömään. Ei se mitään, ajetaan pimeässä illassa takaisin majapaikkaan, keitetään vielä iltapuurot. Asunto on kuuma. Ilmastointi hurisee. Olo on raukea. Poikien nukahdettua yritämme hetken vielä valvoa puolisoni kanssa. Unelmissa siintää toivo että jonakin päivänä näillä reissuilla jaksaisimme mennä ulos istumaan, pelata korttia, jutella, juoda lasi viiniä.  Toistaiseksi olemme joutuneet luovuttamaan kello yksitoista kaikenkattavalle väsymykselle ja nukahtamaan toistemme syleilyyn heti kun valot sammuvat. Mutta vielä jonakin päivänä me istumme talon edustan penkillä, lempeässä yössä ja muistelemme sitä aikaa kun valvominen oli liki mahdotonta. 

Aamu saapuu kirkkaana. Ei ole pimennysverhoja eikä pilviä. Vaellan teekuppi kädessä lasten perässä pihalle. Ilma on raikas, lokit lentävät veden yllä, aurinko kimaltelee sen pinnassa, kukkulat siintävät kaukaisuudessa. Hengitän ja oloni on ajaton, paikaton. Leijun pehmeässä pumpulissa, onnellisuuden rajamailla. 

Matkaamme kotiin läpi Napa Valleyn. Viinitiloja viinitilojen jälkeen. Pittoreskia. Kaunista. Välillä tulee kohtia joita tuli on vuosi tai kaksi takaperin nuollut. Mustat hiiltyneet puunrungot nousevat vasten kultaisena hohtavaa heinikkoa. Kaukaisuudessa näkyy kukkuloita joita tuli on raiskannut paljaaksi. Luonnon voima sykähdyttää. 

Keltaiset kukkulat ja vihreät puut tuovat mieleen Marokon. Ajoimme autolla läpi maaseudun, matkalla marakeshista rannikolle. Ilma siellä tuoksui samalta, vaikka silloin oli vielä kevät. Pohdin pitäisikö minun pysähtyä kuvaamaan. Päätän kuitenkin säilöä nämä maisemat sydämeeni, joskus se on parempi paikka kuin kamera, sanoi isäni minulle kerran. Uskon häntä. 

Maanantai kulkee eteenpäin. Elämä soljuu eteenpäin. Arki on turvallinen satama, silloinkin kun muutoin elämässä tapahtuu asioita jotka vavisuttavat. Kaupassa pitää käydä, vaikka Syyriassa kuolee lapsia. Lounas pitää valmistaa, vaikka Palestiinan naiset kärsivät. Lapset vaativat lukuseuraa, askartelua ja puistokavereita, vaikka ihmiset ympärilläni kärsivätkin tahoillaan. Se on lohduttavaa. Arki vie eteenpäin. 

Tulee ilta. Syödään makaronilaatikkoa. Taas. Turvaruokaa. Kuopus lappaa sitä suuhunsa kuin ei olisi saanut viikkoon syödäkseen. Lapset tekevät kuvitteellisia maaleja ja huutavat Liverpool. Mieheni hymyilee niin että silmäkulmiin tulee rypyt. 

Astioita tiskatessani muistuu mieleeni ensimmäinen yhteinen astuntomme puolisoni kanssa. Pieni korkeahuoneinen kaksio Kruunuhaassa. Kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen vanhan rouvan luona. Hän asui eduskuntatalon takana, upeassa läpitalon huoneistossa. Siinä me istuimme, kaksi hippipunkkaria, hienostoleskirouvan sohvalla. Raollaan olevasta ikkunasta kuului kuinka naapuritalon opperalaulaja avasi ääntään.  Ensimmäisenä iltana uudessa kodissa, minä istuin leveällä kivisellä ikkunalaudalla, katsoin ikkunasta ulos vastapäisen talon katolla olevia lokkeja ja söin jäätelöä. Ananasjäätelöä. Olin ottanut edellisenä päivänä kielilävistyksen. Koska nuorena aika on rajallista. Kuukauden päästä voi olla jo liian myöhäistä. Kaiken on aina tapahduttava heti.
Nykyään aikaa on vähemmän, mutta se on venyvämpää.
Alaston kuopus juoksee kylpymärkänä keittiöön ja keskeyttää ajatukseni. Kaappaan pojan syliini ja halaan. Halaan lujaa.
Sekunniksi aika pysähtyy ja on vain minä ja hän. Ajattomuudessa. Paikattomuudessa. 

Iltasatu, toinenkin. Hämärä, illan viileys. Edessä arkinen viikko, sitä hyvää perusarkea. Takana viikonloppu joka jää meidän kaikkien neljän muistoihin elämään. Jokaisella erilaisena, mutta kaikkien muistossa me olimme yhdessä.
Nauroimme.
Koimme.
Elimme. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

 

Kotiäitiys

Kotiäitiys.
Parhaimmillaan se on sellaista kuin tänään. Vietimme aamun Cildrens discovery museossa. Poikien riemu, ilo ja innostus oli käsinkosketeltavaa. Oli niin paljon uutta, niin paljon hienoa ja mahtavaa. Katsellessani lasten puhdasta, vilpitöntä iloa, unohdin itseni. Olin aitiopaikalla seuraamassa kuinka he oivaltavat jotain uutta, pääsevät näkemään paloauton ja ambulanssin ihan oikeasti sisältä, ei vain kuvakirjasta. Ymmärtävät ehkä pienen pintaraapaisun verran jotain veden voimasta ja energiasta. Oppivat jotain mammuteista. Olen siinä, vieressä, näkemässä kuinka Esikoinen piirtää työpajassa ihmisen. Näen hänen keskittyneen ilmeen, riemun kun kasvot onnistuvat halutulla tavalla. Olen siinä ja pakahdun siitä tunteesta että saan olla siinä.  

Paikka on iso, siellä on suunnattomasti tekemistä. Esikoinen säntäilee yhdestä pisteestä toiseen. Katoaa välillä pitkiksikin toveiksi. Kuopus jaksaa keskittyä, hänen maailmansa rajoittuu vielä siihen mitä hän näkee juuri nyt siinä hetkessä. Vielä ei ole kiire singota katsomaan olisiko nurkan takana vielä jotain jännittävämpää. Vielä jaksaa heittää palloa veteen loputtomalta tuntuvia kertoja ja haltioitua joka kerta veden singotessa sen takaisin yläilmoihin. 

Kotiäitiys.
Pahimpina päivinä se on sellaista kuin eilen. Viettimme aamun Targetissa, vastaa Suomen Anttilaa. Piti ostaa lapsille uimaliivit ja muutama muu tarpeellinen asia. Molemmat pojat venkoilevat ja sinkoilevat. Kuopus kitisee ja viskoo ostoskärryyn laittamiani tavaroita kerta toisensa jälkeen sieltä ulos. Yritän pysyä rauhallisena. Tiedän ettei rähjääminen auta. Pinnani kiristyy kokoajan ja tiputan mielessäni jatkuvasti listalta asioita joita oli tarkoitus sillä reissulla myös katsoa. Ei katsota sitä kasaria nyt, eikä mitään tuliaisia kummilapsille. Ei katsota myöskään lasten vaatteita. Unohdetaan ne sandaalitkin itselle. Jos nyt edes pojille jotkut kengät. Ja ne uimaliivit. Esikoinen haluaisi toiset liivit. Ei niitä voi ostaa, ne ovat sinulle liian isot. Mutta minä haluan! Ymmärrän että haluat, samaan aikaan ne eivät kuitenkaan toimi, kun ovat liian isot. Minä haluan haluan haluan nuo! En halua näitä, nämä ovat typerät!  Kun sama jankkaus on tehty seitsemän kertaa, pinnani sanoo naps. Sinne meni sekin hermo. Sinne lensi hyvät äitipisteet. Ärähdän vihaisesti että nyt riittää, me otamme nämä ja sinä olet hiljaa. Eihän lapsi tietenkään ole. Huutaa, raivoaa ja kiukkuaa. Hengitän syvään ja kyykistyn lattialle, selitän hitaasti ja rauhassa miksi ne isot uimaliivit ei toimi. Että lapsi tippuu niistä ulos. Niissä ei voi uida. Kuopus huutaa ostoskärryissä.  Viskaa tutin hyllyn alle ja huutaa lisää. 

 

Kotiäitys.
Parhaimmillaan tämä on sitä että saa varastettua ihan pienen hetken, vaikka vain automatkan verran, aikaa miehen kanssa keskellä päivää. Olimme aamun samalla suunnalla. Viemme hänet lounastunnin jälkeen takaisin töihin. Katselen hänen sivuprofiiliaan ja rinnassani sykähtää. Edelleen, kuudentoista vuoden jälkeenkin tuo henkilö saa vatsaani perhosia. 

Kotiäitys.
Pahimmillaan yritämme lähteä puistoon leikkimään mutta Esikoinen rähjää ettei halua pukea housuja ja kuopus roikkuu paidanhelmassani itkien koska haluaisi syliin, syliin joka on täynnä tavaraa niin etten voi nostaa häntä. Kun kävelen kohti pöytää laskeakseni tavaravuoren käsistäni, kuopus tarttuu entistä kipakammin paitaani ja kuulen kuinka se repeää saumasta. Vituttaa. Vituttaa kaikki. Sinä hetkenä haluaisin vain kävellä ovesta ulos. Huutakoot. Perkele. 
 

Kotiäitys.
Parhaimmillaan saan istua leikkipuiston hiekkalaatikolla ystävä-äidin kanssa ja jutella elämästä. Politiikasta, uskonnoista, taiteesta. Katsella miten poikamme leikkivät yhdessä. Kuunnella miten Esikoinen ei puhu vain Saksaa ja Suomea vaan kommunikoi myös Englannin ja Korean kielellä. Saan nauraa niin että vatsaan vähän sattuu ja saan halata häntä läksiäisiksi. 

Kotiäitys.
Pahimmillaan tämä on pitkiä iltoja yksin. Mies tulee myöhässä kotiin.  Ollaan taas syöty jo ilman häntä. Olen taas vastannut sata kertaa Esikoisen kysymyksiin miksi isä ei ole vielä kotona. On jo lähes lasten nukkumaan menon aika. Koitan viikata vaatteita, Kuopus repii niitä kerta toisensa jälkeen lattialle, pyyhkii valuvaa nenäänsä puhtaisiin kauluspaitoihin. Esikoinen juoksee villinä pitkin taloa, astuu legoon ja parkuu.  En jaksa edes enää äristä, olen niin pahantuulinen että mökötän hiljaa itsekseni. Mieskin tunnistaa muurini tullessaan hikisenä kotiin. En sano sanaakaan. Hän halaa, halaa pitkään. Tietää kyllä että se on ainoa lääke joka toimii. Sanaton välittäminen. 


Kotiäitiys
Parhaimmillaan syödään yhdessä. Esikoinen kertoo innoissaan päivän kulusta. Kuopus mättää ruokaa suuhun ja nauraa. Minä ja miehemme nojaamme taaksepäin tuoleissamme ja vaihdamme sanattoman hymyn. Jalkamme koskettvat pöydän alla ja kulmamme kohoavat yhteisymmärryksen merkiksi. Parhaimillaan lapset leikkivät yhdessä, Esikoinen auttaa kuopusta kokoamaan legolinnan. Kuopus innostuu paloautosta ja hokee sanaa kerta toisensa jälkeen. Paloauto. Paloauto. 

Kotiäitys.
Pahimillaan tämä on sitä että illalla, kaskaiden aikaan, rikon hiljaisuuden tokaisemalla että oli ihan paska päivä. En muuta. Paska paska paska. Kun se on sanottu, se on ohi. Päivä muuttuu yöksi ja seuraava aamu valkeaa yhtä varmasti kuin puu kasvaa. 

Kotiäitys.
Parhaimillaan tämä on sitä että illla, kaskaiden aikaan, pysyn hiljaa. Hymyilen, juon kupin teetä ja tiedän tehneeni elämässäni jotain oikein kun lähdin tälle matkalle, äitinä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Koti

Vaikuttaisi siltä kuin pilviset aamut olisivat tulleet jäädäkseen. En pahastuisi siitä lainkaan. Näinä aamuina kun pilvet päästävät auringon porottamaan vasta kello yhdeksän jälkeen, meidän perheemme nukkuu pitkään. Ei ole sitä aamun kirkasta valoa herättämässä. Nämä aamut ovat lähes poikkeuksetta pehmeitä. Hieman unisia, mutta lempeitä. Jätän aamupalan syömättä, mutta juon kolme kuppia teetä. Radikaalia, villiä, ihan naurattaa. Koskahan viimeksi näin?  

Pitäisi olla jo menossa, aikaa sitten, mutta pojat juoksevat edelleen yöpaitasillaan. Syödään vielä mansikoita. Viikonloppu hivelee vielä poskea. Ollaan hitaalla. Esikoinen avaa jääkaapin ja katsoo minua paheksuen. Miten täällä ei ole yhtään ruokaa. No koska on maanantai. Pitää mennä kauppaan. Esikoinen ravistaa päätään. Isi syö aina kaiken. Aina kun isä on ollut kaksi päivää kotona on jääkaappi ihan tyhjä. Syö kaikki meidän ruuat ja meidän pitää aina ostaa uutta. Selitän ettei se ihan noin mene. Lapsi kuunelee, muttei usko. Nauran hänelle ja pörrötän hiuksia. Höpöjä puhut. Puetaan nyt. Oikeasti. Joo joo. Se niin tuttu jooo jooo. 

Matkalla kauppaan näen kuinka aasialainen rouva poimii hedelmiä siitä puusta jonka sanomalehtikääreitä ihmettelin viikkoja takaperin. Pysähdyn ja kysyn miksi hän on käärinyt hedelmät. Nainen kertoo murretulla englannilla että se edistään niiden kypsymistä ja estää etteivät oravat syö niitä heti niiden kypsyttyä. Puhumme hetken puutarhoista, oravista ja pesukarhuista. Nainen kysyy kauanko olemme olleet täällä. Kysyy olemmeko viihtyneet. Kysyy olenko onnellinen. 

Onnellinen, tyytyväinen. Happy. Sitä niin moni kysyy minulta. Että olenko sitä. Olen jo aina kokenut kysymyksen hankalaksi. Mitä se on,onni? Miten se määritellään? Voiko onni olla pysyvä olotila? Minä koen onnen nyansseina. Pieninä hetkinä. Sellaisina hetkinä kun juuri siinä ajassa ja paikassa minä olen onnellinen, juuri sinä hetkenä mikään ulkopuolinen muu asia ei tunge tajuntaani, ei ole sairauksia, ei ole ikävää, ei ole huolta. Ne hetket ovat lyhyitä. Mutta niitä on. Välillä enemmän, välillä hieman harvemmin.  Viimeisen kolmen päivän aikana koin niitä nyansseja lukuisia. Onni saavutti minut kun makasimme perjantai-iltana mieheni kanssa keskiyöllä takapihalla ja tuijotimme tähdenlentoja. Patio oli vielä lämmin auringon jäljiltä, mieheni hengitys vieressäni niin tuttu, niin turvallinen. Taivas oli niin ääretön. Kaskaat sirittivät, pesukarhut liikehtivät naapurin puutarhassa, jossain solisi vesi ja taivaalla lensivät tähdet.  Olin onnellinen kun näin lauantaiaamuna mieheni levänneen katseen kun hän sai nukkua pitkään, olin onnellinen kun sain istua lämpimässä rantahiekassa ja katsoa miten lapset leikkivät vedessä, olin onnellinen kun kuopus kömpi viereeni kaislamatolle ottamaan aurinkoa. Olin onnellinen kun ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon sain juostua niin ettei nilkkaan sattunut. Sunnuntaina sydämeni sykähti onnesta nähdessäni esikoisen riemun eläintarhan eläimistä. Olin onnellinen maatessani mieheni kainalossa drinkki kädessäni kun ilta pimeni.  

Eli olen minä. Onnellinen. Onnekas. En aina, en joka hetki. En edes ihan joka päivä. Mutta tarpeeksi usein voidakseni rehellisesti sanoa olevani onnellinen. En onneton. 

Kassaneiti puhuu matalaa paksua englantia. Vinkaa pojille silmää ja kehuu miten hyvin kasvatettuja lapsia minulla on. Sisälläni läikähtää. Voi miten hyvältä se tuntuu. Voi miten minua hymyilyttää. Joku kehui minua, minua! Hyvin kasvatetut lapset, meidän pojat! Otan kiitoksen vastaan, en selitä ettei nämä aina, en selitä että tämä on poikkeus, en selitä mitään. Nautin vain siitä että kerrankin joku sanoo että meidän lapset käyttäytyy hyvin. Että meidän lapset on hyvin kasvatettu. Tästä hetkestä minä pidän kiinni. Tämän minä säilön pahan päivän varalle. Aivan varmasti.  Tämä maa on karu, piinkova ja julma, mutta täällä on paljon ihmisiä jotka antavat niin paljon, parilla sanalla. Täällä olen törmännyt ventovieraisiin teinipoikiin jotka ovat tulleet sanomaan että poikamme ovat niin suloisia. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran etsin katseellaani piilokameraa tai edes tapausta puhelimellaan nauhoittavia kavereita. Olin varma että nuoriso yrittää vain harhauttaa minut ja varastaa käsilaukkuni. Nyt jo hävettää moinen. Mutta kun tulee maasta jossa ei välttämättä ajatella sen negatiivisemmin ihmsistä, mutta harvoin niitä hyväkään ajatuksia sanotaan ääneen, on epäluulo syvällä sisällä.  Nykyään minäkin jo kehun sujuvasti. Tyttärenne on kovin iloinen, poikanne on todella kärsivällinen. Teillä on kauniit kengät, nätti mekko. Sanat tulevat itsestään. Koitan jakaa hyvää, antaa muille sen saman tunteen mitä itse koen kun saan kehuja.  On täällä se toinenkin puoli. Mutta en halua ajatella sitä nyt. Nyt minä olen ylpeä lapsistani. Ylpeä itsestäni, kasvattajana. Tämä on se hetki. 

Naapuriin on muuttanut uusi perhe. Tulevat kysymään onko meiltä kissa kadonnut. Toisen naapurin pentukissa on ilmeisesti tullut leikkimään heidän pihaan. Etsitään yhdessä kissaa. Lapset kertovat muuttopäivästään. Ovat niin suloisen pikkuvanhoja. 

Tehdään nauravia nakkeja. Siivoan samalla jääkaapin. Muistan että oma syöminen jäi väliin aamulla. Miten voi edelleen aikuinen ihminen välillä unohtaa syödä. En ymmärrä. Syödään yhdessä. Jutellaan hetki. Esikoinen kysyy miksi se koditon mies ei muuttanut naapuritaloon. Kun sillä ei ollut kotia. Selitän ettei hänellä ole rahaa, kotiin tarvitaan rahaa. Poika katsoo minua hiljaa. Kysyy onko meillä aina rahaa kotiin. Vakuutan että on. Lupaan että on. En minä tiedä voiko tänä maailman aikana luvata sellaista. Mutta minä lupaan. Lupaan koska haluan uskoa. Uskoa että me kykenemme suojelemaan lapsiamme, että me kykenemme pitämään heistä huolen. Lupaan koska haluan itsekin tietää että meillä on aina koti. Jossain, jonkinlainen.  

Selaan sähköposteja. Sovin työtapaamisia ja töitä syyskuulle. Kirjoitan hetken kuraattorini kanssa. Toisen hetken näyttelykollegani kanssa. Mietin mitä luksusta on että joku kirjoittaa näyttelytekstimme puolestamme. Luen tekstiä ja ihailen kuraattorimme käden jälkeä. Ihailen, miten hän on saanut meidän ajatuksistamme kiinni. Lähetän muutaman sähköpostin. Luen Esikoiselle kirjan. 

Ei, ei mennä puistoon. Äiti ollaan vaan kotona. Jooko? Ollaan vaan täällä, jäädään kotiin. Myönnyn esikoisen pyyntöön. Siivotaan vaikka. Kaivan imurin esiin ja sadannen kerran ihmettelen miten tässä maassa jossa kehitetään raketteja joilla pääsee avaruuteen, autoja jotka toimivat sähköllä ja ajavat itse, miten täällä ei osata tehdä imureita. Näitä asioita minä kaipaan Suomesta. Imuria. Saunaa. Juustohöylää. Purkinavaajaa. Toimivaa nettipankkia. Huokaisen. Ei auta, imuroidaan tällä romulla sitten. 

Olen kävellyt yhdet sandaalit puhki täällä olomme aikana. Nyt saa ostaa uudet. Yritän kuluttaa eettisemmin. Ei turhuutta. Edelleen sorrun liian usein halpaan ja huonoon laatuun. Varmasti myös epäeettiseti valmistettuun tavaraan. Huokaisen. Olen niin monessa asiassa pehmentynyt nuoruusvuosistani. Hyvässä ja pahassa. Osittain siksi että olen niin monta asiaa antanut periksi. Asioita joita vannoin etten tekisi. Kaksikymppisenä on niin helppoa uhmata. Sanoa ei koskaan. Ei koskaan naimisiin. Ei koskaan lapsia. Ei koskaan Amerikkaan. check, check, check. Enää en sano en koskaan. Pyrin edelleen elämään arvojeni mukaan. Mutten julista niitä, ainakaan kovin suureen ääneen. Tai en ainakaan ihan jokaiselle. Ja olen antanut itselleni luvan muuttaa mieltä. 

Istun hetken ulkona auringossa viikunapuun alla. Syön viikunoita, suoraan puusta. Katselen jaloissani lojuvia palloja jotka pesukarhut ovat järsineet rikki. Luulevat kai että ne ovat ruokaa. Niiden suuhun kai se rantapallokin hajosi. Ja minä toruin siitä esikoista. omatunto nipistää rinnasta. äh. Lupaan itselleni että pyydän esikoiselta anteeksi. 

Istun kuopuksen kanssa sängyssä ja luen kirjaa. Esikoinen ja mies askartelevat olohuoneessa lääkäritarpeistoa. Ihana mies, kun jaksaa. On se paras, vilpittömästi. Ei tähän puuhaan olisi kenenkään muun kanssa tässä maailmassa ollut mitään mieltä lähteä. Mutta näin yhdessä, tämä on elämys. Kuin syvänmerensukellus. Aluksi pimeää, sitten tulee kauneus. Koskaan ei tiedä mitä on edessä, mutta yhdessä kaikesta selviää. Mietin että Esikoiselle tämä on jo kolmas koti. Kuopuksellekkin toinen. Montakohan kotia heillä vielä on ennen kuin me pysähdymme. Kohotan olkapäitäni, koti on siellä missä me olemme. Aina.
Me olemme toistemme koti.
Koti on mielentila.
Koti on turva. 
Me olemme koti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Nyanssin verran täydellisyyttä

Kuuntelen lasten rähinää ja katson kuinka Esikoinen kiukkuissaan heittää kenkiä kohti ulko-ovia. Isä ei saa mennä aina töihin. Ei saa. Ei saa. Ei saa. Minä en halua. Tämä on käyty läpi niin monta kertaa. Niin monena aamuna. Edelleen pieni pala sydäntäni helähtää rikki joka kerta kun Esikoinen itkee isänsä perään. Heidän välinen siteensä on ainutlaatuinen. Jotain mitä syntyi niinä Esikoisen elämän ensimmäisinä tunteina kun minä makasin heräämössä ja mieheni piteli lastamme paljasta rintaansa vasten. Side, joka syntyi kolmen ensimmäisen viikon aikana kun ainoa asia mihin minä kykenin oli lapsen imettäminen. Side, joka vahvistui kun Kuopus valtasi minun sylini. Side jonka väliin kukaan ei pääse, en edes minä. Ja hyvä niin. 

Annan Esikoisen päättää mitä vaatteita hän pukee. Kello ei ole vielä kymmentä ja silti ulkona on jo lähes kuuma. En kuitenkaan sano sanaakaan kun poika ilmoittaa haluavansa laittaa päälle pitkät housut ja pitkän paidan. Selvä. Hanskat myös. Minä haluan villahanskat. Niitä en onneksi löydä. Tukahdutan haluni ylipuhua lapsi järkevämpiin vaatteisiin. Mitä väliä. Oikeasti. Olkoon verkkareissa. Rumathan ne ovat mutta nyt poika ei huuda. Huokaan silti salaa. Ja ihan vähän salaa kadehdin miestäni joka voi paeta tätä ikuista aamukaaosta töhin. Paikkaan missä ihmiset ovat kauniisti puettuja ja puhuvat sivistyneesti. Paikkaan missä samaa lausetta ei tarvitse hokea sataa kertaa eikä keskustelu rajoitu supersankaripuheisiin, paloautoon ja pottaan. 

Matkalla autolle lentää vierellemme kolibri. Sydämeni sykähtää. Hymyilyttää. Pysähdyn hetkeksi ja annan kolibrin surrata edessäni. Sen välkehtii auringon säteiden osuessa siihen. Lintu kallistaa päätään ja katselee meitä. Se on kaunis. Kuin henkäys. Kuin sielu toisaalta kävisi tervehtimässä. Hymyilen. 

Laitamme auton parkkiin. Minne mennään, äiti. Minne? Kerron että mennään sisäleikkipuistoon. Sellaiseen kivaan. Ei ole pitkä matka. Ihan tässä lähellä. Kävellään sinne tästä. Ylitämme suojatietä, kuopus sylissä esikoinen vähän edellä, pidän häntä kädestä. Auto on pysähtynyt päästämään meidät yli. Toista kaistaa pitkin ajava auto ei pysähdy. Repäisen Esikoisen nopealla nykäisyllä takaisin luokseni ja kuulen kuinka auton jarrut kirskahtavat. Leijonaemo minussa repeää esiin. Autoilja avaa ikkunan pahoitellakseen. En taida edes kuulla hänen sanojaan. Perkeleet lentävät suustani ja siilmäni säkenöivät. Isäni italialainen veri kuohuu. Minuutissa purkaus on ohi. Sydämeni lyö enää säikähdyksen jälkeensä jättämiä ylimääräisiä lyöntejä. Autoilia pyytää uudestaan anteeksi. Häpeän vähän. Mutta vain ihan vähän. Kysyn rauhallisella äänellä onko miehellä omia lapsia. Mies nyökkää. Sanon että jatkossa kun ajaa autoa, pidä lapsesi mielessä. Hekin voivat ylittää suojateitä. Tiedän olevani ilkeä. Tiedän olevani asiaton. Tiedän. Tiedän.  Kuitenkin nämä lapset saavat minussa esiin tämänkin puolen. Raadollisen, ilkeän, säkenöivän ja räjähtävän. Edelleen. Vaikka ikä on tehnyt tehtäväänsä, kulmani ovat pyöristyneet, ehdottomuuteni pehmentyneet ja vaikenen useammin kuin puhun ääneen, silti jossain siellä pinnan alla kytee edelleen se räjähtävä tulivuori. Sveitsiläinen painekattila, mieheni sanoi kerran. Onneksi nykyään tiivisteet on kunnossa.

Leikkipaikka on kuin taivas lapsille. Se riemu ja ilo on käsinkosketeltavaa. Katselen heitä ja kehoni rentoutuu. Nyt on hyvä. Lapset nauravat. Meksikolainen äiti koskettaa kuopuksen hiuksia. Katsoo minua silmät suurina ja sanoo että nuo hiukset ovat ihmeelliset, niin epätodelliset. Katson hänen tyttärensä pikimustaa tuuheaa päälakea ja hymyilen. Minusta hänen lapsensa hiukset ovat ihmeelliset. Erilaisuus on eksoottista. Kaunista. Missä päin maailmaa tahansa. Poikkeavuus on vahvuutta. Sen kun saisi opetettua lapsillemme, niinkuin omat vanhemmat osasivat opettaa minulle. Olla ylpeä omasta omalaatuisuudestaan.  Tietää paikkansa. Tuntea arvonsa. Nähdä muut. 

Istun kahvilan pöydän ääressä. Katselen vaunuissa nukkuvaa kuopusta ja ikkunalaudalla istuvaa Esikoista. Rauha. Jäätee ja salaatti. Kännykästä akku loppu. Ohi kävelevien ihmisten puheensorina. Nojaan taaksepäin ja katselen katua vieno hymy huulillani, viereiseen köynnöskasviin lennähtää kolibripariskunta, vihreät selät välähtävät, Esikoinen nostaa päänsä ja hymyilee. Tätä minä olen odottanut. Tällaista hetkeä. Nyanssia täydellisyydestä. 

Kävelemme läpi tuon pittoreskin kaupungin keskuskadun. Piipahdamme galleriaan, ihastelemme sisustuskauppoja. En minä oikeasti kuulu tänne. Tämä katu on täynnä muodikkaita ihmisiä, kalliine merkkivaatteineen ja kauniine kampauksineen. Rattaamme ovat mutatarhoissa, kuopus nukkuu ketsuppia poskellaan ja esikoinen ihastelee astioita paljasjaloin verkkareissaan. Mutta tiedättekö, tänään minä en välitä. En välitä siitä että minulla on kuluneet farkkusohrtsit ja hieman liian lyhyt kesämekko. En välitä että hiukseni ovat nutturalta karanneet ja kynteni eri pituiset. Arvokkain asusteeni on kamera ja mieheni minunlle lahjoittma kaulakoru. Minä katselen ihmisiä, ja hymyilen heille. Minä katselen gallerian seinillä olevia maalauksia ja tunnistan tyylisuunnan sekä toisen nuoren taiteiljan. Hänet on listattu nousevaksi amerikkalaiseksi kyvyksi. Galleristi kohottaa kulmiaan kun hänelle selviää että tiedänkin aiheesta jotain. En ollutkaan vain ohikävelvä äiti. Minä katselen kauniita astioita ja keittiöpyyhkeitä. Katselen vaatteita joihin haluaisin pukeutua, mutta jo pelkkä ajatus kalliista mekosta minun elämässäni juuri nyt on naurettava. Mustavalkoinen luomus näyttää niin kauniilta mallinuken yllä. Siinä vaiheessa kun se päätyisi minun päälleni jotkin näkymättömät lehmät olisivat jo käyneet nyhtämässä siitä suorat kulmat pois ja viimeistään kun nostaisin esikoiseni syliin olisi olkapääsauma täynnä räkää ja sylkeä. Ei, jätetään nuo hivelevän kauniit vaatteet niille hyväntuoksuisille ja kauniille ihimisille. Minunkin aikani tulee vielä. Tiedän sen. Siksi juuri nyt en välitä. Minä hymyilen.

 

Syödään välipalaa metsässä. Esikoisen valitsemat jäätelökeksit. Kuopus mussutaa keksin samantein suuhunsua. Esikoinen säästelee. Että olisi huomennakin. Kun on niin hyvää. Kysyy leikitäänkö piilosta. Leikitään vaan. Huomaan etten tiedä mitä kello on. Päätän olla välittämättä. Kyllä nälkä kertoo kun on aika lähteä kotiin. Olo on kevyt. Harvinaisen kevyt. Näitä päiviä pitäsi olla enemmän. Ei näitä aamuja. Mutta näitä päiviä. Kun aika menettää merkityksensä. Kun lasten nauru silittää sydäntä eikä hymyilystä tule loppua. 

ilta tulee, lapsen itku tulee. Väistämättä ja luonnollisesti. Esikoinen ei osaa sanoa isälleen että on ikävä. Huutaa, itkee ja raivoaa. Vaikka haluaisi vain kiivetä syliin. Mietin miten moni meistä aikuisistakin haluaisi oikeasti vain kiivetä jonkun syliin, sen huutamisen ja raivoamisen sijaan. Sanoa että oli ikävä. Sanoa että rakastaa. Sanoa että älä lähde. Mietin miksi jo pienen lapsen on helpompi huutaa ja raivota kuin sanoa minä rakastan. Miksi se kaunein tunne on niin vaikea.  Suljen lastenhuoneen oven perässäni. Kuulen kuinka mieheni lukee matalalla äänellä myyräkirjaa. Sieltä kuuluu rakkaus. Äänestä. Keittiössä, viimeisiä tiskejä pestessäni ,kolibri lentää keittiön avonaiseen oviaukkoon ja pysähtyy hetkeksi katsomaan minua. Minä hymyilen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Arki

On aamuyö, herään kun puolisoni puhuu unissaan. Olohuoneesta kajastaa valo. Nousen katsomaan ja näen että takapihan ulkovalo on päällä. Siinä on liikkeentunnistin. Kävelen ikkunan äären ja tuijotan takapihalle. Ikkunan edessä istuu pesukarhupariskunta. Tuijotamme toisiamme ikkunan läpi. Lopulta pesukarhut nousevat ja löntystelevät viikunapuun alle syömään viikunoita. Katselen heitä vielä hetken ennen palaamista sänkyyn. 

On aamu. Aamupala on syöty, mies lähtenyt töihin ja käyn läpi päivittäistä taistoa Esikoisen kanssa vaatteiden pukemisesta. Istun lastenhuoneen sängyllä ja pitelen päätäni. Ärsyttää. Sanon kolmannen kerran että nyt vaatteet päälle. Esikoinen sanoo kolmannen kerran joo joo, eikä tee elettäkään pukeakseen vaan jatkaa supersankarihäröilyään. Poistun huoneesta mittaamaan kuopuksen lämmön. Lasken samalla kymmeneen ja rauhoitun. Kaivan kaapista kuumelääkkeen ja onnistun pudottamaan annosruiskun pullon sisään. Ongin sitä ulos ja kaadan samalla puolet jäljellä olevasta lääkkeestä viemärii. Voi vittu sentään. Kuopus ottaa tutin suustaan ja katsoo minua ja toistaa Vittu. Noniin. Hienosti hoidettu taas tämäkin.

On aamu. Lapset on puettu. Lounas pakattu reppuun. Käyn läpi mitä muuta tarvitsemme puistoon. Uimavaatteet, pyyhkeet, hiekkalelut, vettä. Keittiöön jää kaaos. Aamiaisastiat jäävät pöytään. Ihan sama, ovi kiinni. Siivotaan se kaaos myöhemmin.Nyt pitää mennä. Kohta ei löydy enää parkkipaikkaa. Matkalla portista ulos jokin hyppyhämähäkki löytää katolta tiensä paitani alle. Huidon hetken paniikinomaisesti ympäriinsä ja vastustan refleksinomaista halua repiä vaateet pois päältä. Hämähäkki ehtii purra vatsasta. Sattuu. Ihan vähän itkettää. Esikoinen huolehtii pitääkö mennä lääkäriin, oliko se sellainen musta. Ei ollut, ei tarvitse mennä. Vähän vain kirveltää. Ei tässä hätää. Mennään nyt, kaverit odottaa. 

On aamupäivä. Puistossa on kuuma. Joustava kumimattopohja polttaa sandaalienkin läpi. Kengistä kieltätytyvät lapset hyppelevät ja valittavat. Kuopus vaatii saada laittaa isoveljen kengät. Puen hänelle monta numeroa liian isot lenkkarit. Kiipeillään telineissä. Olen kauan aikaa sitten oppinut pitämään yhdessä kädessä lasta, toisessa kameraa. Kuitenkin huolestuneet, minulle tuntemattomat äidit aina huomauttelevat ettei puuha näytä turvalliselta. Hymyilen väkinäisesti. 

On keskipäivä. Istutaan varjossa. Kuopus kitisee. Syödään lounas. Käydään leikkimässä vesipisteellä. Kuopuksen väsymys väistyy hetkeksi ja hän jaksaa mennä leikkimään muiden lasten kanssa. Istun alas. Puhun äititovereiden kanssa. Puhutaan miehistä, lapsista, matkustamisesta. Puhutaan töistä, peloista, vähän yksinäisyydestäkin. Puhutaan elämästä. Mietin näitä miestensä töiden perässä tähän laaksoon tulleita naisia. Upeita, kauniita, vahvoja ja rohkeita naisia. He ovat voittajia. Leijonia, perheensä koossapitäviä yksilöitä. Tiedän, että se unohtuu, vaikkei niin saisikaan käydä, edes päiväksi. 

On iltapäivä. Kävelään kahvilaan. Matkalla eräs koditon, nuorehko, mies istuu kadun varrella. Rispaantunut likainen rinkka on hänen vieressään ja hän on painanut pään käsiinsä. Pysäytän rattaat ja kyykistyn hänen viereen kysymään onko kaikki hyvin. Saan väsyneen kyllästyneen katseen. Epämääräisen naurahduksen. No ei ole, ei ole hyvin. Minulla ei ole neljään vuoteen ollut kotia. En tiedä mitä sanoa. Kysyn voinko auttaa. Haluaisiko että käyn ostamassa ruokaa? Tai tulisiko meidän mukana kahvilaan, ostan kahvin ja pullan? Mies naurahtaa ja sanoo että pidä sinä vain huoli lapsistasi. Pidä huoli ettei niille käy näin. Kysyn vielä kerran enkö voi tuoda mitään. Nyt mies jo hermostuu. Käskee kipakasti meitä lähtemään. Minua itkettää. Esikoinen kysyy mikä miehellä oli. Kerron että hän on koditon. Poika ehdottaa että viedään mansikoita tai jotain muuta, vaikka leipä. Sanon ettei se mies halunnut. Viedään silti, sanoo poika. Vilkaisen olkani yli ja näen kuinka koditon nostaa rinkan selkäänsä ja jatkaa vaellusta kohti lähintä puistoa. Kurkkua kuristaa. Mietin että murehdinhan minäkin välillä rahasta, tulevaisuudesta, elämästä. Mutta minulla on se raha jota laskea, tulevaisuus jota pohtia, elämä jota elää. Olo on voimaton ja turhautunut. Valkoinen hyväosainen.  

On iltapäivä. Istutaan kahvilassa. Pojat juo mehua. Minä teetä. Jutellaan. Esikoinen kysyy vielä kodittomasta miehestä, minä kerron. Kysyy auttaako supersankarit kodittomia. En oikein tiedä mitä vastata. Poika keksii itse vastauksen. Kuopus tuijottaa omaa mehutölkkiään ja hokee “sitruuna, sitruuna” ja osoittaa tölkissä olevia sitruunankuvia. Takanamme istunut nainen vaihtaa mielenosoituksellisesti paikkaa. Olemme liian äänekkäitä. En jaksa välittää. Pistäköön musiikin kovemmalle kuulokkeissaan. Emme me kauaa viivy. Tarpeeksi aikaa kuitenkin että Esikoinen ehtii näyttää kolme kertaa koko kahvilan väelle miten hän lentää kuin supersankari. Juoksee kahvilan päästä päähän, yksi käsi ojolla. Kuopus perässä. Minua naurattaa. 

On alkuilta. Tullaan kotiin. Kastellaan puutarha. Komennan lapsia takapihalle. Esikoinen välttämättä haluaa kiertää eri kautta kuin me. Käyn avaamassa toisen portin ja kysyn miksi hän aina haluaa tehdä toisin kuin pyydän. Olen isäni poika, Esikoinen toteaa ja juoksee portista sisälle. Pyöräytän silmiäni. Isänsä poika. Niin. Todellakin. Eihän tuo jääräpäisyys ainakaan voi minulta perittyä olla. Ei mitenkään. Isänsä poika. Pöhkö se on. Ja rakas. Niin rakas. 

On ilta. Vielä pitää säätää vesileikkejä pihalla. Kastella jo kertaalleen puetut yöpaidat. Isäkin tuli kotiin. Kuunnellaan vähän perhosmusiikkia. Klassista. Mies on väsynyt. Ei jaksaisi vääntää. Vääntää silti. Esikoinen ei väsyneenä kestä mitään. Itkee harmistustaan. Istun Kuopuksen kanssa lastenhuoneessa ja odotan että mies ja esikoinen lopettaisivat riitelyn olohuoneessa. Ensin pitää vielä levittää kymmenkunta sanomalehteä lastenhuoneen lattialle, muurahaispesäksi. Huokaan salaa. Mitähän seuraavaksi. Tehkää nyt jos sovinto. On myöhä. Lopulta ovi sulkeutuu. Laulan tuutulauluja. Silitän vielä väsymyksestä ja harmituksesta nyyhkivän Esikoisen selkää.  Elämä on rankkaa noin pienelle. Tulee pimeä, tulee uni, hiljaisuus, syvään hengittävät lapset. 

On ilta. Ulkona kaskaat, sisällä rauha. Sohva. Mies. Keittiössä rocky road fudge joka unohtui syödä kahvilassa. Huomenna taas yksi päivä tätä loputonta arkea.  Arkea joka on lastemme lapsuutta, meidän aikuisuutta. Arkea joka on elämää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Tämä on hyvä

Avasin silmäni todetakseni että jotain oli outoa. Makasin hetken hiljaa ja kuulostelin, käänsin katseeni ja totesin puolisoni olevan vielä unessa vieressäni. Mietin mikä oli poikkeavaa. Ulkona oli pilvistä. Pojat nukkuivat omassa huoneessaan, olivat nukkuneet koko yön. Minä olin nukkunut yhtä herätystä lukuunottamatta koko yön läpi. Hämmentävä tunne. Makasin aivan hiljaa. Mietin oliko jo aika nousta vai voisiko vielä hetkeksi vaipua takaisin uneen.  Kuopuksen askelten kipitys kohti huonettamme ratkaisi asian puolestani. 

“Ha di gärd” mies sanoo ja painaa suudelman huulilleni. En saa sanottua mitään takaisin, olen vielä aamukankea. Samaan aikaan kun ulko-ovi painuu kiinni muodostuu tietokoneelle skype yhteys Pohjois-Karjalaan. Pojat selittävät innoissaan supersankareista. Yritän pysyä hiljaa ja antaa lapsille tilaa. Näin esikoinen ei hermostu ja rupea tappelemaan. Ehdinhän minä sitten toistekin puhua.  Tunti kuluu nopeasti. Tekniikka on ihmeellistä. Esikoinen jää vielä puhelun jälkeen laittamaan emoji viestejä ukille. Minä alan kerätä kirjastokassia valmiiksi. 

Kävellään kirjastoon. Totean että juuri sillä hetkellä mihinkään ei satu. Hymyilyttää. Larppileiriläiset miekkailevat boffereilla puistossa. Vieressä aasialaisnaiset tekevät jotain ikivanhalta taistelulajilta näyttävää tanssia, kauempana on taaperoiden jalkapallokoulu. Hälyä. Ääniä. Naurua. 

Kirjasto, kirjat ja niiden tuoksu. Kuljetan sormiani lastenkirjahyllyn kirjojen selkämyksillä. Tunnen niin huonosti täkäläisiä lastenkirjoja että olen joutunut opettelemaan kaiken alusta. Nirsoilen kirjojen kuvitusten ja tarinoiden suhteen valtavasti. Kun pitäisi olla joku järki. Ja kuvien pitäisi olla hienoja. Onneksi puolet kirjoista voi valita tiedehyllystä. Pojat ovat kadonneet jonnekin. Mietin pitäisikö ne ensin etsiä vai voisinko paeta internetin maailman viideksi minuutiksi ja etsiä sitten. Löydän heidät sohvalta, molemmat ovat syventyneet kirjoihinsa. Annan itselleni luvan lukea sähköpostit puhelimesta. 

Juon teetä ja pohdin töitä. Mietin saankohan enää asiakkaita kun palaamme takaisin. Pitääkö kaikki aloittaa alusta. Kohautan olkapäitäni ja annan ajatuksen mennä, lentää ikkunasta ulos. Eihän se murehtimalla parane. Sitten pitää. Sitten aloitetaan alusta. Ihan kaikki. Vaikka eihän se ihan alusta kuitenkaa enää alkaisi. Pohja on jo tehty. Nyt olisi vapaus sitten valita mitä siihen päälle rakentaa. Voi päästää kaikesta vanhasta irti ja tehdä sitä mitä tahtoo. Sitten joskus.

Teen valokuvakirjaa viime vuodesta. Kai joku aikaansaavampi olisi tehnyt tämän jo tammikuussa. Minä en. Selaan vuoden takaisia kuvia. Nostalgiaa. Olen kiitollinen siitä että olemme kuvanneet. Paljon. Hirvittävän paljon. Katson videoita joita mieheni on ottanut arjestamme. Kyyneleet nousevat silmiini. Minä liikun niissä kuin unessa. Niin väsynyt. Lähes kaikissa kuuluu taustalta kuopuksen itku. Vauvavuosi. Refluksivuosi. Onneksi se on jo historiaa. Onneksi. Syyllinen olo. Olisin niin kovin halunnut että tuo olisi ollut puhtaan onnellinen vuosi. Kuin vastapesty lakana saunan jälkeen. Ei se ollut. Se oli kuin viikon vanha märkä pyyhe huoneen nurkassa.  Onneksi kuvissa on paljon hyviä hetkiä. Naurua, iloa, riemua, rakkautta. Pieni kaipuu vanhaan kotiin iskee. Tuo ihana yläkerta, natisevat portaat, rakas puutalomme. 

Mennän puistoon, mutta ensin vielä apteekkiin hakemaan migreenilääkettä. Jätän auton turhankin kauas parkkiin, en tajua että ihan apteekin edessäkin olisi ollut parkkipaikkoja. Putte pyytää syliin. Kävelemme vähän nuhjaisen kauppakeskittymän läpi. Auringon haalistamilla muovituoleilla istuu vanhoja miehiä liikkeiden edessä. Polttavat tupakkaa ja katselevat meitä. Kahvilassa istuu nainen ja mies isot pirtelöt edessään. Katsovat toisiaan ja tilanne on selkeästi vaivautunut. Mietin kohtaavatkohan he ensimmäistä vai viimeistä kertaa. Kujalla kasvaa kaktus. Sen vieressä on haljennut daavidin patsas. Tämä maa on karuudessaan kaunis. Kuuma, pinnallinen, heikot unohtava, mutta kaunis. Kaunis on myös unelma jota se kantaa. Kauneuden hinta on kuitenkin kallis. Se näkyy vanhusten kumarissa asennoissa. Tupakkaa pitelevissä vapisevissa käsissä. Se näkyy kodittomien katseissa. Se näkyy sunnuntai-iltaisin kaupan kassalla. Se näkyy keskiviikoisin kirkkojen ruoka-apu jonoissa. 
Kamera on auton hanskalokerossa. Vaikka en tiedä millä kädellä kuvaisinkaan kun Esikoinen pitää toisesta kiinni ja toisella pidän Kuopusta sylissä. Mutta silti.   Esikoinen kysyy koska mennään tuohon ravintolaan syömään tacoja. Mutisen jotain epämääräistä. Mielestäni ravintola haisee. En ehkä halua sinne. Poika pyytää aina päästä sinne kun kävelemme sen ohi. Mietin pitääkö minun antaa periksi vai voinko sanoa että en halua. En halua koska se haisee. Huokaisen ja mietin että elämässä on varmasti kiperämpiäkin kysymyksiä kuin tämä. Apteekissa lapset katoavat hyllyjen sekaan. Hetken päästä he tulevat esiin supersankarinaamarit päässä. Vanhempi nainen kysyy kulmiaan kohotellen ovatko nuo lapset minun. Naurahdan ja vastaan että eivätkös näytäkin ihan minulta. En saa vastausta.  

Puisto. Kuuma hiekka. Muita lapsia. Istun puun alle varjoon. Katselen lapsia. Aurinko lämmittää. Juodaan vettä. On helppo olla. Hengittää. Antaa kameran laulaa. Mietin että tätä on hyvä tehdä. Kuvaamista. Tämä on oikein. Kamera on kuin käden ja silmän jatke. Saa kiinni sen mitä niiltä liusuu ohi. Minä vain vähän autan. Pysy tässä, sanon itselleni. Kyllä se siitä. Pidä kiinni tästä. 

 

Laitan uunin päälle. Näyttöön ilmestyy teksti "HI" pienen hetken katson tekstiä ja huvitun, ajattelen että uuni tervehtii minua. Sitten ymmärrän että se tarkoittaa "High". Huvitun lisää. Itselleen nauraminen on jalo taito. Olen aika hyvä siinä. Nuorempana en ollut. Ikä ja elämä on opettanut. Äitini toteaisi tähän että Siperia opettaa ja nauraisi päälle. Minuakin naurattaa.

 Mies tulee myöhemmin, me söimme jo. Lapset istuvat matolla ja lukevat. Ulkoa kuuluu pyörän jarrutus, kirjat lentävät sylistä ja molemmat ovat salamana ovella. Isä! Päivän paras hetki. Niin paljon kerrottavaa. Istun pöydän ääressä ja kuuntelen. Hymyilen. Tänään on helppo olla lempeä. Helppo olla hymyilevä. Tule syömään. Ota ruokaa. Miten päivä sujui. Hymyillään. Lapset puhuvat päälle. Tulevat syömään suklaamuffenseja. Kuopus temppuilee tuolillaan. Mielessäni käy että hän pitäisi laittaa valjaisiin. Ajatus lipsahtaa pois. Kaadan vettä. Kuopus tipuu tuolilta lattialle. Lyö päänsä, kovaa. Nostan hänet syliin. Kipuitku iskee mustan möykyn rintaani. Refluksivuosi jätti jälkensä. Lapsi vetää selkää kaarelle, niin kuin aina kun häneen sattuu. Hyssyttelen. "häilä häilä säge" Tunnustelen päätä. Vain kuhmu. Laitetaan jäätä. Rakas kaikki on hyvin. Suuhun nousee hapan maku. Tuo tietty sävy itkussa, tuo kipu. Voi kun saisin sen pois. Hys hys lapseni. Hys hys. Kaikki on hyvin. "sibe taag räge, sibe taag schnee" hys hys. Äiti on tässä. " bald tuets dir nüme weh" Kohta se hellittää. 

Huomenna on perjantai. Sitten viikonloppu. Jos vaikka kävisi juoksemassa. Lyhyen juoksun. Jos keho jo kestäisi. Nilkka ja polvi. Istun olohuoneen lattialla. Katson miestäni joka istuu sohvalla, tietokoneen kajastus valaisee hänen kasvonsa. Hän on kaunis. Lapset toivat vähän uurteita, harmaita hiuksia ohimoille, tai ehkä vain elämä toi. Kaunis silti. Kirjoitan. Tämäkin on hyvä. Tästä minä pidän kiinni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Hiljainen onni

Kuopus tökkii naamaani ja hokee “Puuroa”. Avaan silmäni ja hamuan häntä kainalooni. Yö oli lyhyt. Kello neljään asti valvoin koska Puttekin valvoi. Käteni osuu pojan housuihin jotka ovat litimärät. Vaipat ovat pettäneet. Vilkaisen sivulleni ja näen että mies ei tullut takaisin meidän sänkyymme kun esikoinen joskus aamuyöllä huusi häntä lastenhuoneeseen. Jäi varmaan nukkumaan sinne rauhaan, pois kuopuksen potkimisen ja kääntyilyn alta. Toivon, että hän on saanut edes hieman paremmin unta kuin minä. 

Viikonloppu oli lempeä. Olimme paljon kotona. Enemmän kuin yleensä. Se alkaa hiljaksiin sujumaan, lapset itseasiassa jopa leikkivät eivätkä vain keskity tappelemaan. Lauantaiyönä vieraili oksennustauti. Tietenkin silloin kun mies on poissa. Se on aina niin. Joka ikinen kerta. Siinä vaiheessa kun hän tulee kotiin, lapset ovat jo suihkutettu, oksennus ja itku on loppunut ja he nukkuvat. Minunkin olo oli jo parempi. Valvoin lopun yön pahaa oloa, mutta sitten se helpotti. Sunnuntaina jaksoin nousta aikaisin ja viedä lapset puistoon että mies saa nukuttua. 

Havahdun viikonloppuhaaveistani kun apteekin kassaneiti alkaa juttelemaan. Ruokaostokset painavat rattaissa ja tekevät niiden kääntämisen hankalaksi. Lykin pojat ja ruokavuoren kassalle ja ojennan ihovoiteen ja vaipat neidille. Hän muistaa minut ja kyselee kuulumisia. Aluksi pidin tapaa viehättävänä, oli kiva kun joku kysyi vaikkei toki oikeasti halunnutkaan tietää mitä minulle kuuluu. Nyttemmin kun neiti utelee miten milloin mikäkin vaiva johon olen hankkinut lääkettä on parantunut on oloni lähinnä tuskastuneen vaivautunut. Olen kyllä ihan sinut itseni kanssa, enkä kovasti arastele asioista puhumista, mutta jos kassa kailottaa pitkin kauppaa että ihanaa, että hiiva on kurissa ja laantunut niin että koko kauppa varmasti tietää,ettei tätä naista enää kutise missään,  siinä tulee minunkin rajani vastaan.  Tunnen pienoisen tuskanhien nousevan pintaan, samanaikaisesti ärsyttää hänen käytöksensä ja oma reaktioni. Hymyilen nuivasti ja sanon lapsille että mennään tekemään ruokaa. 

Kotimatkalla postimies tervehtii nimeltä ja toivottaa hyvää päivää. Syödään lounasta pihalla. Katsellaan kolibria. Ollaan onnekkaita. 

Päiväunien jälkeen syödään mansikoita ja katsellaan leijonakuninkaan musiikkivideoita, tuhannenen kerran. Maataan lastenhuoneen sängyllä,  jutellaan vähän. Pojat lähtevät pois, jonnekin ulos. Noin ne nyt jo lähtevät pois minun sylistäni. Omiin puuhiin. Minä jään yksin. Hetkeksi. Mutta hetkeksi silti. Äitiys on luopumista, joka päivä hieman enemmän. Se pitäisi muistaa useammin. Ymmärtää se hetken rajallisuus. 

Mopoillaan puistoon. Kilometrin matka kestää tunnin. Verensokerin laskee ja minua heikottaa kuuma aurinko. Nielen kuitenkin kiukkuni, on ensimmäinen kerta kun kuopus ajaa itse mopollaan koko matkan puistoon. Minut valtaa jokin pieni haikeus. Hän ei ole enää vauva. Onko edes taapero enää. Juoksee jo karkuun. Pois päin. Onneksi vielä kääntyy ja tulee takaisin. Esikoinen selittää miten isä osasi tuunata hänen mopon. Isä. Isä. Ihan paras. Osaa kaiken. Niin osaa. Minä tiedän, rakas lapsi. Jos isä olisi aina kotona eikä töissä minä olisin jo supersankari. Kuinka niin. Koska hän voisi opettaa minulle kaiken. Hän osaa kaiken. Sukeltaakin. Hypätä kivenä veteen. Isä. Isä. Niin rakas, minä tiedän. Puttekin voisi olla jo supersankari, isä opettaisi hänellekin. Ja sinä teet meille ruokaa. Ja ajat autoa. Isä ei aja autoa. Mutta onneksi hän osaa lentää. Sitten taas mennään. Täyttä vauhtia mopoilla. 

Puistossa on muitakin lapsia. Ihailevat poikien mopoja. Kerrankin he saavat loistaa. Olla suosittuja. Juttelen toiste äitien kanssa. Olen ollut tässä laaksossa kohta seitsemän kuukautta. Tämä puisto, nämä äidit, me tunnemme ne. He tietävät meidät nimeltä. Yksi äiti halaa aina kun näemme. Englannin eri aksentit sekoittuvat. Hiekka on lämmintä varpaissa, varjossa on melkein viileätä pelkissä shortseissa ja pienessä paidassa. Suomessa kesä on lopuillaan. Täällä se jatkuu, kuumenee, on lähes loputon. Viivymme hieman liian kauan. Nälkä ehtii tulla, kaikille kolmelle. Lykin vaunuja kiireellä kotiin. Kuopus kaatoi molemmat vesipullomme maahan. Janottaisi. Ruoka on tekemättä ja kello lähenee jo kuutta. Kävelen reippaasti, mutta nilkka ilmoittaa olemassaolostaan. Hidastan vauhtia. 

Kotona lykkään lapset pikkukakkosen eteen, pillimehut kouraan. Vastoin kaikkia periaatteitani. Joskus pitää osata luovia. Vetäydyn keittiöön. Kuopus tulee perässä. Haluaa syliin. Nostan hänet käsivarrelleni. Hän painaa päänsä kaulakuoppaani ja hengittää. On. Seisahdun. Jokin minussa sävähtää. Tämä hetki. Hengitän hänen tuoksuaan. Vaellan takapihalle. Pysähdyn nurmikolle ja katselen viikunapuuta, siinä kypsyy jo toinen sato. Mietin erästä ystäväämme Suomessa, hän rakastaa viikunoita.  Muisto hänen naurustaan saa minut hymyilemään. Putte rimpuilee pois sylistä. Juoksee takaisin sisälle. Takaisin veljen luo. Läheisyystankkaus on ohi. Se ruoka pitää edelleen tehdä. 

Poika pyytää unilauluksi postimies Patea. Sanon etten osaa. Isä osaa. No niin osaa, minä en. Ehdotan että laulan Menninkäisen ja päivänsäteen. Se kelpaa. Lopuksi hän kuitenkin laulaa itse vielä paten. Nukahtaa kesken laulun. Kuopus nousee viel kerran istumaan ja haluaa vettä. Sitten päivä on lopussa. Hiljaisuus. Kaskaat. Pimeys. Olohuoneessa puoliso. 

Onni.
Onnekkuus.
Onnellisuus. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Ajan kulku

Sanonko suoraan. Ihan paska viikko takana. Kuumuutta, tappelua, syömättömiä iltapaloja, ihottumia, taittuneita kynsiä, tikkuja jaloissa ja itkuja turhasta. Aika on kuitenkin uskollinen tehtävälleen ja rullaa eteenpäin. Ei sitä kiinnosta meneekö minulla hermot siihen vai ei. Ei aika välitä onko minulla huono päivä vai hyvä. Samaan tahtiin se jolkottaa, eteenpäin, kohti alati saapuvaa seuraavaa hetkeä, huomista. Ja siinä minä seison keskellä puutarhaa ja kastelen juuri istuttamiamme taimia. Mietin tämän maan tulevia presidentinvaaleja. Mietin maailmaa. Mietin kissaamme joka lopetettiin tiistaina. On kuuma. Putte juoksee vesisuihkun alle. Älähdän, en olisi halunnut että hän kastelee vaatteensa. Ärsyynnyn, ihan turhasta, tajuan sen itsekin. Huitaisen kädelläni ja sanon että ei se mitään. Riisi palaa hellalla vähän pohjaan. Esikoinen ilmoittaa että HÄN ei syö nakkikastiketta. Olen huono äiti ja luovutan, paistan nakit pannulla, syökööt sitten ilman kastiketta. 

Kuopus nukkuu. Esikoinen istuu pöydän ääreen kanssani. Kysyy voiko kaikkia sieniä syödä. No ei voi. On olemassa tosi myrkyllisiä sieniä. Niistä voi kuolla, siksi pitää aina ensin näyttää aikuiselle niitä sieniä joita löytää. Ahaa. Hetken hiljaisuus. Luen näyttelyni kuraattaorin lähettämää sähköpostia. Äiti, jos laitan silmät kiinni ja kuolen, niin sitten te laitatte minut maahan tai poltatte ja peitätte mullalla ja pistätte sitten siihen mullan päälle kukkia, eikö niin. No joo, näin useinmiten tehdäään. Mutta ethän sinä halua kuolla? Hetken hiljaisuus. En tietenkään. Ettekkä sinä ja isäkään? No ei me haluta. Hetken mietin onko nyt oikea hetki puhua siitä että joskus voi kuolla vaikkei haluakaan. Päätän ettei ole. En jaksa, en nyt tällä viikolla kun muutoinkin on ollut jotenkin nihkeätä. Mietin olenko itsekään niin sinut kuoleman kanssa kuin haluaisin. Jossain vaiheessa olin. Ajattelin että se on elämän kiertokulkua. Menetin niin monta. Siihen lähes tottui. Ettei joitain ihmisiä vain enää ole. Muutoin kuin muistoissa. Siellä he ovat aina. Mietin sitä yötä kun yksi läheisimmistä ystäväni oli kuollut. Muistan itkeneeni puolisoni kainalossa ja sanoneeni että minäkin haluaisin kuolla. Etten halua elää ilman häntä. Muistan kuinka rakastettuni rutistini minua lujaa ja sanoi hiljaa, paksulla ja matalalla äänellä että hänen tulisi minua ikävä. Ei muuta. Enempää sanoja ei sinä yötä tarvittu. Hän sanoi siinä hetkessä kaiken tarpeellisen. En minä tosissani ole halunnut koskaan lähteä, tosin en ole sitä pelännytkään. En ennen lapsia. Nyt pelkään. Itsekkäästi en halua jättää elämättä päiviä heidän kanssaan. Itsekkäästi kuvittelen olevani yhdessä puolisoni kanssa paras mahdollinen yhdistelmä kasvattamaan heistä aikuisia. Huokaan syvään. Katson pöydällä olevia auringonkukkia. Suljen silmäni ja pakotan itseni ajattelemaan jotain muuta. Ei kuolemaa. Ei tänään. 

Siinä minä seison. Lämpimässä kanavavedessä ja katselen kuinka pojat kahlaavat matalassa rantavedessä. Aurinko on kuuma, mutta tuuli vilvoittaa. Hatut päässä, kaikilla kolmella. Istahdan rannalle, katseeni seuraa taukoamatta lapsia. Ajatukseni eivät. Mietin kuraattorin kirjoittamaa tekstiä. Mietin kohtaa jossa hän nimittää minua vaeltajaksi, nomandiksi. Kuluneen vuoden aikana moni on sanonut minulle samaa. Kysynyt koska me oikein kohtaamme itsemme, totuuden ja asetumme. 16 vuotta olemme eläneet näin. Kahden vuoden välein pakka sekaisin. Tavalla tai toisella. Ihan hyvä tämä on ollut. Aika harvoin on tullut huonoja käsiä. Nekin on saatu vaihdettua hyviin kortteihin vähän pelaamalla. Vaikka toki kaipaan minä jotain asettumista. Sitä että koti olisi oikeasti lopulta se pysyvä koti. Saisi vähän laittaa. Voisi istuttaa perennapenkin. Maalata seinät.  Kuopus itkee. Pojat riitelevät uimarenkaasta. Itkua kestää puoli tuntia, siinä ajassa esikoinenkin on jo kyllästynyt ja tulee pois vedestä. Pitäisi kohta lähteä kohti kotia. Tai olisi kai jo pitänyt aikaa sitten. Nyt jumitetaan ruuhkassa. Laitan sterot täysille, lauletaan Queenin tahtiin. Pojat moshaavat takapenkillä. Minua naurattaa. 

Koti on kuuma. Avaan kaikki ikkunat ja ovet. On kiire tehdä ruoka. Olemme tunnin myöhemmin kotona kuin piti. Unohdetaan ne hienot iltaruuat, piti tehdä punajuuripihvejä ja perunamuusia. Ei tehdä. Pastaa pikaisesti, pestoa ja salaattia omasta puutarhasta. Mies ei koskaan valita ruuasta, vaikka näkeehän sen annoskoosta ja ilmeestä ettei aina maistu. Lohduttaudun sillä että saa syödä lounaaksi joka päivä mitä lystää. Minusta ei ole pihvinpaistajaksi, keskinkertainen vaimo, niin sanoi kerran eräs ystävämme. Hymähdän ajatukselle. Ovi kolahtaa, lapset tervehtivät iloisesti, isä tuli kotiin. 
 

Siinä minä seison. Makuuhuoneemme ovella, suihkusta tulleena. Ulkona kaskaat jo sirittävät. Illan viileys alkaa hiljaa hiipiä avonaisista ovista taloon. Katson futonpatjaamme lattialla, koskahan meistä kasvaa tarpeeksi aikuisia että hankimme oikean makuuhuoneen, sänkyineen ja yöpöytineen. Ehkä eläkkeellä, kun polviin sattuu niin ettei enää voi nukkua lattialla. Koskahan mieheni suostuu päiväpeittoon, ehkä eläkkeellä sekin, kun tulee tarve nukkua päiväunia. Varsinainen lemmenluola. Tai ehkä juuri se. Ehkä meidän lempemme on jäänyt sinne kuudentoista vuoden takaiseen elämään. Punkhenkisesti lattialle. Ei kai se nyt niin huono asia olisi, naurahdan. Opiskeluaikana opiskelutoverini tokaisi, että ei kai teillä nyt enää mitään hekumallista lempeä voi olla, tehän olette olleet jo viisi vuotta yhdessä. Hänen pitäisi nähdä meidän makuuhuoneemme nyt, samassa jamassa kuin tapaamishetkellämme. Nykyään on sentään yövalot. Miehen opiskelijahuoneessa oli pellkkä kynttilä. Annan itselleni ylävitosen, edistystä. Kyllä tämä tästä. Ihan kaikki. Tämä elämä. Tämä viikko. Tämä nainen. Varmasti tämä huonekin. Kyllä tämä tästä. Ajallaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Paska päivä, näitäkin kai tarvitaan

Maanantai. Herään esikoisen tomeraan ilmoitukseen “ nyt on aamu”. Kaivan puhelimen sängyn vierestä ja ähkäisen hiljaa mielessäni. Kello on aivan liian aikainen. Päätä särkee ja oikeasta nilkasta säteilee viiltävää kipua koko jalkaan. Aamuyöllä ottamani särkylääke on lakannut toimimasta. Koitan kaivautua lähemmäs puolisoani, hakea hetken lohtua ennen nousemista tähän viikkoon. Hän murahtaa unisena ja kääntää minulle selkänsä, hengityksestä kuulen että hän nukkuu vielä.  Kaivan kännykän uudestaan esiin ja luen siihen tulleet viestit. Vanhin kissamme Suomessa joutuu lähtemään lopetettavaksi tiistaina. On ollut jo kauan väsynyt ja huonossa kunnossa. Päätös on oikea, silti jossain sydämen seuduilla tuntuu pistos, haikeus. Onneksi hän on saanut parhaan mahdollisen saattohoidon. Kodin jossa rakastettiin loppuun asti. 

Lapset riitelevät jo heti aamusta, ulkona on kuuma. Yritän löytää jostain positiivisen elämänasenteen tähänkin aamuun. Se piiloutuu hyvin. Mieheni yrittää selvitellä riitoja ja päästä lähtemään ilman huutoa töihin. Minun pitäisi aktiivisemmin suunnata lasten huomio johonkin muuhun, mutta en jaksa. En jaksa muuta kuin seistä seinän vieressä ja purra hammasta. Jalkaa särkee niin pahasti etten tiedä mitä tekisin. Juuri kun sain juoksupolven taas kuntoon niin nyt brakaa sitten nilkka. En tiedä miksi. Yritän katsoa olisiko se turvonnut, olisi edes joku ulkoinen syy olla kivuissaan. Jalka näyttää kuitenkin normaalilta. Havahdun kun mies avaa oven, käyn antamassa suukon, suljen ja lukitsen oven hänen perässään. Esikoinen alkaa itkeä koska ei ehinty antaa pusua isälle. Vakuutan että illalla sitten.

Yritän kääntää päivän paremmaksi laittamalla hiukset nätisti, tai edes siedettävästi. Kuopus kiipeilee vessanpöntön päällä samalla kun letitän hiuksiani peilin edessä. Tietenkin hän tippuu siitä lattialle,  kahdesti. Sumutan vahingossa hiuslakkaa omaan silmääni. Pojat riitelevät nosturiautosta. Kello ei ole edes puolta kymmentä ja molemmat pojat ovat ehtineet kastella jo yhden vaatekerran läpimäräksi vesileikeissä ulkona. 

Kävelemme kauppaan. 500m kävelyn jälkeen pohdin miksi en laittanut edes lenkkareita jalkaan, mitä tahansa muuta kuin sandaalit. Kaivelen käsilaukustani särkylääkkeitä ja mietin koskahan on edessä aika kun sieltä ei löydy ensimmäisenä nenäliinoja ja vaippa.  

Matkalla ihmettelen miksi minulle tuntemattoman puun hedelmät on kääritty sanomalehteen. Haluaisin kysyä asiaa mutten 2m aidan yli kehtaa huudella vaikka kuulenkin että pihalle on joku. Ohi ajaa googlen itse ajavia autoja ja pojat hokeavat vuoron perään “Annu katso, google auto” , Esikoinen alkaa selittää ääneen auton yksinkertaistettua toimintamekanisimia jonka olen hänelle selittänyt.  Hymyilen ja mietin miten heidän sukupolvensa kasvaa ja elää aivan toisenlaista todellisuutta kuin me. 

Menemme siihen halpaan kauppaan. Ruokatarvikkeiden outlet. Vain amerikassa. Muodostan päässäni ruokalistaa samaa tahtia kuin hahmotan mitä kaupassa on tarjolla. Köytän kuopuksen vaunuihin ja uhkailen esikoista että jos hän juoksentelee niin kuin viimeksi jätämme kaikki ostokset kauppaan ja lähdemme kotiin tyhjin käsin. Kassalla täti kiittelee kun lapset tällä kertaa osasivat käyttäytyä. 

Syödään pari mansikkaa, sitten kotiin. On kuuma. Onneksi on vettä. Ja aurinkorasvaa. Lisään sitä kesken kävelyn. Välttelen palamista viimeiseen asti. Kuulun melanooman riskiryhmään ja voin kai rehellisesti myöntää hieman pelkääväni sitä. Syöpä on minun mörköni. 

Kuopus ei suostu syömään palaakaan lounasta. Juo vain kuplavettä. Kohautan olkapäitäni ja laitan lautasen takaisin jääkaapiin. Ole nälässä sitten. Kiellän lapsia virittämästä nosturin narua ovensuuhun ja selitän sen olevan vaarallista.  Tiskatessani kuulen kuinka kuopus alkaa itkemään ja ehdin juuri kääntyä katsomaan kuinka hän juoksee kohti keittiön ovensuuta johon esikoinen on kiellostani huolimatta virittänyt narun. Salamannopealla liikkeellä, kädet vaahdossa, singahdan ovensuuhun ja nostan kuopuksen syliin ennen kuin hän ehtii juosta pahemmin naruun joka yltää häntä juuri kaulaan. Suutun ja räjähdän esikoiselle. Hötäkässä naru irtoaa nosturista. Esikoinen katsoo minua ja sanoo ettei koskaan enää tee niin. Että nyt pitää leikkiä ilman narua. Hengitän syvään ja selitän vielä kerran miksi ei koskaan saa viritellä naruja ovensuihin, ei koskaan. Hän nyökkää vakavana. Kurkkuun sattuu oma huuto. Sanon että isä korjaa narun illalla. 

Päiväunilta herää nälkäinen ja kiukkuinen kuopus. En jaksaisi. En millään. Katsotaan Leijonakuninkaan musiikkivideoita. Syödään mansikoita ja vadelmia. Kuopus kitisee ja itkee. Menee itse jääkaapille ja osoittaa lounaslautastaan. Syököön sitten kylmää lasagnea, ihan sama. Vilkaisen jalkaani, no nyt saa valittaa,ähkäisen. Nilkka on turvonnut, mutta en minä sitä nyt enää ehdi lepuuttelemaan tai kylmiä hauteita laittamaan. Tunnen itseni tyhmäksi, sietääkin kärsiä. 

On päivä kun mikään ei onnistu, ei keneltäkään. Kaikki yrittävät kyllä mutta tähdet ovat väärässä asennossa ja asiat vain menevät pieleen. Pojilta pääsee vuorotellen itkuja. Minäkin haluaisin mieluiten istua lattialle ja heittää hanskat tiskiin. Paska päivä. 

Siivotaan autotalli. Pölyä, hiekkaa ja likaa joka paikassa. Nyt ei sentään enää ahdista käydä lämmittämässä ruokaa siellä. Meillä on totaalisen epäkäytännöllisesti mikro autotallissa. En jaksa edes ajatella miten tyhmää se on. Mieheni toteamus aiheeseen oli että pesenhän minä pyykitkin siellä. Sama asia. Tarkistan auton nesteet. Hetken tunnen olevani jotenkin edes kontrolissa asioista. Kun saa tehdä jotain tuttua ja turvallista. Tarkistaa öljy, vesi, jarruöljy. Moottorit ovat aina samanlaisia. Niissä on logiikka. Pidän siitä. 

Mennään leikkipuistoon. Venytään ja vanutaan siellä mahdollisimman myöhään. Yritetään nyt edes vähän nauraa. Tuttu äiti poikansa kanssa tulee myös. Halataan. En viitsi levittää omaa kenkkua päivääni. Tyydyn kuuntelemaan ystävää. Halaan uudestaan kun lähdetään. Sovitaan että yritetään löytää joku väli että voitaisiin jutella ilman lapsia. Käydä syömässä, lasillisella. 

Lämmitän eilisen makaronilaatikon, ihme kyllä ruoka maistuu lapsille ja lautaset tyhjenevät ennätysajassa. Esikoinen yrittää olla kiva mutta väsymys saa hänet menettämään malttinsa kerta toisensa jälkeen. Miehenikin on väsynyt. Tahmea päivä. Äh, miten tästä pääsee eroon? Tunnen huonommuutta koska en jaksa. Tunnen ärsytystä koska en saa päivää mitenkään käännettyä kivaksi. 

Nukutan lapsia, pienen sähläämisen jälkeen molemmat rauhoittuvat odottamaan unta. Hengitän, mietin kipuilevaa jalkaa, sitä ettei sillä taideta juosta pariin päivään ainakaan. Sitä ettei sillä ehkä voikaan ensi viikolla rullalauistella. Harmittaa. Mietin miten saisin miehen paremmalle tuulelle raskaan päivän jälkeen. Mietin miksi tämä päivä oli näin hankala. 

En keksi vastauksia, paitsi että joskus vain on, hankalaa, tahmeata, ärsyttävää. Ehkä ne päivät ovat antamassa perspektiiviä siihen että osaa arvostaa niitä normaaleja ihan ok päiviä. 

Olohuoneessa on sotku, kirjat pitkin lattioita ja legot levällään. Pyykkikori on täynnä puhdasta pyykkiä jotka odottavat viikkaajaa.Luovutan. En jaksa siivota, en viikata. En nyt. Ehkä kohta, ehkä vasta huomenna. Jonakin toisena päivänä. Jonakin toisena hetkenä. Tänään ei ole hyvä päivä, onneksi ei tarvitsekaan. Katsotaan huomenna uudestaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Viikko arkeani - sunnuntai

 

Katson miestäni, hän on edelleen unisen oloinen, hiukset pörrössä, hiljainen, vaikka, tai ehkä juuri siksi, nousi lähes puolitoista tuntia ennen minua lasten kanssa. Haaveilen rauhallisista sunnuntai-aamuista, parempi aamupala, musiikkia taustalla ja kirja teekupin kaverina. Ehkä joskus, mutta ei vielä. Ei niin kauan kuin aamupalapöydässä istuu kaksi pientä poikaa joiden keskittymiskyky riittää minuutiksi kerrallaan yhteen asiaan. Ei niin kauan kuin potta tuodaan pöydän viereen ja esitellään sen sisältöä ylpeänä. Ei niin kauan kuin kaikesta, ihan kaikesta tulee aina riitaa heidän välillään. Vielä jonain päivänä, mutta ei ihan vielä.  Ehdotan leikkipuistoa ja iltapäiväksi jotain erikoisempaa puuhaa. Mies huokaisee raskaasti ja myöntyy. Korjaan samaan hengenvetoon että voin lähteä yksin lasten kanssa puistoon. Että hän saa olla hetken rauhassa, hiljaisuudessa. En kuule vastausta mutta tiedän että hän on kiitollinen.  “olet liian kiltti”, minulle sanotaan, usein. Itse en näe asiaa siten. Minulle tämä on tapa osoittaa että välitän, että rakastan. “Ei meillä sanota rakastan sua, meillä puhuu teot ei sanat” sanovat ne samat ihmiset jotka kritisoivat kiltteyttäni. Ristiriitaista, eikö?  Olen tietoisesti yrittänyt opetella pois siitä hämmentävästä tavasta piilotella rakkauttani. En tiedä kenen etua ajaa se kerran vuodessa pimeässä peiton alla mumistu rakastan sinua. Miksi on niin kovin häpeällistä sanoa sitä useammin, avoimemmin, julkisemmin? Ja miksi jos väitämme että sanojen sijasta teemme tekoja, emme niitä sitten oikeasti tee? Joten rakkaudesta, puhtaasta vilpittömästä rakkaudesta, minä ehdotan että menisin yksin puistoon, vaikka käyn siellä 5 päivänä viikossa muutenkin. Vaikka siellä roikkuminen on kaikkea muuta kuin kovin hupaisa tapa viettää sunnuntai-aamu. Mutta jos sillä saan toiselle ihmiselle paremman olon, paremman mielen edes pieneksi hetkeksi, miksi en tekisi niin? Kävelemme puistoon, siellä valmistellaan jonkun 4-vuotis syntymäpäiviä. On palloja, on värikkäitä pöytäliinoja. Sankarilla supersankarin viitta. Esikoinen kysyy koska hänen juhlansa on? Koska hän on niin iso että herää supersankarina?

Piirrän autoradan, monta väriä, vesialtaitakin. Ratsastetaan kivisellä elefantilla. Kuopus itkee, haluaa olla vain sylissä. Piirretään vähän lisää. Esikoinen leikkii autoradalla. Kuopus itkee. Istun penkillä, lohdutan, vaikken tiedä mikä on hätänä. Valo on kirkas. Mennään kotiin, syödään lounas. Ollaan hiljaa. 

Metsäiset kukkulat. Lukuisten ja lukuisten retkiemme kohde. Kävellään ylöspäin, ihmetellään naavaa puissa, sisiliskoja, yritetään löytää heinäsirkka. Evästauko tukin päällä. Hengailua heinäpellossa. Yritetään ottaa perhepotretti, ihan yhtä hoopo siitä tulee kuin kaikista aiemmistakin. Minua naurattaa. Meidän rakas pieni pöhkö perheemme. Ei meistä saa edes kunnon kuvaa. Tonttuja kaikki tyyni. 

Polku nostaa muiston lapsuudesta eteeni. Koko perhe Sveitsissä, kuumana kesänä. Matkalla alppimajalle, piti kävellä samankaltaista polkua ylös. Alhaalla kasteltiin paidat kaivossa. Perillä ne olivat kuivuneet. Käveltiin reput selässä, oli kuuma, käveltiin metsän läpi, niittyjen halki kohta kivistä majaa. Lehdossa maassa oli ruskeita perhosia, kuin lehtimattona. Ne nousivat lentoon kun niiden läpi käveli, niitä oli kaikkialla, vaatteissa, hiuksissa, käsissä ja jaloissa. Ylhäällä majalla katselimme kuinka helikopteri sammutti viereisen vuoren metsäpaloa. Yöllä tuli ukkonen, se jyrisi niin että kivimaja tärisi. 
 

Ajetaan kotiin, haetaan neljä litraa jätskiä kotimatkalla. Jokaiselle omia suosikki.  Sunnuntai kääntyy kohti iltaa vaikken haluaisikaan. Kohta on taas maanantai, koko viikko edessä. Viikko hyviä päiviä, huonoja hetkiä. Haluan uskoa että pääosin hyviä kuitenkin. Mutta nyt on vielä sunnuntai, nyt ollaan vielä kaikki tässä. Esikoinen ja isänsä riitelevät iltapalapöydässä. Hetken huutoa. Suljen silmät. Ei nyt, ei jakseta. Ollaan rauhassa, jooko. 

Ennen nukahtamistaan esikoinen haluaa vielä halata. Sanoo “ha di gärn”, minä rakastan sinua. Painan suukon hänen otsalleen ja vastaan että niin minäkin. Silitän myös kuopuksen poskea ja kerron hänelle kuinka paljon rakastan. Kerron, että autoradan piirtäminen puistossa oli mukavaa, että kukkuloilla vaeltelu oli ihanaa. Että huomenna isä menee töihin, mutta tehdään me jotain mukavaa. Tehdään hyvä viikko. Kerron, että jos etukäteen päättää, asiat usein onnistuvat.  

Esikoinen sanoo “ sovitaan näin.” ja nukahtaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Viikko arkeani - lauantai

Näitä päiviä, näitä pehmeänä eteenpäin soljuvia, lempeitä, pumpulisia päiviä me kaikki tarvitsisimme elämäämme niin kipeän paljon enemmän kuin saamme. 

Päiviä joihin herää tuntien vierellään tutun kehon lämmön, tuntien ympärillään lämpimän ja unesta raskaan rakastettunsa käden. Aamuja joina voi avata silmät ilman että väsymys kirveltää niitä, ilman että jalat ovat raskaat tai päähän sattuu. 


Päiviä kun aamut voi viettää omalla kotipihalla. Piirretään liiduilla sateenkaari takapihalle, piirretään vielä pupuja ja norsujakin. Leikitään pikkuautoilla lastenhuoneessa, luetaan kirjoja. Yhdessä, kaikki neljä. Syödään lounasta pihalla, ilman kiirettä, kaikessa rauhassa. 
 

Aika soljuu, kuopus nukkuu, esikoinen pelaa pelejä isänsä kanssa olohuoneessa. On hiljaista. Minä en avaa konetta, avaan sen sijaan kirjan. Luen ja juon teetä, hion vähän pöytää, tota ikuisuusprojektiani. Koska viimeksi näin? En muista. 
 

Pakataan rantakassi, mennään rantaan. Tuohon lähelle, sille pienelle kanavanpätkälle jossa vesi on lämmintä.

Keho pehmenee auringosta, muuttuu miellyttäväksi koskea, kauniiksi suudella. Katselen lapsia ja miestäni vedessä. Rakastan.

Tunnen kuuman hiekan jalkojeni alla, hengitys virtaa helposti, päänsärky sulaa hitaasti pois, valuu hiekan sekaan ja pyyhkiytyy tuulen mukana pois. 
Hengitän. 


Tämä tekee minut luvattoman onnelliseksi. Hiekka, aurinko, vesi. Lasten nauru. Miehen hymy, suudelma. Toimettomuus. Meksikolaisten perheiden hälinä ympärillä. Lokit. 

Voisin jäädä tähän, hetken onneen, lillumaan ikuisuudeksi. Lähdetään kuitenkin kotiin, lähdetään ennen itkua, lähes. Sitä tavallista takapenkin riitelyä kotimatkan, en anna sen tunkeutua hyvään olooni, nyt on liian hyvä, liian pehmeä olla. Ihan kohta ollaan kotona.


 

Tilataan pizzaa, syödään se ulkona. Suoraan laatikosta. Vastoin kaikkea mistä yleensä pidän kiinni. Mutta tänään tämä on hyvä. Juuri näin, helppoa, vaivatonta. Tänään minä haluan vain rakastaa. Pohjattomasti. Tänään minä en ärähtele. En vaikka tappeluita ja kitinää on yhtä paljon kuin muinakin päivinä, mutta tänään minun päiväni soljuu. Aurinko viipyy vielä ihollani, hiekka pistelee vielä poskiani, suola on kuivunut jalkoihini. Minun on hyvä.

Tänään minä olen onnellinen. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Viikko arkeani- perjantai

Vuosikausia onnistuin välttelemään mitään viikonpäiviin sidottuja tunnetiloja. Oikeastaan kaikki sunday-bluesit, maanantai-ahdistukset ja muut outoudet loppuivat kerrasta kun jättäydyin freelanceriksi ja rupesin tekemään töitä itselleni.  Kotiäiteys on palauttanut ne takaisin yksi kerrallaan. Ristiriitaista.  Perjantai on päivistä raskain. Lapset ovat väsyneitä, minä olen väsynyt. Päivä tuntuu loputtoman pitkältä. Olen yrittänyt rakentaa siitä helpompaa. Keksiä mukavaa puuhaa. Se auttaa vähän.  

Tähän perjantaihin herään syvästä unesta, painan silmiä kiinni ja vedän peiton tiukemmin ympärilleni. Tökin miestäni ja sanon että esikoinen heräsi, mene sinä. Hetken kuluttua esikoinen tuleekin meidän sänkyymme ja säätää jotain. Käännän kylkeä ja yritän vielä palata unen hiljaiseen maailmaan, vaikka paljoa armoa ei sekään tänä yönä suonut; näin koko yön massamurhaunia.  Kuulen kuopuksenkin tassutelun äänet ja hän tulee ovellemme. Rakas, ihana, kiltti puolisoni nousee lasten kanssa ja painaa makuuhuoneen oven kiinni perässään. Vaivun kiitollisena vielä hetkeksi horrokseen. 

Pertantaiaamu tarkoittaa skype puhelua ukin ja mummin luo. Pojat säätävät, esittelevät pehmolelujaan, säätävät lisää, minä tuskastun ajoittain kun minäkin haluaisin jutella, kertoa kuulumisia, kysellä kuulumisia, mutta harvoin siitä mitään tulee. Lapset tappelevat ja kitisevät jos huomioni poistuu heistä.  Ohikiitävän hetken vihaan aikaeroa, pitkiä välimatkoja ja kallista puheaikaa. Kaipaan niitä iltapäiväpuheluita vanhempieni kanssa kun pystyi puhumaan vaikkei oikeata asiaa enää ollutkaan. Kuinka monta tuntia seisoinkaan Puistolan leikkipuistossa jutellen samalla äitini kanssa puhelimessa. Kuinka monta tuntia istuin pihamme kiikussa katsellen esikoisen leikkiä ja heijaten kuopusta vaunussa puhuen samalla isälleni päivän politiikkaa. Tuo päiväunien ja iltaruuan välinen aika on se päiväni pisin hetki.  Veljeni ja siskonikin ovat vanhempieni luona. Minäkin haluaisin seistä tuolla, tuossa keittiössä, jossa on uudeksi maalattu lattia, kuunnella vanhan talon natinaa ja kuulla kellon tikitys ruokahuoneessa. Mutta minä olen täällä, kaukana kaikesta, silti kaiken keskustassa. Viikunapuiden alla, kuumassa auringossa, laakean taivaan alla, elämässä taas yhtä perjantaita. Suljemme tietokoneen. Molemmilta pojilta pääsee itku. Lohdutan että soitetaan ensi viikolla uudestaan. Lohdutan että tänään on perjantai, huomenna isä on kotona, lohdutan että tehdään tänään jotain kivaa. Lohdutan, että lähdetään nyt puistoon. 

Säätöä. Kuopus kitisee jaloissa taukoamatta. En tiedä mitä hän haluaa, mikään ei kelpaa, mikään ei ole hyvä. Turhauttaa. Tiskaan ja olen kiitollinen ettei tarvitse tehdä lounasta. Mennään miehen työpaikalle lounaalle. 

Kuopuksen kitinää lähdön aikana, kuopuksen kitinää autossa, kuopuksen kitinää puistossa ja matkalla puolisoni työpaikalle. Ja kun työpaikan ovi aukeaa kitinä lakkaa kuin seinään. Isä!

Tunnin hän jaksaa hymyillä, olla hauska ja nauraa. Kun työpaikan ovi takana sulkeutuu alkaa taas se sama kitinä.  500m matka autolle on kuin mikäkin via dolorosa. Ajattelen että jos vielä yksikin vastaantulija kommentoi kuinka suloisia lapseni ovatkaan annan ne hänelle loppupäiväksi. Esikoisen on pakko kantaa kylpyvaahtopulloa jonka kävin ostamassa. Tottakai hän sählää ja tiputtaa pullon ja perään vielä kaksi shampoota auton alle. Sieltä minä niitä sitten kaivelen lyhyessä mekossani. Samaan aikaan lapset räpläävät autoa ja soittavat torvea. Olkapääni jännityvät ja kasvoni punoittavat muustakin kuin kuumuudesta. Joko saa sanoa ääneen ruman sanan, mietin. 

Päiväuniaika.

Luen sähköposteja ja aloitan näyttelyjärjestäjälle vastaamisen. Esikoinen keskeyttää minut noin kymmenen kertaa näyttäen jotain kohtaa kirjassa jota lukee vieressäni. Joudun sanomaan että teen nyt töitä, en ehdi. Omatunto pistää jonnekin rintalastan seutuville, suljen silmäni ja kokoan ajatukseni voidakseni jatkaa kirjoittamista. 

Annan Jäbälle muovailuvahaa jotta voisin tehdä tarvittavan kuvakollaasin. Poika kysyy voisinko nyt tehdä hänelle muovailuvahapurkin kannessa olevan lahjapaketin? Olin luvannut viime viikolla. Kuulen itseni sanomassa ihan kohta, teen nyt ensin tämän työasian. Poika mutisee pettyneenä aijaa ja häviää ulos. Omatunto työntää nyt keihäänkokosia piikkejä rintaani ja suuhuni tulee hapan maku. Tallennan kuvatiedoston luonnoksen ja muovailen pojalle lahajapaketin. Siihen meni ehkä minuutti. Hävettää. Taas. 

Jäbä tulee takaisin sisään ja ilahtuu paketista, tosin alahuuli menee ensin rullalle, kun huomaa että olenkin tehnyt pinkin enkä punaisen paketin niinkuin kuvassa. Selitän että pinkki on parempi, paljon hienompi, punainen olisi ollut tylsä. Saan hieman epäilevän mulkaisun otsatukan alta, mutta lapsi tyytyy selitykseen. Hetken päästä hän kyllä huomauttaa, että en vain tainnut katsoa kuvaa tarkasti. Myönnän että näin taisi käydä. 

Samalla kun esikoiseni liiskaa muovailuvahaa hiuksiinsa kaapataan Turkissa valtaa. Maailmantuskani törmäilee pääni sisällä niin että sattuu. Paha, paha, paha maailma. 

Kuopus herää ja rutistelen häntä hieman liian lujaa. Olen avuton ja ihan vähän peloissanikin. En enää tiedä onko ihminen hyvä vai paha. En halua ajatella. Esikoinen muistuttaa että lupasin hänelle uuden hatun ja pyöräilykypärän. Lähdemme paikalliseen anttilaan ostamaan  hattua, kypärää ja kuopukselle leikkimopoa. 

Kaupassa lapset juoksevat pitkin käytäviä, kiskovat alushousuja ja rintaliivejä päähänsä. Testaavat leluostaston leluja ja nauraen räppäävät soivan lentokoneen musiikin tahtiin, häviävät liian pitkiksi ajoiksi näköpiiristäni. Blokkaan kaikkien muiden katseet maailmastani ja keskityn etsimään siskoni vauvalle vaatetta.  Löydän pojat kenkäosastolta jossa Jäbä osoittaa minulle kenkäparia joka hänen mielestään sopisi minulle. Pojalla on hyvä maku, kengät ovat kauniit. Jätän ne silti kaupan hyllylle. Ei nyt ei tällä kertaa. Mennään nyt maksamaan. Ruokakaupassakin pitää käydä. 

Kassajonossa edessäni jonottaa ikäiseni nainen. Hänellä on upea lyhyt kampaus, vaaleat vaateet ja kauniit korkokengät. Hän on huoliteltu ja siisti. Tunnen itseni homssuiseksi kesämekossani jossa on lasten jättämiä ruokatahroja, sandaaleissa jotka on bongattu lastenosastolta, kalifornian ilmaston räjäyttämissä hiuksissani ja takuulla hikisenpuonoittavassa naamassani.  Pojat pelleilevät ja yllyttävät toisiaan nauramaan. Kaupan kassa antaa heille tarrat.  Seuraavaksi ruokakauppa. Esikoinen haluaisi jäätelöä. En osta. Isä kuulema varmasti ostaisi. Isän kanssa on muutenkin kivempi mennä kauppaan. Ostaa aina kivoja asioita pojalle. Ja jäätelöä, ostaa aina jäätelöä, kaksi palloa. Minä ostan vain vihanneksia, ei niitä voi syödä jälkiruuaksi. Minä olen hankala. Ostan pillimehut. Ja nyt hiljaa. Nyt kotiin. Vielä yhdet itkut autoa pakatessa, pakko saada kiivetä takakontista autoon, jonkun jalka osuu ostoskassiin, tarkoin valitsemani siideripullo särkyy asfaltiin, en jaksa kuin sulkea silmät ja huokaista. Ei se mitään, nyt autoon, nyt kotiin. Mennään kotiin. Hoidetaan tämä päivä nyt loppuun. 

Nyt istun lastenhuoneessa ja kirjoitan. Ulkona on pimeä. Esikoinen nukahti heti, kuopus pyörii edelleen sängyssään. Pitäisi opettaa lapset nukahtamaan yksin. Pitäisi niin paljon kaikkea. Sitten taas, ei pitäisi mitään, ei mitään muuta kuin olla. Opettaa katsomaan, näkemään, rakastamaan. 

Nyt on perjantai, lapset nukkuvat, eikä se niin kamalaa sitten kuitenkaan ehkä ollutkaan. Edessä on viikonloppu. Kaksi kokonaista päivää jaettua vastuuta. Rantaa, metsää, ehkä jopa rauhallinen vessahetki. Pidetään rima matalalla, maksimoidaan onnistuminen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Viikko arkeani- torstai

Juuri nyt istun lasisen ruokapöytämme äärellä, vieressäni on maljakollinen auringonkukkia omasta puutarhasta ja keittiössä on teetä hautumassa. Lasten makuuhuoneesta kuuluu iltalaulu. 
Juuri nyt, juuri tänään, koen olleeni hyvä äiti. 

Esikoinen heräsi aivan liian aikaisin. Niin aikaisin että kömmin hänen viereen ja yritimme yhdessä vielä nukkua. Öinen migreenikohtaus juili vielä etäisesti takaraivossa ja lintujen laulu tuntui vihlovan kovaääniseltä. Tunnin pyörimisen jälkeen luovutimme molemmat ja hipsimme yhdessä olohuoneeseen. Käyn sen iänikuisen kamppailun siitä lähteäkkö lenkille vai eikö, lopulta endorfiinihimossani kiskon lenkkivaatteet päälleni. Poika katsoo piirrettyjä haljenneelta padilta, vilkaisee minua ja ilmoittaa menevänsä isän viereen sänkyyn katsomaan. 

Juoksu on ensimmäisten tahmeiden kilometrien jälkeen yllättävän helppoa. Katselen ihmisiä juostessani, toiset ulkoiluttavat koiriaan aamutakeissaan, hakevat kahvilasta aamukahvinsa, toiset taas pesevät autojaan, kastelevat nurmikoa. Hetket ennen kuumuutta ovat kullan arvoisia. 

 

Kotona on se ikuinen aamurumba. Kun istun hikisenä vessanpytyllä pissalla esikoisen ja kuopuksen pyöriessä pienessä vessassa esittelemässä kirjoja vuoronperään, lasken hiljaa mielessäni kymmeneen. Vannon itselleni että kun joskus taas saan käydä vessassa rauhassa, en vähättele sitä toimitusta. 

Lähdemme vesileikkipuistoon. Se on tavallinen leikkipuisto jossa on vesileikkipiste. Kylmää vettä suihkuaa eri kohdista säännöllisin väliajoin. Parhautta näin kuumalla. Parkkeeraan auton mahdolliseen sakkopaikkaan. Yritän olla cool ja olla välittämättä asiasta, todellisuus on kuitenkin että olen nynny ja vihaan ajatusta parkkisakoista. Juuri kun lapset ovat aloittaneet vesileikkinsä, käynkin hakemassa heidät pois ja menemme siirtämään auton varmaan parkkiin. Hävettää vähän. Luulisi että tuntisin jo itseni. Olisi ainakin jo aika. 
Kun kannan kuopusta takaisin leikkikentälle, hänen uimavaippansa hivuttautuuu sivuun ja hän pissaa päälleni. Kohautan olkapäitäni ja annan asian olla. Minkä kesä kastelee sen kesä kuivaa. Tai jotain. 
Katselen lasten telmimistä ja kadehdin erästä vanhaa mummoa joka liittyy uimapukuun verhottuna lastenlastensa leikkeihin ja juoksee kiljuen vesisuihkujen läpi. Haluaisin olla enemmän tuollainen, mutta jokin minussa ei anna periksi. Se ujous, tai joku sovinnaisuus. Epätäydellisyys on välillä satuttavaa. Niin inhimillistä, silti niin kipeää. 


Eräs äiti tulee kysymään olenko poikien hoitaja vai äiti. Vastauksen kuullessaan hän katsoo hetken minua ja nyökkää misfits paitaani kohden ja toteaa että pukeutumistyylini hämää luulemaan minua teiniksi. Että kyllähän silmistä huomaa että olen aikuinen. Naurahdan ja nainen lähtee pois. 
Haisen pissalle ja hajuvedelle. Haju tuo mieleen Pariisin metrotunnelit yhdeksänkymmentä luvulla.
Otan puhelimen esiin ja melkein laitan puolisolleni viestin että vaimosi haisee pissalle ja näyttää teiniltä. Samaan aikaan kuopus on lähtenyt kiipeämään isojen lasten verkkotelineeseen, viestikenttään piirtyy pelkkä X. 

Syödään lounas puistossa. Nakkeja, vihanneksia ja simpukkapastaa. Ketsuppi jäi kotiin. Esikoinen katsoo minua hetken ja toteaa sitten että ei se mitään, sattuuhan sitä. Mutta parempi olisi muistaa ensi kerralla. Lupaan yrittää, ja nielen kielen päällä olevan sarkastisen kommentin. 

Siirrymme kotiin keskipäivän armottoman valon alta. Kannan Puten autosta sänkyyn. Jäbä sanoo menevänsä lukemaan olohuoneeseen. Kun tulen takaisin hänkin nukkuu. Aikainen aamu vaatii veronsa. 
Juon teetä hiljaisuudessa, katselen kuvia koneella, kirjoitan sähköpostia. Silmäluomet tuntuvat raskailta, mutta hiljaisuus keskellä päivää on niin taivaallista, että en raaski päästää siitä irti. Tunnen kiitollisuuden välähdyksen siitä, että olemme täällä, kokemassa tätä kaikkea. 


Pojat heräävät ja esikoinen tuo minulle kuolleen ampiaisen. Kysyy minne se menee kun se kuolee. Kerron, ettei minnekään. Kerron, että kun kuolee niin on vain poissa. Kerron, että useat hautaavat kuolleet. Poika kysyy kuolevatko ihmiset. Kerron, että kyllä. Kerron puiston kodittomasta miehestä. Kerron, että hän on kuollut. Poika kysyy kuolevatko ukki ja mummikin joskus ja me. Kerron, että jonain päivänä, kyllä. Yllätyn, kuinka vaivattomasti saan asiasta puhuttua. Kuinka helppoa on olla lankeamatta muuhun kuin totuuteen. Poika kuuntelee ja hyväksyy. Kysyy miksi. Kerron parhaani mukaan. En tiedä kuinka paljon hän ymmärtää, mutta ovi on nyt auki. Enkä minä valehdellut. Se on minulle tärkeää. Olla rehellinen. 



Vien pojat kukkuloille. Luulen pakenevani kuumuutta, mutta aurinko porottaa lehvästönkin läpi polttavana. Huomaan etten enää käänny silmät ummessa kohti aurinkoa, niinkuin koko aikaisemman elämäni olen tehnyt. Auringosta on tullut arkea. Rusketuksesta on tullut normiväri. Varpaidenkin kynnet pitää lakata kerran viikossa. 


Kierrämme lammen. Kesken matkan joudumme kääntymään takaisin puolen kilometrin päähän koska esikoiselle tuli kakkahätä. Harkitsen hänen puskaan lähettämistään, mutta päätän olla vastuullinen aikuinen ja kävelemme polkua takaisin vessoille. Lapsi kehuu miten hienosti jaksoin kävellä. Mietin osaako kolmevuotias vittuilla. 
Lammen vesi on kristallinkirkas. Pinnan alla on toinen maailma. Mietin miltä kuumuus tuntuu kaloista. Tai vesilinnuista. Syömme kirsikoita ja juomme vettä. Katselen puita, metsää ja mietin kuolemaa. Sitä miten luonnossa kuolema on niin normaalina osana kokonaisuutta. Kuolleet puut nojaavat eläviin, lahoavat nuorten puiden juurelle antaen niille ravintoa. Hyönteiset ja eläimet kuolevat ja ravitsevat muita eläimiä ja kasveja. Vain ihminen on tehnyt kuolemasta niin pyhää, että sitä pitää pelätä. Mietin työn alla olevaa projektiani jossa pohdin äitini kanssa kuolemaa. Minulla on pino kirjeitä eri ihmisiltä, jossa he puhuvat kuolemasta. Katson puita ja saan kiinni jostain ajatuksenpätkästä, pienestä ideasta. Kuopus huutaa minua luokseen, on löytönyt ötökän, tai kiven. Jätän ajatuksen muhimaan mieleni sopukoihin. 



Autossa pojat kuuntelevat radiosta Neil Youngia ja Stingiä. Jäbä toteaa että miehet laulavat kauniisti. Hymyilyttää. Metsä rauhoittaa meidät kaikki. Ainakin hetkeksi.

Vielä Pikkukakkonen ja ruokailu menevät rauhallisesti, sitten räjähtää pankki hetkeksi. Syön oman ruokani samalla kun molemmat lapset juoksevat ympäri ruokapöytää kiljuen ja heiluttaen milloin mitäkin esinettä kädessään. Tiedän että kohta sattuu, kohta joku itkee. Tuijotan silti tiiviisti lautaseeni ja haarukoin riisiä suuhuni sanomatta sanaakaan.  Hoen mielessäni että mies tulee kyllä kohta kotiin, ihan kohta, syöt nyt vain, kohta se tulee. 
Kun puolisoni viimein tulee, olemme jo siirtyneet ulos ja meininki näyttää idylliseltä lapsiperhehetkeltä. Äiti istuu puutarhatolissa siemailemassa vettä ja lapset leikkivät omiaan kukin omalla puolellaan pihaa. Kukaan ei huuda eikä sekoile. En korjaa näkymää oikeammaksi, joskus on helpompi antaa mennä. Päästää irti. Hymyillä. Antaa suukko ja olla vain aidosti iloinen kun toinen tulee. 

Nizzan terrori-iskun uutisointi hiipii tajuntaani. Mietin kuolemaa, mietin mitä puhuin kuolemasta. Ettei sen jälkeen ole mitään. Mietin niitä kaikkia kuolleita. Sitä miten kuolema on päätepysäkki. Mietin miten pystyn kasvattamaan lapsistani hyvät tähän maailmaan. Miten pystyn tekemään heistä pelottomia ja rakastavia, kun itsekin ajoittain pelkään ja vihaan. 

Hengitän. Suljen silmäni ja nielen kyyneleet. Minä teen parhaani. Niinkuin tänään. Tänäänkin minä olin hyvä äiti. Tänäänkin minä kasvatin lapsiani askeleen kohti totuutta, ja totuudessa piilee rakkaus ja pelottomuus. Näin minun on pakko uskoa. Tänäänkin. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com


Viikko arkeani- keskiviikko

Tänään oli yksi niistä tuhansista merkityksettömistä päivistä ihmisen elämässä. Ihan tavallinen, ei mitään raportoitavaa. Sellainen josta ei oikeastaan jää mitään muistijälkeä. Päivä elämämme aikajanassa.
 Mies kysyy iltapalapöydässä miten meidän päivä meni. Vastaan että ihan ok. ihan ok tarkoittaa ettei mitään kovin pahaa, joskaan ei mitään erityisen mieleenpainuvan hyvääkään tapahtunut. Jään miettimään määritelmää, tekee mieli perua vastaus. Koska kun tarkemmin ajattelen niin oli tämä päivä sittenkin ehkä jotain muutakin kuin vain ok. 

Aamu oli kiireinen. Juuri sellainen mistä en pidä. Oli pakko ehtiä ajoissa ajoneuvohallintotoimistolle uusimaan ajokortti. Oli pakko hoputtaa lapsia. Oli pakko juoda oma aamutee samalla kuin tein lasten lounaan valmiiksi. Oli pakko sanoa kireällä äänensävyllä, että on kiire. Oli pakko sanoa naapurin vanhalle rouvalle etten ehdi jutella, on kiire. Oli pakko kiroilla aamuruuhkassa, todeta että lelut unohtuivat kotiin ja odotus virastossa voi olla pitkä. Onneksi takapenkiltä löytyi kirjoja. Annoin itselleni sisäisen yläfemman. 
Olimme myöhässä, tietenkin. Oli pakko hoputtaa taas lapsia nopeasti ulos autosta, sisään virastotaloon, tiskille. Ja sitten ei ollutkaan enää pakko muuta kuin odottaa. Ja vähän hävetä sisäisesti. On aikaa miettiä että olisinhan minä voinut nousta sängystä vähän aikaisemmin. Ettei olisi tullut kiire. Jäin kuitenkin makaamaan, kun molemmat pojat tulivat viereeni. Jäin makaamaan kun puolisoni tuli vielä köllöttelemään kanssamme. Jäin makaamaan kun pojat jumppasivat isänsä kanssa. Jäin makaamaan kun puolisoni rutisti minut kainaloonsa. Oli pakko. 


Saan asiani hoidettua, enkä menetä hermojani kuin ihan vähän. En järjestä italialaista kohtausta, vain ihan pikkiriikkisen korotan ääntäni ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Osaan minäkin olla aikuinen, sivistynyt. Asioinnin aikana lapset saavat kaadettua neljä tuolia ja sotkettua yhden käytävänauhan. Pidän itseäni sankarina kun lapseni eivät itke tai tappele kertaakaan. Ihan yhdessä tuumin kaatoivat tuolit. Lapsemme eivät vielä ole aikuisia, eivätkä sivistyneitä.  Ravistan nolostumisen harteiltani, ei se mitään edesauta. Nostetaan nyt vain nämä tuolit yhdessä ylös, selvitetään tämä pirullinen nauha että ihmiset osaavat jonottaa suorassa ja mennään sitten katsomaan löytyisikö teille ilmaisia leluja sieltä isän kertomasta paikasta. 


Ei löydy kuin pehmoleluja, onneksi en ollut ehtinyt lupaaman että siellä olisi nostureita. Nosturista esikoinen nyt haaveilee. Yrittää nukkua yöt omassa sängyssä että saisi kerättyä unikalenterin täyteen nosturiyllätystä varten. 
Kysyn haluavatko pojat leikkipuistoon. On kuuma, vaikkei kello ole edes 11. Esikoinen astelee hetken kuumalla asfaltilla, katsoo taivaalle, katsoo maahan. Miettii. Sitten hän vastaa että mennään kotiin. Tehdään vaikka puutarhatöitä. Äiti sinä tykkäät puutarhatöistä. Tehdään jotain mistä sinä tykkäät. Eilen jäätiin leikkipuistoon, mistä me tykättiin, nyt tehdään sinun juttuasi. 
Sydämessäni läikähtää. Meidän lapsi. Se tuntee minut. Se osaa ajatella. Pörrötän pojan hiuksia, ja lupaan, että hän saa kastella tomaatit. 


 

Päivä kuluu eteenpäin arkisena. Polttavan kuuma keskipäivän aurinko on muuttunut arjeksemme. Lounas ulkona varjossa on muuttunut arjeksemme. Arkeamme ovat myös koko päivän pimennettyinä pysyvät makuuhuoneet, näin ne säilyttävät edes hieman öistä viileyttään. Arkeamme on kuopuksen päiväunien aikaan teen keittäminen, palapelien tekeminen. Arkea on myös se hetki kun sanon juovani teeni nyt itsekseni. Esikoinen nyökkää ja jää lukemaan kirjaa olohuoneen matolle, hetken päästä hän siirtyy leikkimään merirosvoa keittiöön. Rakastan häntä, pohjattomasti. 


Kuopus herää, itkuisena. Esikoinen vie hänen tutin. Suutun, liiankin paljon. Ärsyttää. Kokoan itseni, selitän ettei noin saa tehdä. Esikoinen vie tutin heti uudestaan. Ärähdän, sillä tummalla, kovalla äänellä, ei tarvita kuin yksi sana " NYT", ja esikoinen tietää että olen tosissani. Kadun silti, samantein. Miksen jaksanut hetkeä pidempään rauhallisena. Lapsihan vain testaa minun rajojani. 
On surullista kuinka paljon katumusta, noloutta ja häpeää arkeeni kuuluu. Päivittäin. 



Olemme lähdössä naapuriin käymään. Siellä on Jäbän ikäinen lapsi, he viihtyvät yhdessä. Ensin pitää kuitenkin pestä vessa, se samainen joka piti jo maanantaina pestä. Nyt pestään, kaikki kolme. Huokailen välillä salaa ja pohdin miksi pidän niin tiukasti kiinni ajatuksesta, että lapset pitää ottaa mukaan kaikkeen toimintaan, erityisesti siivoamiseen, eivät muka muutoin opi sitä. 

Lapset pulikoivat vedessä, hyppivät trampoliinilla. Olen naapurini kanssa kuin kaksi naista eri maailmoista. Silti viihdymme yhdessä. Hän saa minut nauramaan. Hänen kanssaan on helppo olla. Ilman tätä mannerta emme olisi koskaan kohdanneet. Tämä laakso, outoine tapoineen, uusine sääntöineen ajaa ihmiset erilaisista taustoista tarpomaan sitä samaa joenuomaa. Etsimään seuraa ja ystävystymään. Nauramaan yhdessä.

Kotimatka, ruoka, hetki isän syliä. 


On mieheni peli-ilta. Hän vetäytyy makuuhuoneeseen pelaamaan roolipeliä skypessä. Esikoinen menee kuuntelemaan. 
Kohta hän tulee kysymään miksi isä juttelee sen miehen ja naisen kanssa. Selitän, että se on hänen harrastus. Hän kysyy mikä on minun harrastus. Pohdin hetken ja kerron että juuri nyt ei oikein mikään. Mutta haluaisin ryhtyä taas pelaamaan rollerderbyä. Poika kysyy miksen ala. Selitän jotain ajanpuutteesta ja siitä että pitäisi muistaa tilata hammassuojat, ilman niitä ei voi pelata. 
Haluaisin jatkaa, että sen lisäksi äiti on ujo. Ujostuttaa aloittaa yksin ventovieraiden seassa. Ujostuttaa, niin että naurattaa oma ujous. Minulla ei ole mitään ongelmaa puhua 250hengen seminaarissa. Mutta 15 hengen derbytreeneihin menoa jännitän niin että lykkään asiaa kunnes saan kasattua rohkeuteni aloittaa. Poika on kuitenkin tyytynyt jo vastaukseeni ja hävinnyt takaisin kuuntelemaan peliä.  Jään katsomaan kolibrin iltalentoa punertavaa iltataivasta vasten. 

Ulkona on pimeää, kaskaiden iltalaulu on lähes korvia huumaava, ruokapöydällämme on iso kimppu auringonkukkia, ulkona käy vieno tuulenvire joka tuo lupauksen viileästä yöstä. 
Heitän muutaman koppakuoriasen ulos, juon kupin teetä ja ennen kuin ilta painuu yöksi nukahdan puolisoni lämmin käsi ympärilläni. 

Juuri nyt, tällä hetkellä, arkikin on parempi kuin ok, se on hyvä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com