Viikko arkeani- tiistai

Nousen hiljaa toisten vielä nukkuessa. En pirteänä, enkä mitenkään innoissani, kiskon kuitenkin päälleni lenkkivaatteet ja juoksukengät. Joka kerta, kun lähden aamulla juoksemaan joudun käymään itseni kanssa taistelun siitä onko se sen arvoista, eikö voisi vielä jäädä tunniksi nukkumaan. 
Ja joka ikinen kerta kun lähden, se on sen arvoista. Aina. Vannon vielä hölkkään lähtiessäni, että juoksen tänään vain lyhyen reitin, 5km saa riittää. Jo 2km kohdalla olen unohtanut nämä pääni sisäiset uhoilut ja valitsen reitiksi sen täyden 10km. 

Kun avaan hikisenä keittiön oven, vastassa on näky joka sulattaa sydämeni. Unenpöpperöinen puolisoni keittää aamupuuroa, hiukset pörrössä, uni vielä viittana hänen harteillaan. Katson häntä silmiin ja hymyilen. Hän vastaa hymyyn, hitaasti kuin sumussa. Emme puhu, aamut eivät ole meidän puheitamme varten. Katseet sanovat tarpeellisen.
Pojat leikkivät lattialla, kuopus tulee luokseni ja haluaa syliin. Istahdan hänen kanssaan tuoliin odottamaan puuron valmistumista. Endorfiini humalluttaa ja lapsen pehmeä lämpö hipoo täydellisyyttä. Hetken aikaa maailmaani ei mahdu kuin hyvyyttä. Ei terroristeja, ei poliisikuolemia, ei rasismia, ei pommi-iskuja, ei syöpää, ei sairauksia. On vain tämä hyvänolon tunne, rintaani vasten painautuva lapsi, keittiöstä kantautuvat esikoisen ja miehen äänet.

Tätä hetkeä ei kukaan voi minulta viedä pois. 



Olen sopinut leikkitreffit. Niihin on kuitenkin vielä aikaa, tai näin kuvittelin. Tuli silti kiire, piti tiskata, tehdä lounas, pukea. Lähdön aikaan lapset haahuilevat viikunapuussa. Olen luvannut itselleni etten kiirehdi heitä ellei ole pakko. Ehtii sitä elämässä myöhemminkin juosta. Heillä on koko aikuiselämä aikaa olla kiireinen. Silti pinna kiristyy, kun lähdöstä ei meinaa tulla mitään. Suusta lipsahtaa pieni valhe "kaveri lähtee pois jos ei nyt lähdetä, ei sitten ehdi leikkiä"
Kaduttaa samantein, mutta minkäs teet. Kaduttaa vielä hieman enemmän kun uhkaus tehoaa. 



Aika kuluu nopeasti. Pojat viihtyvät, aluksi pitää toki tapella, vähän kaikesta, mutta tunnin tapailun jälkeen molemmat löytävät tavan leikkiä kavereidensa kanssa. Katselen heitä ja hymyilen. Tällaisina hetkinä tämä on helppoa. Olla äiti. Lapset tyytyväisenä, toinen äiti seurana, hyvä, ihana ihminen, jonka puheessa kuuluu minun lapsuuteni. Näitä hetkiä ei kukaan vie minulta pois. 


Putte nukahtaa kotimatkalla, kannan hänet sänkyyn jatkamaan päiväunia. Jäbä istuu olohuoneessa ja katselee ikkunasta ulos, kirja sylissään. Rauhoittuu. 


Keitän teetä. Avaan tietokoneen. Lähetän kirjanpitomateriaalin kirjanpitäjälleni. Avaan Berliinin näyttelyn kuvatiedostot. Tuijotan kuvia koneen näytöllä ja ajatukseni harhautuvat jostain syystä siihen viimeiseen iltaan ennen lakkiasiani. Siitä on 16 vuotta. Muistan sen silti kuin eilisen. Tai muistan sen kotimatkan. Viimeinen ilta, seuraavana päivänä äitini ja veljeni tulisivat katsomaan lakitustani, jonka jälkeen paikkaisimme viimeiset tavarani, lemmikkilintuni ja matkustaisimme Kajaanista takaisin Kolille. Kävelimme baarista kotiin. Minä, paras ystäväni ja se mukava pitkä poika johon olin tutustunut sen kevään aikana. Hän oli lempeä, mukava, ystävällinen. Hymyili minulle aina, jaksoi jutella. Ei meidän välillämme ollut mitään koko keväänä, minulla oli liian kiire kimaltaa. Liian kiire nauraa muiden jutuille, halata muita, pitää muita kädestä. 
Mutta nyt, viimeisenä iltana, minä tartuin poikaa kädestä. Minä hymyilin hänelle. Oli hämärä kesäyö. Neljän kilometrin kotimatka edessä. Poika, en muista hänen nimeään, oli Pulkkilasta kotoisin. Sen muistan koska nauroin pulkkamäki assosisaatiolle. Hänen kätensä oli lämmin, ja minä tiesin etten näkisi häntä enää koskaan. Ehkä minä olisin löytänyt hänen sylistään rauhaa, tuona levottomana keväänä, ehkä hän olisi ollut minulle hyvä. Mutta luulen, että hänen oli parempi jonkun muun, vähemmän säkenöivän, vähemmän vihaisen, naisen kanssa. 
Sinä yönä me kuitenkin kävelimme hetken yhdessä, käsi kädessä, ja se hetki oli kaunis. Sitäkään hetkeä kukaan ei vie minulta pois. 

Tee jäähtyi kuppiin, kuvat jäivät auki koneelle. Kuopus herää ja hulina on taas täällä. Lapset rattaisiin ja parin kilometrin päähän taimikauppaan. Rakastamme sitä puutarhamyymälää kaikki kolme. Tänään olen kuitenkin järkevä ja ostan vain tarvittavat, salaatin siemeniä ja mangoldin taimia. Äkkiä ulos, ettei mukaan tartu taas lisää kasveja, jotka sitten joko Kalifornian kuuma aurinko tai puolisoni tappaa. 
Jäbä vaatii kotimatkaa leikkipuiston kautta. Suostun vaikka en jaksaisi. Olen luuhannut viimeisen puolen vuoden aikana enemmän leikkipuistoissa kuin koko elämäni aikana yhteensä. On kuuma, verensokerini on liian matala ja takareisi tuntuu oudon kireältä aamun jäljiltä. Poika kuitenkin pitää lupauksensa ja puolen tunnin leikkimisen jälkeen hän itse tulee pikkuveljeä kädestä pitäen vaunujen luo ja ilmoittaa olevansa valmis lähtemään kotiin. Pojat juoksevat rattaiden edessä ja sivuilla. Paljain jaloin. Puiston puut tuovat varjoa ja pieni tuulenvire viilentää. Yht'äkkiä ei minullakaan ole enää kiire. Kävellään vain rauhassa. Rakennetaan näistä hetkistä lasten lapsuutta, sitä arkista, sitä joka kantaa pitkälle aikuisuuteen. 

Iltaruuan jälkeen upotan käteni tisikiveteen, pojat leikkivät takapihalla, mieheni valvoo. Siivottuani liityn heidän seuraansa, tuon vesimelonia. Pojat nauravat väsyneen lapsen naurua. Kikattavat. Ilma on leppeä ja taivas kirkas. 


Laulan lapsille, ne samat laulut joita minulle laulettiin lapsena. Lopulta sängyssä hiljenee. Kuuluu enää hiljaista hengitystä. Olen yksin ajatusteni kanssa. Viipyilen vielä hetken hämärässä huoneessa. Väitän itselleni varmistavani, että molemmat nukkuvat. Todellisuudessa imen itseeni hiljaisuutta, pienten poikien hengitystä, rakkautta. Tätäkään hetkeä ei kukaan pysty minulta viemään. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Viikko arkeani- maanantai

Tiedättehän, kun on niitä aamuja, maanantai-aamuja, kun keho on raskas, ei tunnu omalta ja kurkussa on pieni pala itkua jo heti herätessä. Unimaailma ei halua päästää otteestaan, muttei anna myöskään vaipua takaisin sen armolliseen maailmaan.  Ilman mitään näkyvää syytä on ankeaa. On vain. 
Peilistä katsoo aika. Ikä on vain numeroita, sanotaan, mutta aamuisin ne eletyt numerot näkyvät, vaikka muulloin piileksivätkin kenties vielä jossain silmien takana. Katson itseäni ja itku nousee kyyneleiksi silmiin. Ravistan päätäni ja hymähdän. Olohuoneesta kuuluu riitelyä... Päivä on alkanut. 
Keitän aamupuuroa yhdellä kädellä, toisella kannattelen kuopusta lantiotani vasten. Vastailen esikoisen kysymyksiin ja kuuntelen lintuja ulkona. Ikävöin äitiäni. Ikävöin vanhempieni keittiöön, kesäiseen aamuun, äitini huomenen toivotusta, kun hän saapuu puutarhasta kädet mullassa. Kellon tikistystä ja lapsuutta. 
Hymähdän taas, melkein naurattaisi oma hupsuus, jos ei ihan vähän vieläkin itkettäisi. 
Päivä on pakko polkaista käyntiin. 
Mies lähtee töihin, esikoinen jää roikkumaan oveen. Tulee kysymään kolme kertaa onko isän ihan pakko lähteä joka aamu töihin. 

Teen eväät, pakkaan laukut, puen lapset. Vähän on hoppu. Kiireessä mikään ei toimi. Ikinä. 
Lapset ulos, rinkka ulos, rantakassi ulos. Alan lukita ovea, muistan että puhelimen laturi unohtui, haen vielä sen. Lukitsen oven, ja huudan lapsia. Missä kuopus? Takaisin sisälle, siellähän se, lukemassa, niinkuin lähes aina nykyään. 


Hermoni kiristyvät, kun pitäisi olla jo tien päällä, kohta ei ehditä rannalle. 
Auton alta pitää ensin pelastaa ainakin kolme ötökkää. Etten aja päälle. Isä ei koskaan ajaisi ötököiden päälle. Isä antaisi myös mehua. Isä olisi paljon parempi äiti kuin minä. 


Lapset vöihin ja ensimmäinen etappi pankkiautomaatille. Minuutin poissaolon aikana lapset onnistuvat saamaan aikaiseksi tappelun kirjasta, jota kumpikaan ei halunnut alunperin lukea.
Seuraavaksi bensa-asema. Kiroan jo koko päivän ja olen varma että tämä on yhtä hampaiden kiristelyä iltaan asti. 
Tankki täyteen ja suunnaksi Capitola, ja siellä poliisiasema. Pitää maksaa sakko pois, jonka sain koska olin unohtanut laittaa auton rekisteröintitarran rekisterikilpeen. Koska olin viitseliäs ja bongasin poliisin joka kuittasi että tarra on nyt autossa kaikki kunnossa, sakko aleni kymmeneen dollariin. Kaikessa naurettavuudessaan on kuitenkin kaikkein varminta ja yksinkertaisinta mennä maksamaan se sakko sinne missä sen sainkin eli tunnin ajomatkan päässä olevassa Capitolassa. Sinne siis. Lupaan lapsille, että poliisilaitokselta mennään rannalle. Lupaan myös että poliisi antaa tarroja. Heitän etiäisen matkaan että poliisilaitoksella on jotain tarroja. 
Esikoinen jupisee, että isä ei saa koskaan sakkoja. Jätän vastaamatta, vaikka mieli tekisi tiuskaista että ei kai kun ei aja autoa. Sen sijaan laitan musiikin täysille. Jupise keskenäsi. Ei näy ikä ainakaan enää omassa käytöksessäni, vaikka nyt saisikin. 

Ja naps. sieltä se taas tuli. Se jokin pieni pelastus. Löydämme parkkipaikan heti, poliislaitos on pieni, olemme ainoat asiakkaat ja sakko on maksettu minuutissa. Täti antaa oma-aloitteisesti molemmille pojille kaksi tarraa.  Totean että rannalle on vain reilu puoli kilometriä, joten auto saa jäädä parkkiin missä on ja me jatkamme jalan. Lapset ovat iloisia ja innoissaan. 
Kävelemme rannalle, tällä kertaa en mene sinne missä levä haisee, ihmiset tungeksii ja tuuli heittää hiekan silmiin. 
Menemme ihan perälle, aallonmurtajan viereen, sinne minne kaikki surffaritkin menevät. Ilma on lämmin, taivas on pilvetön. Vesi on täynnä lautojen päällä taiteilevia ihmisiä. Ranta on matala, aallot lempeitä. Minua hymyilyttää. Poikia naurattaa. 



Itku kurkusta pyyhkiytyy jonnekin merituulen mukana. Aurinko lämmittää ja minun on hyvä olla. 


Kuopus alkaa väsyä, pakkaamme tavaramme, esikoinen tiedustelee enkö minä haluaisi vielä teetä. Jos mentäisiin kahvilaan. Naurattaa, poika rakastaa kahviloissa luuhaamista yhtä paljon kuin minä. Etsimme kivan näköisen. Juomme teet ja mehut. 



Putte nukahtaa autoon. Ajan jo tutuksi käynyttä tietä, mietin kukkuloita. Mietin syksyä, Suomea, Berliiniä. Mietin unohdetaanko minut työkentällä kahden vuoden aikana. Joudunko aloittamaan kaiken alusta. 
Kaksikymmentä minuuttia ennen kotia Jäbäkin nukahtaa. 

Sammutan auton, suljen hetkeksi silmäni ja kuuntelen lasten hengitystä. Mietin kauppalistaa, mitä syötäisiin tällä viikolla. 

Herätän lapset, uni viipyy heidän silmissä, heitä kiukuttaa, ketäpä ei, kesken lempeän unen tullaan repimään ja sanomaan että on aika herätä tai muuten ei tule uni myöhemmin. Ei heitä sellainen kiinnosta. He elävät hetkessä. Nyt on väsy, nyt haluan nukkua. 
Reilun kilometrin kävely kauppaan. On kuuma. Unohdin vesipullon kotiin. 

Kaupasta selviän yllättävän vähäisillä ärähdyksillä, ainoastaan nakkipaketin aukirepiminen heti kassojen jälkeen saa minut kimmastumaan. Unohdin ostaa vesipullon. Kuuntelen kotimatkan kuinka kuopus hokee vettä vettä, ja kiroan muistamattomuuttani.



Koti, takapiha, allas, pikkukakkonen, ruoka, leikit isän kanssa, hammaspesu, iltasatu, nukkumaan. 


Siivoan keittiön, kastelen kasvimaan ja amppelit. Vien roskat, pistän pyykit pyörimään. 

Nyt ulkona on pimeää, kaskaat sirittävät, ilma viilenee, olohuoneen verkko-ovi on jäänyt auki ja täällä lentelee valon perässä tulleita kultaisia koppakuoriaisia. 
Vessa pitäisi pestä ja pyykit laittaa kuivuriin... Pyykit laitan, vessa saa jäädä huomiseen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Mio

Photoshoot with a 3,5 year old. Towards the end he is actually getting really good at it. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Weekend getaway

We spent the weekend in Monterey and Carmel-by-the-sea. It was windy but beautiful. Sea, sun, beach, ice cream, laughter, old cars, ships... There was also moaning, screaming, misbehaving in the restaurants, crying and arguing between the kids. 
But these images tell the essence. The most important part. And in a few years this is all we remember anyway.  

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Rakas, minä muistan.

 

11 vuotta sitten sanoimme tahdon. Todistajina minun työnantajani ja työtoverini. Salaa olin kutsunut kaksi ystäväämme paikalle.
Että olisi edes joku muukin jakamassa sitä muistoa.
Muistoa siitä miten sinä seisoit kädet puuhkassa ja minä olin loppuun asti varma, että kävelet pois tilaisuudesta.
Jakamassa muistoa meidän naurusta kun saimme vihkitodistuksen käsiimme ja suudelmasta maistraatin ovella. Muistoa kuumasta kesäaamusta, Hietsun torikahvilan pahvimukeista ja kiireestä töihin. 

Mutta muistan minä, rakas, muutakin kuin meidän naimisiinmenomme.

Minä muistan

Sen aamuöisen voileivän jonka teit minulle festareiden viimeisenä yönä

Kuinka tartuit minua kädestä kun tulin hakemaan luotasi avainta veljeni asuntoon, mutta jäinkin koko yöksi.

Sen oluen ja maapähkinöiden sekaisen jälkimaun ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Sen huumaavan tunteen kun ensimmäistä kertaa heräsin vierestäsi.

Sinun katseesi matkahuollon kahvilassa kun olin viettänyt ensimmäisen viikonlopun kanssasi.

Sinun äänesi värähdyksen kun pyysit minua tyttöystäväksesi.

Ne riipaisevat eron hetket kun matkustin takaisin kotikaupunkiini luonasi viettettyjen viikonloppujen jälkeen...


Sinun tuoksusi vaatteissani junamatkoilla takaisin kotiin.

Sinut nojailemassa steissin seinään kun tulit minua vastaan junalle perjantaisin.

Sinun käden puristuksen ja hymyn vappuaattona, kun kävelimme kohti Kumpulaa ja minä sanoin sinulle olevani juuri nyt onnellinen.

Sen puhelinsoiton kun sanoit ottavasi lopputilin ja muuttavasi luokseni Joensuuhun.

Sen kuuman kesäpäivän Joensuussa kun menimme minun töiden jälkeen uimaan autiolle hiekkarannalle ja sinä kerroit rakastavasi minua kuin varis mäenlaskua.

Muistan Prahan kuumat kadut, leirintäalueen saksalaiset jotka tarjosivat minttuteetä.

Muistan sen punkkeikan Prahan lähiössä ja sinun hikisen halauksen sen jälkeen.

Roskilden ja väljähtäneen kaljan maun sekoitettuna huimaan onnen tunteeseen siitä että olimme siellä, yhdessä.

Sen syksyisen aamun kun palasit junalla takaisin isoon kaupunkiin opiskelemaan.

Sinun samettitakkisi tuoksun kun hain sinut Zürichin lentokentältä luokseni.

Sinun naurusi kun muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin.

Rintakehäsi lämmön öisin sinä kuumana kesänä Kruunuhaassa.

Sinun jännittyneen kädenpuristuksesi kun menimme naimisiin

Sen maitoteen maun pahvimukissa ja kuumana paistavan auringon Hietsun torikahvilassa, vihkiseremoniamme jälkeen.

Muistan ensimmäisen yömme Rochesterissa.

Muistan viimeisen yömme Rochesterissa.

Sinun märän niskasi punkkeikoilla Lontoossa.

Muistan sinun suudelmasi kotibileissä Lontoossa.

Sinun unisen halauksesi kun minä nousin klo 5 aamulla töihin ja sinä jäit vielä nukkumaan.

Sen risoton jonka olit tehnyt sinä päivänä kun palasin 10 tunnin työpäivän jälkeen sateen uittamana kotiin.

Sinun hymysi kun sain ensimmäisen apurahani.

Sinun silmiesi sinisyyden Kochin lentokentällä kun tulit luokseni Intiaan.

Sinun naurusi kun pelasimme korttia Varkalan hiekkarannalla kunnes aurinko laski.

Sinun suomalaisen aksenttisi sinä iltana kun humalluimme mangodrinkeistä kuumassa Intian yössä.

Sinun epävarman hymysi kun päätimme muuttaa takaisin Suomeen.

Sinun kätesi minun harteillani niin monena iltana kun minä tein töitä yömyöhään omien yritysteni kanssa.

Sinun tyytyäisyytesi kun sait sen työn mitä olit toivonut.

Muistan sinun kyyneleesi kun esikoisemme syntyi.

Muistan hiuksissasi leijuvan samettiverhojen ja paksujen mattojen tuoksun kun palasit Istanbulista.

Hiekan, aurinkorasvan ja meriveden tuoksun sinä kesänä kun luuhasimme lähes päivittäin Vuosaaren rannalla.

Muistan sinun kuiskauksesi “se on ohi nyt” kun kuopuksemme syntyi. 

Muistan sen kesäyön kun istuimme Puistolan kotimme pihalla ja kuuntelimme satakieltä.

Muistan kuinka Ikaalisten kylpylässä totesin sinulle “Luulen että me kyllä mennään sinne Amerikkaan” ja sinä sanoit “niin”. 

Muistan sen ihanan, hullun läksiäisjuhlan jonka vietimme.

Muistan matkan uudelle mantereelle. 

Kiitos, että olet kanssani, rakentamassa muistojen vuorijonoa. 

Eilen, nyt, huomenna…

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kalifornia kuittaa

Mitä minulle kuuluu?

Ensimmäinen reaktio kun on todeta, ettei minulle kuulu oikein mitään.
Arkea.
Hyviä ja huonoja päiviä. 

Mutta kuuluuhan minulle, kaikennäköistä.

 Elämää.

Minulle kuuluu aurinkoisia päiviä, omalla pihalla kypsyviä luumuja, persikoita, viikunoita, tomaatteja. Minulle kuuluu liian isoksi kasvaneita auringonkukkia ja villiintynyt kurkkupenkki.

Minulle kuuluu hetkiä kun seison kaktuspuutarhassa huumaavan tuoksun keskellä, kolibrien surratessa silmieni edessä kukasta kukkaan ja lasten leikkiessä kaktusten välissä. 

Minulle kuuluu hetkiä kun astelen pitkin kukkuloilla olevia polkuja, keltaiseksi palaneen ruohon ja tuulettuneiden viljojen keskellä ja pysähdyn lasten kanssa ihmettelemään maaoravaa syömässä siemeniä suoraan viljankorresta. 

Hetkiä kun olen merenrannalla, paljaat jalat hiekassa, tuuli heittää hiukset sekaisin. Hengitän ja tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta mitä minulla on.

Molemmassa kädessä on lapseni käsi ja katsomme ulapalle, odotamme seuraavaa aaltoa. Aalto pyyhkäisee jalkojemme yli, poikien housut kastuvat, he kirkuvat riemusta. Aallon vetäytyessä hiekka luisuu jalkojemme alta ja minä kiristän otettani lapsista. Sekunnin sadasosan tuntuu siltä että maa pettää, mutta kokemuksesta tiedän etten kaadu. 

Minulle kuuluu kiukkuisia päiviä, viiltävää päänsärkyä, jokaisena hetkenä uhmaavaa esikoista, öisin painajaisiaan kirkuvaa kuopusta. Minulle kuuluu loputonta tiskien tiskaamista, kaupassa käyntiä, pyykkipäiviä. Ruuan laittoa, joka kuitenkin oikeasti kelpaa jonain päivinä vain minulle, muiden närppiessä tunnin väkerrystäni epäluuloisena. 

Minulle kuuluu jankkaavia keskusteluita esikoisen kanssa siitä miksi isä käy töissä joka päivä eikä voi jäädä kotiin rakentamaan legoilla. 

Minulle kuuluu orastavaa ystävyyttä, aamuvarhaisia 10km juoksulenkkejä, iltamyöhäisiä valkoviinilaseja auringon laskiessa. 

Minulle kuuluu kahden väsyneen ja uupuneen vanhemman välisiä turhia kiistoja. Minulle kuuluu kahden rakastavan ihmisen välisiä suudelmia. 
Minulle kuuluu turhautumista kun kipupisteinä olevia arjen haasteita emme onnistu yrityksistä huolimatta ratkomaan. Minulle kuuluu onnistumisen huumaa kun pitkään työn alla oleva kasvatuksellinen haaste alkaa kantamaan hedelmää.

Minulle kuuluu unelmia lomista, unelmia kaukaisesta tulevaisuudesta. Minulle kuuluu ikävää Suomen yöttömään yöhön. Skypepuheluita Eurooppaan ja lukemattomia whatsapp viestejä sisaruksille. Minulle kuuluu onnen humahduksia siitä että saan kokea tämänkin matkan tälle mantereelle.

Minulle kuuluu pienten poikien halauksia, aallonmurtajiin rikkoutuvia aaltoja, kadonneita hattuja, eväsleipiä metsässä, rikkoontuneita lasiamppeleita, nauravia lapsia, yhdessä leikkiviä poikia, rusketusraitoja varpaissa, nukahtamista iltaisin mieheni kainaloon, siihen ainoaan paikkaan jossa minun on aina hyvä olla. 

 

Minulle kuuluu elämää. 

Meille kuuluu Elämää.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Friendship

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Se viimeinen kerta

Aika, tuo elämämme määre, jota seuraamme, jonka vähyyttä tuskastelemme jonka kulumista itkemme samalla unohtaen, että sitä on määrättömästi myös vielä tulossa. 

 

 

Tässä on hetken ollut taas aika raskas kausi lasten kanssa. Jäbä uhmaa, Putte huutaa päivät ja näkee painajaisia yöt, eikä lasten välisille kiistoille tunnu välillä näkyvän loppua. 

Kun lämpötila välillä nousee yli kolmenkymmenen, päätä särkee ja olkapäitä juilii Puten kantaminen, ei aina ole helppoa suhtautua lempeydellä siihen että yksi viskoo leluja pitkin olohuonetta ja toinen repii paidasta ja karjuu. 

Olen saanut itseni kiinni miettimästä tämän kaiken mielekkyyttä, merkitystä ja järkevyyttä. Olen tuskaillut etten saa mitään omaa tehtyä, aikaa olisi muttei mahdollisuutta mihinkään muuhun kuin olla lasten äiti. Kulutan kymmeniä tyhjiä tunteja seisten leikkipuistoissa, eläintarhoissa, metsässä, kukkuloilla, katsellen vain lastemme leikkiä ja vahtien heidän askeliaan. 

Kuitenkin, juuri näinäkin hetkinä meidän oikeastaan pitäisi muistaa olla lempeä, itsellemme ja lapsille. Koska nämäkin hetket ovat jossain vaiheessa historiaa. Aika kuluu, halusimme sitä tai emme. Joka ikinen päivä lapsemme ovat päivän vanhempia kuin eilen, joka ikinen päivä he ovat askeleen lähempänä itsenäistä elämää ja kauempana meistä. Jokainen päivä vie meitä kaikkia lähemmäs sitä päivää kun lapsemme nukkuvat viimeisen yön kotonaan ja aamulla muuttavat omilleen. Ja me jäämme nielemään kyyneliä hiljaisessa talossa, muistellen lämmöllä sitä aikaa kun he vielä käpertyivät syliimme. 

 

Olen tuskastellut lasten takertumista, väsynyt Puten ainaiseen syliin pyytämiseen, Jäbän pyyntöön tulla mukaan joka paikkaan kun yksin ei voinut mennä mörön pelossa mihinkään. 

Sitten eräänä päivänä kun mietin aikaa, sen kulumista, sen tulemista ja menemistä, sitä että aikaa tämä maailma on täynnä, mutta me olemme ne joille se on rajallista, minä havahduin ymmärtämään näidenkin hetkien rajallisuuden. 

Ymmärsin, että jonain päivänä on se viimeinen kerta kun Putte pyytää itse päästä syliin, että jonain päivänä on se viimeinen kerta kun Jäbä pyytää, että tulen hänen kanssaan käymään lastenhuoneessa hakemassa legolaatikon, ettei mörkö tule. Jonain päivänä on viimeinen kerta kun nostan pojat yhtaikaa syliini ja kutsun heitä pieniksi apinoikseni, ja mitä luultavammin minä en tiedä sitä silloin, että se on viimeinen kerta. 

 

Olen menettänyt elämässäni muutaman ihmisen ja jos minä jotain kadun niin sitä, etten ymmärtänyt niiden hetkien olevan viimeinen kerta kun heidän kanssaan olin. Jos olisin tiennyt, että puhun viimeisen kerran Patrickin kanssa puhelimessa, olisin sanonut rakastavani häntä, jos olisin tiennyt että istun viimeistä kertaa Deborahin kanssa kahvilassa, olisin ostanut meille suklaakakut. 

 

Tulee päivä kun lapsemme ovat niin isoja etteivät he enää halua tulla syliimme, kun möröt eivät enää ole totta, kun äidin kädestä ei tartuta illalla ennen nukahtamista. Tulee päivä kun lapsemme eivät enää mahdu syliimme kun istumme sohvalla, kun emme voi nostaa heitä väliimme kun halaamme, kun he eivät enää kaivaudu peittojemme alle kun yritämme vielä köllötellä sängyssä viikonloppu-aamuna. 

Tulee päivä kun minä seison keittiössä tekemässä iltaruokaa kenenkään häiritsemättä, kun iltarutiineihin ei kuulu iltasatu eikä iltalaulu, kun pimeässä huoneessa ei tarvitse enää istua ja odottaa että sängystä alkaa kuulua tasainen hengitys unen merkiksi. Tulee aika kun öisin herään enää vain omaan pissahätääni, en kävele enää pitkin asuntoa ja hyssyttle pienen pojan painajaista pois, kun en enää nukahda poikien sänkyyn ja herää kahden pellavapään vierestä. 

Ei tämä ajattelutapa auta aina, ei silloin kun huutoa on kestänyt koko päivän, kun talo on yhtä kaaosta esikoisen raivokohtausten seurauksena, kun migreeni väläyttelee salamoitaan silmäkulmissa ja ruoka uhkaa palaa pohjaan kun selvitän uusinta kriisiä esikoisen kanssa ja kuopus repii kättäni ja huutaa naama punaisena syliinpääsyä. Ei se pelasta pahaa tuulta, ei tee minusta ihmeäitä eikä ratkaise arjen haastavuutta, mutta perspektiiviä ja pinnaa tämä ajattelutapa on minulle antanut. 

 

Jonain päivänä on viimeinen kerta kaikelle. Ja minä haluan, että se viimeinen sylitys, halaus, silitys, iltasatu, iltalaulu, ovat sen arvoisia. Ja koska en voi tietää mikä kerta on se viimeinen, yritän nostaa lapseni syliin joka kerta niin kuin se kerta olisi se viimeinen. 

 

one time is going to be the last one for everything, so make it count

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Karl the Fog

We went to do this tourist thing and see the Golden Gate bridge. Instead we were introduced to Karl the Fog. Love the light he creates.

Our family is the hardest one to capture into any decent family portrait, so I have stopped even trying. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Paluu

Kävin lasten kanssa Suomessa. 

Matkat olivat raskaita, mutta selviydyimme, ja lähdemme myös uudelleen syksyllä. Ihminen tekee kaikennäköistä hullua elämässään, näköjään.

Suomi oli ihana. Oli helppoa olla jetlagissa kun ruoka tuli valmiina pöytään ja esikoinen viihdytti itseään lähinnä isäni ja veljeni tyttären kanssa. Tuntui upealta seurata luonnon heräämistä eloon pitkän talven jälkeen, todistaa kevättä Kolin metsissä. Kulkea metsäpolkua lasten kanssa ja kuulla vesiputouksen kohina jään läpi. 

Oli hyvä olla. Hyvä nähdä omat ihmiset, perhe, ystävät. Aikaa oli liian vähän, niin aina. 

Oli myös ikävä. 

Ikävä miestä. 

Ikävä arjen jakajaa.

Ikävä kotia. 

Turhautti taistella lasten jetlagyöt yksin läpi. Turhautti kun aikaero repi lapsia ja isää toisistaan niin ettei arjen jakamisesta tullut oikein mitään. Samaan aikaan kun me seisomme Helsinkiläisessä leikkipuistossa auringonpaisteessa, on toinen San Fransiskon yössä meksikolaisten rytmien pauloissa. Kun me käymme nukkumaan, puurtaa toinen töitä. 

Kun esikoisella olisi asiaa isälle keskellä päivää, kuopuksen nukkuessa päiväunta, ainoana vastauksena voi sanoa ettei nyt voida soittaa, isä nukkuu. 

En ymmärrä miten perheet joille erossa oleminen on arkea pystyvät siihen. Miten voi elää ja jakaa arjen kun toinen on niin monen aikavyöhykkeen päässä. Kun edes yhteistä ajankulua ei jaeta. Ei ole yhteistä tähtitaivasta, ei yhteistä yksinäistä iltaa. On vain loputon määrä tekstiviestejä joiden tyhjä kaiku ei kuitenkaan lohduta. 

Paluu oli erilainen kuin tammikuussa. Tiesin minne tulemme. Tiesin kuka on vastassa. 22 tunnin matkustamisen jälkeen saimme avata matkalaukut omassa kodissa. Kalifornian kirkkaan ja kuuman valon alla. Tiesin minne kauppaan menemme seuraavana aamuna, tiesin mihin puistoon lapset vien. Minulla oli ihmisiä joille saatoin laittaa viestiä että olemme takaisin, nähtäisiinkö. 

Kukkulat olivat muuttuneet ruskeankeltaisiksi poissaolomme aikana. Aurinko on käynyt kuumaksi. Ilmassa tuoksuu kuiva multa. 

Oli hyvä olla kotona.
Vähän ahdistikin, itkettikin. Suomeen jäi suku, perhe ystävät. Sinne jäi se tuttuus ja helppous, jonka varassa elämää on helppo elää. Sinne jäi kesän yötön yö ja Suomen suvi. 
Jetlag raastoi taas päätä. Väsytti ja nyt piti selvitä päivistä yksin. Esikoinen itki kun isä lähtikin heti paluun jälkeisenä päivänä töihin, oli ikävä, mutta ei osannut sitä sanoa. Kaikkia väsytti. 
Puolison silmissä näkyi rakkaus, ilo, että olimme takaisin, mutta myös se pieni ärsytys siitä että oma rauha oli poissa. Ei enää hiljaisia aamuja, ei enää rauhallisia iltoja. Edessä oli taas lasten äänten ja vaatimusten täyttämä elämä. Se elämä joka on niin parasta juuri nyt. Mutta myös niin uuvuttavinta juuri nyt. Itsekin olisin jo heti ensimmäisenä iltana halunnut painautua miehen syliin, olla, jäädä siihen ja tasata hellyysvaje. Mutta lapset piti syöttää, laittaa nukkumaan, matkalaukuista purkaa tuliaiset. Kun lastenhuoneessa hiljeni, painuivat minunkin silmäni kiinni, ilta toisensa jälkeen, jetlag piti huolen ettei ensimmäisenä viikona liiemmin edes puhuttu. 

Lapset, jetlag, väsymys, arki. Pyykkivuori makuuhuoneessa, tyhjät kaapit. Maanantai. 

Paluu arkeen on aina rujo. Ei se muutu vaikka olisimme maassa, jossa unelmat ovat mahdollisia, paikassa jossa aurinko paistaa 350 päivää vuodessa, elämässä elämää josta moni vain unelmoi. 

Tarvoin läpi viikon, läpi viimeiseenkin asti koluttujen lähileikkipuistojen, läpi esikoisen ikäväkiukutteluiden ja kuopuksen väsymyshuutojen. Lohdutin ja silitin, laitoin nukkumaan ja herätin väkisellä vaikka se johtikin taas itkuun ja lohdutukseen. 

Jetlagissa on se hyvä puoli että se menee ohi ajan kanssa. Ja ajassa on se hyvä puoli että se kuluu ilman että asialle tekee mitään. 

Ja pikkuhiljaa arki alkoi taas sujumaan. Pyykkikori tyhjeni, ruokakaupasta löytyi niitä nyt jo tutuksi käyneitä aineksia, lasten yöt paranivat taas normaaliin 1-3 herätykseen. 

 

Ja sitten tuli myös se yksi ilta kun lapet jäivät hoitajan kanssa kotiin, me pyöräilimme katsomaan The Curea.Edellinen kerta oli 15vuotta sitten Roskildessä, olimme silloin, nuoria, köyhiä vastarakastuneita.  

Nyt olimme kahden lapsen vanhempia, hyvin eri kohdassa elmää kuin silloin, ja silti niin samanlaisia kuin silloin.Kaksi ja puoli tuntia jotain niin kaunista, muistoja herättävää ja onnellista.Siinä me seisoimme, vilttiin kääriytyneenä, Kalifornian auringon laskiessa ja musiikin virratessa korviimme. Olimme siinä, yhdessä, ja jokin lämmin levittäytyi joka puolelle kehoani. Onni. 

Pyöräilimme kotiin leppeässä pimeydessä. Kukkuloilla sirittivät kaskaat, ilmassa oli kuivuneen ruohon tuoksu. Ajattelin elämää 15 vuotta sitten ja elämää nyt. 

 

Muistin taas miksi lähdimme tähän. Muistin, että onni on nyansseja. Että arki on elämää. Muistin, että nämäkin vuodet ovat lastemme lapsuutta ja meidän yhteisen onnipankkimme kultaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Vappu 2016

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Perheeksi muodostumisen kasvukipuja

 

Tämä aihe on roikkunut muistiinpanoissani jo muutaman viikon. Ilmeisesti teema on ajankohtainen, koska lähiömutsi kirjoittii kahden lapsen tuomasta kaaoksesta äärimmäisen koskettavan, osuvan ja hienon kirjoituksen. Sellaisen, että perhe/äitiblogeja lukematon miehenikin löysi sen ja totesi minulle “kuulostaako tutulta?”. 

 

Olen jo aiemminkin maininnut, että meidän matkamme vanhemmiksi ei ollut helppo. Kesti kauan kypsyä ajatukseen että haluamme lapsia, jonka jälkeen vieno toiveemme lytättiin radikaalisti kertomalla, ettei minun sairashistoriallani ole valitettavasti kuin 0,01 prosentin mahdollisuus saada lapsi. Kun esikoisemme sitten ilmoitti tulostaan, se oli meille ihme. Hänen syntymänsä ei ollut helppo ja kiireelliseen sektioon päättynyt 36 tunnin rupeama vavisutti minun ennaltakuvittelemaani äitikuvaa peruuttamattomasti. Kävin läpi tunnetiloja, joita en edes tiennyt olevan olemassa.

 

Siitä huolimatta esikoisen vauvavuosi sujui niin ihanasti kuin se vain oli mahdollista. Haasteina olivat kahden aikuisen ihmisen kasvaminen vanhemmiksi, jouduimme opettelmaan monta asiaa uudelleen, kysymään itseltämme millaisia vanhempia haluamme olla ja miten me sen toteutamme. Jouduimme opettelemaan 13 vuoden yhdessäolon jälkeen uusia sääntöjä miten toimia ja miten kommunikoida. Meistä tuli perhe. 

Halusin toisen lapsen. Jossain vaiheessa.  Halusin antaa esikoisellemme kokemuksen sisaruudesta, niinkuin itse olin sen lapsena, ja edelleen aikuisena, kokenut. Meille sanottiin että emme saa tuhlata esikoisemme lapsuutta haaveilemalla toisesta, ettei minun raskaaksituloprosenttini ole noussut mihinkään. Että esikoisemme oli ihme, poikkeus tilastoissa. Toinen 0,01 prosentin mahdollisuus, poikkeus tilastoissa, ihme,  sai kuitenkin alkunsa ystävänpäivänä. Poikien ikäeroksi tuli vuosi ja 10kk. 

Kuopuksen raskauden lähentyessä loppuaan, mieheni katseli yhä useammin mietteissään eteensä ja huokaili hiljaa pimeyteen kun kävimme nukkumaan. Hän oli huolissaan miten arki kahden kanssa sujuu. Miten jaksamme, miten ehdimme. Minä vakuuttelin itsevarmana, ettei se ole ongelma, tekeväthän miljoonat muutkin perheet niin. Pärjäsihän siskonikin mainiosti kahden kanssa, kolmas tuloillaan jopa!

Ja minähän olin hyvä äiti; kärsivällinen, rauhallinen, sellainen joka tekee myös omia juttujaan, näkee kavereitaan eikä jumitu neljän seinän sisään. 

Siinä se menee sivussa, se toinen. Sanoin. 

Enkä tiennyt tulevasta mitään. 

 

Kuopuksen syntymä oli pitkä ja vaikea. Hän syntyi kolmen pisteen vauvana, hengittämättä. Mutta toipui nopeasti ja voimallisesti. Minulle synnytys oli hyvä kokemus, vaikka myöhemmin kipuilinkin sitä, että en saanut synnytyksen aikana tukea, ja että suhteeni kätilöön oli äärimmäisen huono. Mutta minä toivuin synnytyksestä nopeasti ja jo 3pv synnytyksen jälkeen seisoin leikkipuistossa esikoisen kanssa ja ajattelin kaiken olevan nyt täydellistä. 

Me luulimme, että me olemme nyt täydellinen perhe. Isä, äiti ja kaksi lasta. Yksi taapero ja yksi imeväinen.  Välillä olisi rankkaa mutta suurimmalta osin olisi ihanaa. Minä voisin olla kotona 6kk ja sitten aloittaa työt, ottaisin lapset mukaan, ja asiat sujuisivat niinkuin tähänkin asti. Olimmehan jo kerran tämän kaiken kokeneet, tiesimmehän miten tämä hoidetaan. 

 

Olimme vain jättäneet luvuista pois sen, että miten sitten toimitaan jos meille muuttaakin lapsi, joka ei ole lukenut tätä meidän yön pimeinä tunteina rustaamaa memoa. 

Mitä jos meille muuttaakin äiti, joka ei osaa pyytää apua. 

 

Kuopuksemme oli refluksikkolapsi. Neljä ensimmäistä kuukautta hän nukkui vain ja ainoastaan minun sylissä, pystyasenossa. häntä ei voinut laskea hetkeksikään maahan ilman huutoa ja maidon ryöppyämistä suusta. 4kk jälkeen hän nukkui pieniä pätkiä myös sängyssä, päiväunet hän nukkui kissojemme makuukopassa. 

Yöt olivat repaleisia, minä nukuin lyhyitä pätkiä, yössä saattoi olla 25 herätystä, kanniskelua ja heijjaamista. Aamuisin väsymys poltti silmiä ja itku oli herkässä. Silti oli pakko nousta laittamaan esikoiselle aamupalaa ja valmistautua pitkään päivään yksin lasten kanssa. 

Väsyin päivä päivältä enemmän, olin onnellinen, rakastin armottoman lujaa, mutta ne eivät pelastaneet minua tai miestäni väsymykseltä. Lakkasin käymästä kaupungilla, näyttelyissä, lounailla, koska kuopus huusi 3/4 päivästä. Esikoinen joutui yhä useammin kuuleman vastauksesksi “odota hetki”, “tulen kohta”, “ensin vauva”. Minä väsyin, ja päivä päivältä taisin olla hieman huonompi äiti. 

 

Väsymys toi esiin minusta puolen, jota en tuntenut. Se väsynyt äiti rähjäsi ja huusi esikoiselle kun päiväunilla uni ei tullutkaan vaan piti venkslata sängyssä. Se väsynyt äiti paiskoi ovia, itki keittiön pöydän ääressä yöllä kun olisi pitänyt nukkua muttei saanut väsymykseltään unta. Se väsynyt äiti ei voinut ymmärtää miten hän saattoi ollakaan niin väärässä siitä että tämän kaiken piti sujua kuin vasemmalla kädellä. 

Miten kahden lapsen kanssa voi olla näin paljon vaikeampaa kuin yhden. 

Miten minä voin olla näin huono, heikkohermoinen, väsynyt, lyhytpinnainen äiti?

Miksi me ei osata, kun kaikki muut osaa?

 

Kun kuopus oli kuusi kuukautta, hän oppi nukkumaan sängyssä. Heräilyt vähenivät, mutta pysyivät edelleen hyvinäkin öinä noin 10 kerrassa. Minä aloin ottaa vastaaan keikkatöitä, esikoinen meni kahdeksi päiväksi viikossa hoitoon ja me hoimme mantran lailla että kyllä tämä tästä. Kyllä tämä hellittää. Nyt vähän väsyttää, mutta eihän nyt kahden lapsen kanssa voi olla niin vaikeata. Olimmehan kaksi aikuista ja kaksi lasta, eihän tämän pitänyt olla kuin maksimissaan tuplat esikoisesta, ja sekin meni ihan hyvin. 

Neljä seuraavaa kuukautta, minä tein töitä, hoidin kodin ja lapset ja valvoin yöt. Sitten tuli stoppi. Vihdoinkin minä havahduin sanomaan miehelleni, että nyt en jaksa, auta. 

En edelleenkään karsinut työmäärääni pienemmäksi enkä luopunut siitä, että saisin olla äitiyden rinnalla myös jotain muuta, työtätekevä nuori nainen. Uraa luova ihminen. Mutta sentään tulin järkiini ja osasin vihdoinkin myöntää, että kuopuksemme ei nyt vain ala nukkua öitään oppikirjan mukaan, ei kolmen, ei kuuden, eikä nyt kymmenenkään kuukauden kohdalla. Että nyt pitää poiketa siitä ennalta suunnitellusta sopimukseta tai muuten tämä perhe romahtaa. Ei hajoa, ei eroa, mutta romahtaa. 

 

Vasta viisi kuukautta myöhemmin, kun takana oli aika karsea syksy täynnä työtä, unettomia öitä, liian vähän aikaa esikoiselle; lyhyt talvi, jonka aikana toteutimme syyskuussa tehdyn päätöksen lähteä ulkomaille ja mullistava kevät Kaliforniassa, vasta silloin minä aloin taas hengittää normaalisti. En pätkissä ja pinnallisesti, vaan oikeasti syvään, rauhassa ja hitaasti. Kuopus alkoi nauraa, hymyillä ja hassutella. Pojista kasvoi veljiä. Yön herätykset tippuivat kymmenestä ensin viiteen, sitten kahteen - kolmeen.

Oli meillä kuopuksen vauvavuonna myös paljon hyviä hetkiä, ihania, upeita, sydämen pakahduttavan onnellisia. Tämä blogikin on täynnä niitä. Selvitäksemme, keskityimme niihin. Roikuimme niissä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Ja ne hetket myös pelastivat meidät. 

Kahden lapsen kombo, se oli jotain muuta kuin me ajattelimme. Se on ollut mahtavaa, ihanaa, mieletöntä. Mutta se on ollut myös sen kaiken ihanan kääntöpuoli. Se on ollut rankkaa, väsyttävää, minut äärirajoille vievää. En tiedä olisiko elämä ollut helpompaa jos kuopus ei olisi ollut refluksin takia 24/7 minuun ja syliini sidottu. Jos hän olisi nukkunut edes 3h pätkiä niiden 20 minuutin sijaan. 

Ehkä esikoinen olisi sitten saanut enemmän minunkin huomiota, eikä vain väsyneen äidin ärhentelyitä ja pyyntöjä malttaa hetki. Ehkä meillä olisi ollut enemmän niitä idyllisen kauniita hetkiä jo heti ensimmäisenä vuonna. En tiedä olisinko parempi äiti jos olisimme saaneet vain yhden lapsen. 

Ehkä.

Tai sitten ei. 

 

Me halusimme perheen, me halusimme kaksi lasta. Me rakastamme lapsiamme. Mutta ei tämä tie ole ollut helppo. Se on repinyt meitä enemmän kuin kuvittelimme minkään voivan. Meitä yksilöinä; minua äitinä, puolisoani isänä, esikoista veljenä. Samanaikaisesti väitän että olemme löytäneet sellaisen tason rakastaa mistä emme aikaisemmin tienneet. Olemme myös löytäneet sellaisen yhteishengen, joka kantaa tulevienkin hankaluuksien yli. Olemme nähneet puolisoni kanssa toisemme heikoimmillaan, sellaisten tunteiden vallassa, joita emme tienneet toisen edes voivan omata, ja silti, tai ehkä jopa sen takia, rakastamme toisiamme nyt enemmän kuin koskaan.

 

Minulta kysytään usein täällä suunnitelemmeko kolmatta lasta. Me emme suunnitelleet kahta ensimmäistäkään. Minussa elää haave kolmen lapsen äidistä, mutta en ole varma haluanko enää riskeerata perhettämme sille haaveelle. 

Minun on pitänyt myöntää, että minä en ole minun vanhempani, jotka saivat seitsemän lasta, kasvattivat ja olivat upeimpia vanhempia mitä lapsi voi itselleen toivoa. Minä en ole minun siskoni tai serkkuni, joilla molemmilla on kolme lasta ja he ovat vuorotyössä. Ja samalla upeimpia äitejä mitä tiedän. Minä olen minä. Annuska. Nainen, jolle kaksi lasta saattaa olla se täydellinen määrä. Ja välillä sekin oli niin paljon, että minä väsyin lähes puhki. 

Älä koskaan sano ei koskaan. Mutta juuri nyt, kun elämämme on edes jossain määrin tasoittunut, kun uskallan sanoa ääneen, myös ne raastavan rikkirepivät tunteet, jotka kuopuksen syntymä meidän perheeseemme toi, juuri nyt meidän on hyvä näin. Kahden lapsen vanhempana. Kahden villin, vilkkaan ja upean pojan vanhempana. Rakkautta minulla riittää, mutta rakkaus ei ole unta, rakkaus ei ole hermoja, rakkaus ei ole identiteetti. 

Ehkä nyt kun esikoisemme ei enää tarvitse kilpailla kuopuksen kanssa niin vahvasti huomiostamme, ehkä nyt kun yöt sujuvat parilla heräämisellä, nyt kun hyviä päiviä voi olla jopa viikon putkeen, nyt kun meillä on useimmiten päivittäin enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä, ehkä nyt on meidän vuoro vain nauttia siitä, että saamme olla perhe. Että me vihdoinkin osaamme olla perhe. 

"Yksi lapsi + toinen lapsi = kaksi kertaa lapsi " ei ole oikea yhtälö. 
 "esikoinen + kuopus = perhe"  olisiko tämä oikeampi?

Vastaus on ettei ole mitään kaavaa, ei ole mitään vasemmalla kädellä hoituvia toisia, kolmansia, neljänsiä eikä yhdeksänsiä lapsia. On vain lapsia, vanhempia ja perheitä. Jokainen kasvukipuilee omalla tavallaan, jokainen kasvaa perheeksi omalla tavallaan. 
Ja toivottavasti jokainen löytää lääkkeet omaan kipuunsa ajallaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

Brotherhood

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Vaikenemisesta

Aika kun ei ollut vielä lapsia. 
Kun ajatteli naivisti ja erheellisesti että “ mun lapsi ei koskaan käyttäytyisi noin” kun näki jonkun saavan itkupotkuraivarin kaupassa. Kun vastasi miehen kommenttiin siitä, että olenko muka varma haluavani lapsia kun bussissa jonkun vauva itki koko 40 minuutin matkan kotoa keskustaan, “ ei meidän vauva huutaisi noin”. 
Kun perjantai-iltaisin pystyi lähtemään extempore elokuviin, baariin, kavereiden luo. 
Kun viikonloppuisin saattoi tulla vähän jopa tylsää kun ei keksinyt mitä tekisi. Kun aikaa riitti keskustella syvällisesti jokainen aihe läpi, joka askarrutti mieltä, miehen, ystävien ja itsensä kanssa.

Nyt, kahden lapsen äitinä, minä pohdin vaikenemista. 

Sitä miten tekisi melkein mieli sanoa, että maailma vaikeni minun ympärilläni lasten tuomista aikarajoitteista. Että ei kukaan kertonut meille että tämä homma voi viedä näin äärimmäisyyksiin. 

Ei pidä paikkaansa. Kyllä kerrottiin. 

Minä vain en kuunnellut. 

Kuvittelin tuntevani itseni ja tietäväni mitä on olla äiti. 

No se matka onkin sitten ollut mielenkiintoinen ja peiliinkatsomista täynnä. 

 

En vieläkään ole sitä mieltä, että kenellekkään lapsesta haaveilevasta tulisi maalata negatiivisia mielikuvia tai kertoa vain arjen raskaasta puolesta, lähinnä olen sitä mieltä siksi, että se on ihan ajanhukkaa. Ei sinua kukaan kuuntele. Jos joku haluaa lapsen, hän pyörtää sanasi omassa päässään juuri sellaiseksi kuin haluaa. Näin minäkin tein. 

Olen tutustunut täällä erääseen perheeseen jonka äiti haaveili useammasta lapsesta. Nyt kun hän on viettänyt aikaa minun ja meidän lastemme kanssa, hän on myöntänyt, että ajatus useammasta kuin yhdestä lapsesta (joka heillä siis jo on) on alkanut tuntua ehkä hieman pelottavalta. En ole varma mitä minun pitäisi tästä tunnustuksesta ajatella. 

Meidän arkemme on ajoittain kaoottista, pojat riitelevät, paljon, usein ja voimallisesti. Mutta he myös viettävät aikaa yhdessä, nauravat yhdessä, leikkivät, pelleilevät ja halaavat. He saavat minut raivon partaalle, ja sen ylikin, he repivät pinnani riekaleiksi ja jauhavat sen tomuksi, he saavat minut tuntemaan itseni huonoimmaksi äidiksi tämän maan päällä. Ja silti, tästä kaikesta minäkin tietoisesti vaikenen suurimman osan aikaa. 

Eräänä äärimmäisen väsyneenä, raskaana päivänä, olin kävelemässä kaupasta kotiin, molemmat lapset kitisivät vaunussa, minulla oli kivi kengässä ja päänsärky jomotti ohimoita. Esikoinen raivosi kun kuopus potki häntä selkään ja kuopus kiukkusi koska halusi potkia. 
Yritin pysyä rauhallisena ja blokata lasten huudot päästäni ja työntää rattaita kohti kotia, pikkukakkosta ja ruuanlaittoa. Ohitsemme ajoi auto joka hieman meidät ohitettuaan painoi voimallisesti jarrua ja lähti peruuttamaan takaisin päin. Nyt joku vielä kysyy jotain tietä, kirosin mielessäni. Auto pysähtyi kohdallamme ja vanhempi rouva rullasi ikkunan alas ja sanoi että hän vain halusi sanoa että nuo lapset ovat ihastuttavia. Onneksi olkoon. On niin ihana nähdä että tuollaisia perheitä vielä on. Te olette niin kaunis näky näillä kaduilla. 
Hölmistyneenä sain soperrettua kiitoksen ja jäin katsomaan auton perään hieman typertyneenä. Illalla kun menin nukkumaan, naisen sanat palasivat mieleeni ja saivat hymyn huulilleni. 

Vaikenemisesta on tullut tapa jaksaa. Keskityn niihin hyviin hetkiin. Niihin iloisiin, rakkauden täyttämiin, helppoihin, hiljaisiin, tyytyväisiin hetkiin arjessamme. Koska niitäkin on. Päivittäin. 

Vaikeneminen on tapa selvitä. Kun tekisi mieli sanoa rumasti, huutaa lapselle että pidä turpasi kiinni, älä ole idiootti tai jotain muuta yhtä rakentavaa ja kehittävää, on helpompi vaieta, hengittää ja antaa kiukun sulaa. Kun tekisi mieli ärähtää, että älä jaksa kitistä kuin vauva, lopeta tuo murjotus, älä nyt taas aloita, on vain helpompi vaieta ja suikata suukko lapsen poskelle, pörröttää hiuksia ja antaa sanojen sulaa sinne jonnekin tuon liikkeen keskivaiheille. 

Mutta kun vaikenemisesta tulee tapa arkeen se on myös hieman surullista. Kun vaikeneminen ei enää ulotu pelkästään siihen,  ettei sanota ääneen niitä kiukun tuomia turhia sanoja, voi välillä jäädä ne hyvätkin sanat sanomatta. Lapsille, puolisolle, ihan vieraillekin ihmisille. 

Eräänä iltana iltapalapöydässä katselin puolisoani kun hän jutteli lapsiemme kanssa. Ajattelin sitä kuinka upea isä hän oli, kuinka paljon rakastinkaan, taisinpa jopa ajatella, että oikeastaan haluaisin rakastella hänen kanssaan juuri nyt tässä hetkessä, tässä tunnetilassa. Puolisoni katsoi minuun ja kohautti kysyvästi kulmakarvojaan. Minä katsoin häntä silmiin, enkä sanonut yhtäkään ajatuksistani ääneen. Sen sijaan totesin että leikkipuistossa jossa usein käymme on korjattu tekonurmi liukumäen vieressä. 

Katselen kun pojat leikkivät yhdessä autoilla hiekkalaatikolla, leikki sujuu ilman tappeluita ja esikoinen jopa auttaa kuopusta rakentamaan mäen hiekasta josta voi ajaa alas autoilla. Ajattelen kuinka hienosti he leikkivät ja kuinka paljon heitä rakastankaan, ajattelen kuinka nämä hetket korvaavat ne kaikki huudot ja tappelut, ajattelen kuinka onnekas olen. Esikoinen kysyy miksi olen niin hiljaa. Vastaan olevani hieman väsynyt. 

Leikkipuistossa äiti, jolla on lievästi autistinen lapsi, ottaa pojan syleilyyn kun hänelle tulee tunnekuohu eikä hän osaa hallita sitä. Ajattelen kuinka upean rauhallisesti äiti tilanteessa toimii, kuinka nopeasti poika rauhoittuu ja kuinka käsittämättömän upeasti tuo äiti tilanteen hoitaa. 

En kuitenkaan sano mitään vaan hymyilen vain äidille, luultavasti monitulkintaista hymyä. 

 

Vaikenemisen kulttuuri ei ole hyvästä. Olisi hyvä oppia puhumaan, sanomaan ääneen, kertomaan ne oikeatkin ajatukset. Ei kiukkuakaan ole hyvä loputtomiin niellä, jotenkin se pitää purkaa, mutta ei lempeyttäkään saisi niellä. Vihan ja kiukun patoamisesta ja sen haitoista puhutaan paljon, rakkauden, hyväksynnän ja lempeyden patoamisesta sen sijaan vaietaan. 
Kuitenkin se yksi lempeä lause iltapalapöydässä, se yksi "ylimääräinen" minä-rakastan-teitä-sitä-minä-ajattlen hiekkalaatikkolla, se yksi hyväksyvä ja kehuva lausahdus sille autistipojan äidille siitä kuinka upeasti hän osansa hoitaa, ne voivat olla päivän pelastus. 

Yritän itse ottaa askeleen kohti sitä entistä Annuskaa, sitä joka osasi paremmin sanoa ääneen myös ne lempeät asiat. On turhaa toivoa että ehtisin vielä pitkään aikaan käydä niitä pitkiä keskusteluita kaikista ajatuksistani joita päässäni pyörii, ollaan realisteja, niin ei vain tule käymään vielä vuosiin. 

Mutta askel kohti avointa sanallistettua hyväksyntää, siihen minä pyrin, koska on päiviä, kun se yksi hyväksyvä lause toisen suusta voi olla se yksi asia mitä tarvitaan ettei illalla tarvitse painaa päätä tyynyyn kyyneleet silmissä. 

Ja ehkä täten minä onnistun kasvattamaan ihmisiä, jotka ilman ponnistusta itse oppivat sanomaan ääneen oman lempeytensä ja rakkautensa.

Sitä kohti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com