Case Korppikampanja

Olen viikon ajan seurannut Somessa käytyä keskustelua Helsingin kaupungin kampanjaa välinpitämättömyydestä. (Välinpitämättömyys on väkivaltaa )

Kampanjaan kuuluu mm. kuvasarja jossa yhdessä kuvassa äiti istuu pallotuolissapädi kädessään ja vieressä lapsi huutaa ja toinen lapsi roikkuu kattokruunussa, tekstinä julisteessa on “välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”. Toisessa kuvasarjassa näkyy äiti yksin istumassa pallotuolissa pädi kädessään ja kuvatekstinä on “ älä käännä lapsille selkääsi” toisessa kuvassa lapset seisovat pallotuolin takana ja tekstinä on “välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”. 

 

Kerronpa teille kolme tilannekuvausta viimeisen kahden vuoden ajalta meidän elämästämme.

Tilannekuva: Äiti istuu lastenhuoneen lattialla. Takana on pitkä päivä, itkevää vauvaa ja kiukuttelevaa kuopusta. Nyt hetken molemmat lapset leikkivät tyytyväisenä. Äiti tietää että heti kun hän nousee ylös lattialta lapset alkavat itkemään hänen peräänsä. Hän istuu ja tuijottaa eteensä ja kuuntelee lasten älinää. Takataskussa kännykkä värähtää. Äiti kaivaa sen esiin ja lukee tekstiviestin puolisoltaan, joka ilmoittaa lähtevänsä nyt töistä ja kysyy tarvitseeko kaupasta hakea vielä jotain. Äiti tuijottaa lastenhuoneen ovesta aulaan ja pohtii mitä voisi puuttua. Aulan lattialla on likaisia vaatteita ja vauvan käytettyjä vaippoja. Äiti huokaa ja alkaa naputtamaan vastausta miehelleen. Juuri sillä hetkellä vauva on nostanut itsensä pystyyn tuolia vasten ja kaatuu kun tuoli antaa hänen painonsa alla periksi. Huuli osuu legopalikkaan ja halkeaa. Esikoinen säikähtää itkua ja kompuroi samaisten legopalikkojen päältä ja kaatuu satuttaen polvensa. Molemmat lapset itkevät. 

Äiti ei pitänyt huolta. Katsoi kännykkää.

 

Tilannekuva: Äiti on lasten kanssa leikkipuistossa. Silmiä kirveltää öinen väsymys ja kylmä hytisyttää. Lapset leikkivät jäisellä hiekkalaatikolla. Äiti istuu hiekkalaatikon reunalla ja muistaa että Esikoiselle pitää varata aika neuvolasta. Ajanvaraus täytyy hoitaa ennen klo 12, joten hän kaivaa samantein puhelimen esiin ja etsii ensin neuvolan puhelinnumeron ja näppäilee sen, kaivaa laukustaa lapsen kelakortin ja jättää takaisinsoittopalveluun soittopyynnön, koska tietenkään ketään hoitajista ei ole vapana heti vastaamaan puhelimeen. Kun ajanvarauksesta viimeinkin soitetaan takaisin Esikoinen kiskoo toisesta takinhelmasta ja Kuopus toisesta, molemmat haluaisivat näyttää ja sanoa jotain. Äiti hyssyttelee lapsia ja irroittelee heidän vaativia käsiään helmoistaan. Lopulta kun mikään muu ei auta hän kävelee pois hiekkalaatikolta ja jättää huutavat lapset routaisen hiekan keskelle kuullakseen ajanvarauksentädin äänen ja voidakseen keskittyä puhelun sisältöön. 

Äiti ei kuunnellut lapsiaan vaan jätti heidät itkemään. Äiti puhui puhelimessa. 

 

Tilannekuva: Takana on raskas viikko. Molemmat lapset ovat olleet uhmaa täynnä. Kaikkeen vastataan ei. Mikään ei ole hyvin. Koskaan mikään ei riitä. On perjantai. Äidin voimat ovat aika  lopussa. 
llaan omalla pihalla. Leikitään pikkuautoilla. Äiti työntelee autoa hetken edestakaisin, mutta kun kaksi ja kolmevuotias tuntuvat leikkivän ihan tyytyväisenä keskenään hän kaivaa esiin puhelimen. Hän selaa hetken somea ja vastaa sitten ystävän chattiin. Hän jää chattailemaan hetkeksi ystävänsä kanssa. Lapset alkavat tapella pikkuautoista. Esikoinen tulee sanomaan että Kuopus ei saa viedä minun autoa, Kuopus tulee sanomaan että haluaa tuon auton. Äiti vilkaisee lapsia, ja sanoo selvittäkää nyt itse teidän kiistanne. Jatkaa chattailyä.  Hän on koko viikon selvittänyt heidän riitojaan, koittanut ymmärtää. Olla rauhallinen, kärsivällinen. Tänään ei jaksa. Tänään väsyttää. 

Äiti jatkaa chattailyä joka tuo hänelle edes hetkeksi olon ettei hän ole ihan yksin tässä maailmassa, että jossain on joku joka haluaa hänestä muutakin kuin vain ruokaa, puhtaita vaatteita ja riidanratkojan. Esikoinen riuhtaisee auton Kuopukselta ja juoksee sisälle. Kuopus jää itkemään ja hokemaan minä haluan ulos. 

Äiti huokaisee. Syyllisyys painaa rintalastaa. Äiti ei jaksanut osallistua lastensa leikkiin. Äiti chattasi puhelimella. 

 

Näissä tilannekuvissa ei ole isää. Isä on töissä.(Koska jonkun pitää olla, koska jostain se leipä pitää saada pöytää. Koska yhteiskuntamme ei edelleenkään suosi henkisesti eikä taloudellisesti isän kotiinjäämistä yhtä paljon kuin äidin)

Näissä tilannekuvissa äiti yrittää pärjätä. Näissä tilannekuvissa tapahtuu vahinkoja. Näissä tilannekuvissa eletään ihan tavallista elämää. 

Näissä tilannekuvissa ei pahoinpidellä lapsia, ei edes henkisesti. 

Näitä tilannekuvia on satoja. 

Jokaisessa perheessä. 

 

 

Ymmärrän että Helsingin Kaupunki halusi herättää ihmisiä huomaamaan myös henkisen väkivallan olemassaolon. Ymmärrän että halutaan tuoda esiin yhteiskunnallinen tilanne jossa edelleen naiset hoitavat ison osan lastenhoidosta. Ymmärrän että ihmisiä halutaan saada ajattelemaan omaa netinkäyttöään ja vuorovaikutustaan lastensa kanssa. 

Mutta, ja se on mielestäni iso Mutta: Onko koskaan saatu mitään hyvää aikaan syyllistämällä?

 

Ne perheet, joissa henkinen väkivalta on ongelmana, oireilevat mitä luultavammin hyvin eritavoin kuin vain siten että äiti hengaa pädillä koko päivän. Ne perheet joissa oikeaa henkistä(kin) väkivaltaa käytetään, eivät ole tällaisten mainoskampanjoiden tavoitettavissa. 

 

Mutta ne äidit, jotka jo muutenkin omaavat hieman heikon itsetunnon, kokevat paineita omasta äitiydestään, miettivät tekevätkö he kaiken oikein, heihin tämä kyllä uppoaa. Napakymppi. Kaikkesi teet, ja sen kerran kun yrität hetkeksi löytää itsellesi jotain, olla hetken yksin, sinua syyllistetään välinpitämättömyydestä joka rinnastetaan väkivaltaan. 

 

Mielestäni tällaisen kampanjan resurssit voisi kohdistaa paremminkin siihen, että yritetään entistä aktiivisemmin löytää väyliä ja matalankynnyksen tapoja miten ne äidit jotka ovat mahdollisesti vaarassa jäädä yksin, ilman sosiaalista turvaverkkoa tai muuta hoitoapua, saisivat jostain apua. 

Jos kampanjalla yritetään kertoa välinpitämättömyyden vaaroista, voitaisiinko mielummin miettiä konkreettisia keinoja miten vanhemmat eivät ajautuisi välinpitämättömyyteen? 

Jos kampanjalla yritetään syylistää isien poissaoloa arjesta, voitaisiinko mielummin miettiä konkreettisia keinoja miten miehille tehtäisiin entistä helpommaksi, taloudellisesti ja henkisesti, olla enemmän läsnä kotona ja arjessa?

 

Asioista on hyvä puhua niiden oikeilla nimillä. 

Syyllistäminen ei ole sitä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Minun kieleni

 

Kiirehdin lapsia autoon. Mennään nyt, pitää ehtiä käydä vielä kaupassa ennenkuin ajamme San Joseen ystävä-äidin ja hänen pojan luo. Kuopus tutkii pensaan alustaa kepillään ja Esikoinen laulaa “mennään mennään mennnäääään” ja marsii auton ympäri. 

Lopulta hän pysähtyy ja katsoo minua. “Miksi me mennään sinne?” Selitän että haluan ottaa ystävä-äidistä kuvia. Ja että pojat voivat leikkiä. Ja että on kivaa viettää aikaa toisten kanssa. Esikoinen on hiljaa ja kiipeää turvaistuimeensa. Kun kumarrun kiinnittämään hänen turvavöitään hän kysyy miksi minä kuvaan. Saanko siitä rahaa. Onko se minun työni.  Pysähdyn hetkeksi. En tiedä mitä vastata. 

 

 

Miksi minä sitten kuvaan. 

Kuvaan ymmärtääkseeni. Käsittääkseeni ympärilläni olevia asioita. Hahmottaakseeni maailmaa. 

 

Minusta piti tulla taidemaalari.

Äitini on kertonut minulle että olin neljävuotias makasin sängyssäni keskellä päivää, vihaisena, turhautuneena. Kun äitini kysyi minulta mikä minulla oli, miksi olin vihainen vastasin “ Olisit sinäkin jos ne kuvat jotka sinulla on päässäsi eivät tulisi ulos.” En itse muista tätä hetkeä, mutta tämä sama tunnetila, sama tunne on toistunut elämässäni kymmeniä kertoja tuon jälkeenkin. 

Minä halusin taidemaalariksi. Pienestä saakka. Minä rakastin värejä. Minä rakastin maalata. Kuusivuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi kirjan joka kertoi Claude Monetin elämästä ja hänen kuvistaan, sain samalla lupauksen että kummitätini veisi minut 12vuotiaana Pariisiin katsomaan kaikkia Monetin kuvia joita siellä oli nähtävissä. Tämä matka toteutui ja on edelleen lapsuuteni rakkaimpia muistoja. Muistan edelleen päivämatkan Claude Monetin asuintaloon, muistan miltä puutarha tuoksui. Miten krassit täyttivät puutarhapolun ja miten aurinko valaisi ruokailuhuoneen. 

Minä siis maalasin, piirsin ja yritin kaikkeni oppiakseni hyväksi. Minä halusin niin kovasti, niin hirvittävän kovasti osata, olla taiteellinen ja taitava. Opettelin tuntikausia tekniikoita kotona. Perehdyin eri paperityyppeihin. Säästin viikkorahojani voidakseni ostaa tietyn värinapin akvarellikokoelmaani. Lainasin äitini värikyniä käsitellen niitä kuin kultakimpaleita. Rakastin akateemisen kirjakaupan yläkertaa, sitä nurkkausta jossa öljyväriputelit oli telineissään ja valmiiksi gessotut talupohjat pinoissa hyllyissä. Niitä kymmeniä erilaisia papereita ja siveltimiä. Sitä tuoksua, sitä vesivärinappien kirjoa. Puhtaasti, vilpittömästi RAKASTIN siellä oloa. 

Maalasin, piirsin. Kävin kuvataidekouluissa. Kuvataideleireille en uskaltautunut koska olin liian ujo. Otin yläasteella valinnaisen kuvaamataidon ja siirryin lukion toiselle luokalle taidelukioon. Tein kaikkeni. Halusin maalata niin paljon, että en antanut paljoa muulle tilaa. 

Sitten lukion toisen luokan keväällä se iski minuun. Tietoisuus siitä että ei tästä tule mitään. 16vuotiaan nuoren varmuudella ymmärsin että olin tekniikassa päässyt niin pitkälle kuin pystyin. Että en pystyisi kehittymään enää enempää. Eihän toki asia ihan näin mustavalkoinen ollut. Eihän kukaan kuusitoistavuotias ole teknisesti valmis. Ei kukaan 80vuotiaskaan taiteilija ole. Mutta minä koin että tekniikka ei riitä. Ymmärsin että luovuus ei riitä. Ymmärsin että käteni ja mieleni eivät toimi yhteen. Osasin piirtää teknisesti kohtuullisesti. Selvitin tuntien tehtävänannot kohtuullisesti teknisillä suorituksillani mutta kovin syvää sielua kuviini ei tullut. Katselin muiden, minua niin kovin paljon lahjakkaampien opiskelutovereideni tuotoksia ja mietin miten heille piirtäminen/maalaaminen, mikä tahansa tuntui olevan niin helppoa. Hahmot, varjot, valot, kaikki vain syntyivät, kuin itsestään. Eivät he tuntuneet joutuvan kaivamaan muistinsa perukoista erilaisia tapoja ja tekniikoita asioiden tekemiseen, he vain piirsivät. Antoivat pensselin sivellä paperin pintaa, johdattivat sen niin kevyen tuntuisesti kaareutumaan varjoksi, valoksi, ihmisen kasvoiksi. 

Olin surullinen. Olin pohjattoman surullinen. 

Tein hidasta luopumistyötä. Luopumista ajatuksesta että minusta tulisi taidemaalari. Luopumista ajatuksesta että koskaan elättäisin itseni piirtämällä. 

Sinä samana vuonna osallistuin valokuvauskurssille. Opettelin miten pimiö toimii. Isäni oli kuvannut aina, niin kauan kuin minä muistin. Lapsena saimme mennä hänen mukaansa vaatehuoneeseen rakennettuun pimiöön kehittämään valokuvia. Muistan edelleen kuinka seisoin haltioituneena punaisen valon loisteessa ja tuijotin kuinka mustavalkoinen kuva piirtyi hitaasti mutta varmasti esiin paksulle valokuvapaperille joka lojui kehitteessä. Muistan isäni kumaran hahmon suurennuslaitteen yllä, tarkentamassa kuvaa, muistan miten märät kuvat ripustettiin pimiön halki kulkeville naruille. Muistan sen tunnelman, ajan pysähtyneisyyden. Sen kehitteen ja fixerin happaman hajun. 

Lukiossa sain oppia miten itse tehdä se taikuus jonka isäni suoritti lapsuudessani. Opin kuvaamaan. Opin työskentelmään pimiössä. Opin lataamaan filmin kelalle pimeässä. Opin näkemään negatiivista kuinka pitkän valotusajan se tarvitsee. Opin tämän kaiken unohtaakseeni tämän kaiken taas vuosiksi.

Lukion jälkeen halusin tehdä jotain muuta. Valokuvaus oli lähellä sydäntäni, mutten vielä silloin uskonut siihen. En uskonut siihen pieneen merkkiin siitä että se olisi voinut olla minun kieleni. Ajattelin etten kuitenkaan olisi tarpeeksi hyvä. 

Halusin tehdä töitä. Halusin oppia ammatin. Suoritin oppisopimuksella floristin ammatitutkinnon. Kuvasin harvakseltaan isältäni lainassa olevalla kameralla. Pidin pari näyttelyä. Nautin kuvaamisesta, mutta pelkäsin uppoutua siihen. Pelkäsin että edessä olisi vain taas uusi seinä. 

Rakastin floristin työtäni. Tein sitä kunnianhimolla. Olin hyvä. Olin taitava. Osasin käsitellä kukkia. Osasin luoda jotain kaunista. 

Mutta sekään ei riittänyt. Kuvat päässäni eivät piirtyneet edelleenkään mihinkään. Ne vaelsivat levottomina minussa tulematta ulos. 

Hain taidekoluihin, kävin pääsykokeissa, mutta eivät minun taitoni riittäneet. Eivät minun käteni osanneet piirtämällä ja maalaamalla kertoa sitä mitä minä päässäni näin. 

Lopulta menin vuodeksi Karjaan kansalaisopistoon opiskelemaan valokuvaamista. Se oli se käännekohta. SE hetki kun löysin ääneni. Siellä, kaikkien niiden muiden kuvaajien joukossa minä vihdoinkin löysin sen väylän miten ne kuvat tulevat ulos minusta. Minä rakastuin. Rakastuin kameraan, rakastuin pimiöön, rakastuin väreihin, rakastuin valoon, varjoon ja kaikkeen siihen tekniikkaan. Minä osasin. Minä haluisin oppia. 

Siitä lähtien minä kuvasin. 

Minä kuvaan ymmärtääkseeni. Minä katson maailmaa kuvana. Minä katson lastani aamupalapöydässä ja näen valon, näen varjon, näen niiden leikin. Minä katson kukkuloita moottoritien varrella ja näen niiden kontrastin sinistä taivasta vasten. Minä katson puolisoni nukkuvia kasvoja ja näen kuvakulman pehmeyden. Kun minä katson lastani ystävä-äidin takapihalla, minä näen kuvan, minä näen asetelmassa koiran, lapsen, dynamiikan. Kuvan joka tavoittaa tuon sekunin sadasosan, sen arjen, sen tunteen mikä siinä hetkessä kulkee minun lävitseni. Minä kuvaan. Minä elän kuvassa. Minä elän kuvasta. 

 

Kerron Esikoiselle että kuvaan koska pidän siitä. Koska se tuo minulle rauhan. Ja ei, aina minä en saa rahaa siitä. Täällä minä harvoin saan. Suomessa kuvaan enemmän työkseni. Täällä teen sitä siksi koska se on osa minua. Koska ilman sitä olen rampa, mykkä ja kuuro. 

 

Lapsi katsoo minua ja sanoo “okei. Minä luulen että ymmärrän. Tai ainakin ymmärrän sitten kun olen iso”. Minä pörrötän hänen päätään ja hymyilen. Minulla ei ole kameraa kädessä, mutta katson kuitenkin hetkeä kuin kuvaa. Näen äidin, näen lapsen, näen ymmärryksen ja rakkauden. 

Tämän takia minä kuvaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Ystävyydestä

 

Ajamme ulos sumusta, kohti Los Gatosin aurinkoisia kukkuloita. 

Olemme matkalla tapaamaan ystävää. 

Minun ja Esikoisen ystävää. 

 

Minulla oli lapsena useita aikuisystäviä. Ihmisiä jotka jaksoivat ottaa pienen lapsen tosissaan. Ystävystyä. Olla minulle kuin vertaisensa kanssa. 

Minä olin ujo lapsi. Muihin lapsiin tutustuiminen oli hidasta, vaikeaa ja ajoittain jopa mahdotonta. 

Minun oli ajoittain erittäin vaikea osata lähestyä muita lapsia ja pyytää päästä mukaan leikkiin. En uskaltanut. Pelkäsin jo etukäteen torjuntaa tai naurunalaiseksi joutumista. Seisoin mielummin vieressä tai istuin pöydän alla. Hiljaa. 

Alakoulun ensimmäisellä luokalla minun ensimmäinen paras ystäväni oli opettajani. Hän oli äitiyslomasijainen joka viipyi vain ensimmäisen vuoden. Mutta hän oli minun oikea ystäväni. 

Kesällä sain mennä hänen luokseen kylään, olla yötäkin. Kävelimme metsässä, leivoimme pullaa ja minä kuuntelin kuinka hänen miesystävänsä soitti saksofonia. Puhuimme keittiön pöydän ääressä myöhään (ehkä ainakin yhdeksään) iltaan elämästä. Hän kuunteli, keskusteli ja katsoi silmiin. Oli minulle läsnä, ihminen ihmiselle. 

Tämän ystävyyden jälkeen on ollut muita. Aikuisia, itseäni paljon vanhempia ihmisiä. Minulla on aina ollut niin kutsuttuja aikuisystäviä. 

Jossain vaiheessa se lakkasi olemasta erikoista, kun itsekin alkoi olla aikuinen, kolmekymppinen. 

Mutta missa asuvalle lapselle se oli erittäin tärkeää, se että oli aikuisia jotka näkivät minun ujouteni läpi, tulivat luokse ja löysivät sen ujon kuoren alta sen tytön, joka niin kovasti halusinkin olla. 

Ujous ei tarkoita epäsosiaalista. Ujous ei tarkoita etteikö lapsi silti haluaisi puhua, kertoa ja kokea. 

 

Esikoinen on perinyt pienen palan minun ujouttani. Uudet tilanteet, uudet ihmiset, ne ovat hänelle vaikeita. Epämiellyttäviä. 

Hän vaatii aikaa. 

 

Kun tapasin Ystävämme ensimmäisen kerran lasten kanssa, Esikoinen katsoi häntä kerran ja alkoi puhumaan. Puolen tunnin jälkeen hän otti Ystävää kädestä ja käveli hänen rinnallaan. Minun sydämeni sykähti. Sain todistaa ystävyyden syntyä. Sain todistaa kuinka joku aikuinen näki tuon pojan ujouden läpi. Näki ohi hänen vetäytyvän vastahakoisuutensa. Ohi uhmakkaan vilkkauden. Ohi raisun reippauden. Näki suoraan sydämeen, sinne missä kaikki pojan ajatukset asuivat. Tuli viereen, katsoi silmiin ja kuunteli. Antoi lapselle luvan tulla ystäväksi, hänelle, aikuiselle. 

 

Hetken leikkimisen jälkeen lähdemme kävelylle. Esikoinen ja ystävä edellä, käsi kädessä. Katselen heitä samalla kun kävelen heidän perässään kuopus sylissäni. Aurinko siivilöityy puiden läpi ja sumun rippeet leijailevat ilmassa. Katselen lastani, jonka olemus viestii hyvää oloa, rentoutta ja onnellisuutta. Mietin miten hänen pieni sydämensä sykkii ja kuulen vaimeana kuinka hän puhuu ja kuuntelee.

Pieni lapsi aikuisen rinnalla.
Käsi kädessä.
Aitona.
Ystävänä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Emil Silmaril

Kaksi vuotta sitten takanamme oli elämäni tähän asti fyysisesti rankin 27 tuntia.

Synnyit hengittämättä, kolmen pisteen vauvana. 

Kun sain sinut vihdoinkin syliini, kapaloituna ja pestynä ensimmäiset sanani sinulle olivat; se on ohi nyt, kaikki on nyt hyvin. 

Olit vanha sielu, sinun silmäsi olivat suuret ja niistä loisti jokin pohjaton viisaus, josta en edellenkään aina saa kiinni. 

Alkutaipaleesi ei ollut helppo. 

Sinuun sattui, refluksi repi ruokatorveasi ja sinä et osannut kertoa sitä muulla tavalla kuin huutamalla selkä kaarella. 

Olit sylissäni lähes taukoamatta. 

Ensimmäinen vuosi oli repaleista ja väsynyttä. Sinullekin. Sinä kasvoit ja opit istumaan ja seisomaan varhain. Kun sinuun ei sattunut sinun hymysi oli veljesi kaltainen, pala aurinkoa. 

Puolentoista vuoden jälkeen sinä opit nauramaan. Kipu hellitti ja sinusta kuoriutui iloinen ja naurava lapsi. Sinun naurusi, hymysi ja vitsikkyytesi paljasti meille millainen lapsi sen kaiken kivun alla oli koko tämän ajan asunut, hän kenestä olimme ensimmäisen 18kk aikana nähneet vain välähdyksiä. Vihdoinkin sinä olit siinä. 

Ja nyt kun sinä olet kaksi, nyt sinä puhut. Sinä naurat. Sinä uhmaat. 

Sinä olet itsenäisen ja päättäväinen. Sinä rakastat tanssia ja latinorytmit saavat sinut heiluttamaan pyllyäsi villisti edestakaisin. 

Sinä rakastat uimista, palo-autoja, kirahveja ja suklaata.

Sinä ja sinun veljesi.
Te riitelette paljon, silti teidän suhteenne on niin puhdas ja aito. Sinun rakkautesi veljeesi on ylitsevuotavan suurta. Kun sinä tulet hakemaan pikkukakkosen aikaan porkkanaa tai paprikaa syötäväksi keittöistä sinä et koskaan, et koskaan, poistu jaloistani ennenkuin olet saanut palan myös veljellesi. Sinä haluat olla kaikessa kuin hän. Jos veljesi hyppää veteen, hyppäät sinäkin. Jos veljesi seisoo päällään seisot sinäkin. Sinä et tiedä että hän lähes kaksi vuotta sinua vanhempi. Sinulle hän on kaikki, sinulle hän on paras ja pahin ystävä. 

 

Sinä ja sinun isäsi.
Sinun isäsi oppi oikeasti tuntemaan sinut vasta 10kk iässä, kun hän jäi kanssasi kotiin. Ennen sitä sinä et halunnut tietää hänestä oikein mitään. Tuon kuukauden jälkeen sinä kuitenkin hyväksyit myös hänen sylinsä. Sinunkin päivän paras hetkesi on kun isä tulee illalla töistä kotiin. Juokset hänen luokseen ja halaat. En tiedä kenen vieressä sinä nukkuisit mielummin kuin isäsi vieressä, otsat vastakkain, käsi hänen poskellaan. 

 

Sinä ja minä.
Sinä olet monessa samanlainen kuin minä. Sinun alkava uhma antaa selkeitä merkkejä siitä että meillä on vielä omanlainen taistelu edessämme. Olemme niin samankaltaisia että välillä sattuu katsoa sinua, koska se on kuin katsoisi peiliin. Tiedän miten ajattelet, tiedän miten päädyt ratkaisuihisi. Ja juuri tuon samankaltaisuuden takia tiedän myös että välillä en ymmärrä, en osaa auttaa enkä tiedä miten sinun kanssasi olisin. Isäsi osaa. Hän osaa minunkin kanssani. 

Sinun on vaikea päästää minusta irti. Edelleen. Enkä minä ole päästämässä, ellet itse halua. Ole siinä, sylissä, vieressä, juuri niin pitkään kuin haluat. Olen lakannut rimpuilemasta sitä vastaan, lakannut kuuntelemasta neuvoja jotka sanovat toista. Sinä saat tulla syliini kun pyydät. Sinä saat aina halata kun pyydät. 

 

Pieni poikamme, sinä olet opettanut meille niin paljon. 

Sinä opetit meille ettei elämä kulje sitä rataa mitä me suunnittelemme. 

Sinä opetit meille että me venymme äärettömyyten ja takaisin jos on pakko. 

Sinä opetit meille että me olemme perhe, mitä tahansa tapahtuukaan. 

Jos sinä olet opettanut meille jo nyt näin paljon, mitä kaikkea sinä vielä ehditkään. 

 

Minä toivon että voisin näyttää sinulle maailman joka on hyvä. Maailman joka on rakastava. Maailman joka on hyväksyvä. 

Juuri nyt, tässä maailmanpolitiikan tilassa, en tiedä onnistuuko se. 

Minä haluaisin antaa sinulle maailman jossa jokaisella ihmisellä olisi sama ihmisarvo ja - oikeus. Maailman jonka aika ei olisi uhkaavasti loppumassa. Minä haluaisin ojentaa sinulle maailman jossa rodulla, sukupuolella, yhteiskuntaluokalla tai kansalaisuudella ei ole väliä. Maailma missä ihminen toiselle ihminen. Maailman missä ihminen on osa luontoa, ei sen päällä istuva hyväksikäyttäjä. 

Minä haluaisin sitä niin kovasti, mutta minun haluni on kovin yksinäinen kun miljoonat muut tässä maailmassa ovat pukeneet ylleen silmälasit jotka näyttävät vain yhden tien, sen kiiltävän ja suoran, sen joka kuitenkin suoran jälkeen loppuu, lopullisesti. 

Minun haluni tuntuu välillä hukkuvan tuuleen, huudan eikä kukaan kuule. 

En tiedä voinko antaa sinulle tuota maaillmaa, mutta minä haluan kasvattaa sinustaihmisen, joka on valmis taistelemaan sen puolesta jos minun taisteluni jää kesken. 

 

Tänään minä kuitenkin katson sinun suuriin sinisiin silmiisi ja hymyilen. Meillä on aikaa. Meillä on paljon hyvää aikaa oppia. Tänään me hymyilemme ja nauramme. Tänään me tiedämme että edessä on enemmän naurua kuin itkua. 

Tänään minä katson sinua ja tunnen syvää kiitollisuutta siitä että sinä olet luonamme tekemästä perheestämme juuri tämän neljän hengen kaaoksen. 

Onnea, rakas kuopus.

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Let the fight for love begin

Herään vaaliaamuun syvästä oudosta unesta joka karkaa mielestäni heti kun avaan silmäni ja jättää vain hämäriä yksityiskohtia ja outouden tunteen leijumaan takaraivooni. Tuijotan hetken kattoa ja mietin muuttuuko maailma tänään mihinkään suuntaan. 

Vaikka loma on tehnyt tehtävänsä ja olen pirteämpi, elävämpi ja jaksavampi kuin pitkään aikaan eivät nämä lämpimästä sängystä viileään asuntoon nousemiset ole tulleet lainkaan helpommiksi. 

Yön paino tuntuu kankeutena jaloissa. Hölkkään kevyesti eteenpäin auringon noustessa ja kasteen höyrytessä autojen konepelleillä. Japaninvaahterat hohtavat tummaa punaista, muutama gingopuu on muuttunut keltaiseksi. Suurimmalta osin lehdet kuitenkin putoavat maahan ruskeina ja kuivuneina.

Kilometrin jälkeen lihakseni alkavat lämmetä, jäykkyys sulaa ja epämääräiset kivut katoavat. Lämpö leviää jokapuolelle kehoa ja ajatus alkaa kulkea. Juoksen ja katselen töihin lähteviä ihmisiä. Kouluun pyöräileviä lapsia ja nuoria. Katselen isoja kylttejä jotka opastavat äänestyspaikoille. Seitsemän kilometrin kohdalla hidastan vauhtini kävelyyn. Jaksaisin vielä juosta, mutta jotenkin ei huvita. Tuntuu hyvältä kävellä reippaasti, antaa hengityksen tasaantua ja katsella syksyä. Pitäisi ostaa uudet juoksukengät, asfaltti iskee pelettovan lujaa päkiöihin näissä kengissä. Pohdin pitäisikö minun juosta viimeinen kilometri kovaa tai tehdä itervalliharjoituksia. Päädyn kuitenkin kävelemään senkin. Yritän kuunnella kehoa, olla lempeämpi sille. Olla pakottamatta itseäni asiohin jotka eivät tunnu hyvältä. 

Lapset ja mies ovat jo aamupalapöydässä kun tulen kotiin. Venyttelen keittiössä ja katselen mieheni puhelimen ylle kumartunutta hahmoa, kuopus istuu hänen vieressään ja hokee “palo-auto, palo-auto”, oven kolahtaessa poika kääntyy ja näkee minut, tulee luokseni ja pyytää päästä syliin. Halaan lasta ja istutan hänet uudelleen pöydän ääreen. Pörrötän Esikoisen hiuksia ja kehun kuinka upeasti lapset nukkuivat omassa huoneessaan koko yön. Esikoinen väläyttää minulle silmiin asti ulottuvan hymyn samalla kun lappoo muroja suuhunsa. 

Mies lähtee töihin ja lapset piirtävät olohuoneen ikkunaan muodostuneeseen kastepintaan kuvioita. Keitän vielä toisen kupin teetä ja kävelen ulos auringonpaisteeseen juomaan sitä ja kuivattelemaan suihkunmärkiä hiuksia. Istun takapihalla ja katselen tätä pientä vihreää keidastamme. Tangeriini-lime puuhun on tulossa ensi vuonna iso sato, se on täynnä vihreitä raakileita, luumu- ja viikunapuut menettävät hitaasti mutta varmasti lehtensä. Nekin valmistautuvat lepoon. Puutarhurien matalaksi silpoma minttu ja salvia ovat tehneet näyttävän paluun. Kolibri lentää juomaan joka-aamuisen annoksensa verenpisara-amppelista. 

 

Facebook täyttyy Suomen lumikuvista. Pieni haikeus iskee jonnekin rinnan seudulle. Minä pidän lumesta, siitä kuivasta, kylmästä lumesta. Pidän sen pehmeydestä ja siitä tunteesta että luonto lepää sen alla. Hiljaisuudesta ja avaruudesta jonka se luo. 

On marraskuu ja minä saan juoda aamuteeni takapihan auringonpaisteessa. Paljainjaloin. Voin pukea lapsille jumppavaatteet ja pakata heidät autoon ilman päällysvaatteita. Kuopus ei taida edes omistaa mitään takkia. Ei ole ollut tarve. Olen syvästi kiitollinen ettei minun tarvitse nyt tapella hanskoja lasten käteen ja pohtia riittääkö toppahaalari vai pitäisikö alle pukea vielä ruskovillakerrasto. 

Jos minä jotain vihasin Suomen talvessa niin se oli lapsille hanskojen pukeminen. Ja kerrastojen arpominen. Kun tunget pienen lapsen peukaloa tumpussa oikeaan kohtaan tuskanhiki otsalla lapsen ollessa vuoroin veltto vuoroin sätkivä pikku-ukko, on viimeisinkin järkevä ajatus hukassa. Nuo olivat hetkiä kun olin onnellinen että olimme tehneet päätöksen lapsien hankinnasta tunnesyistä emmekä järkisyistä. Järjellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että tunget itsesi tilanteeseen jossa voisit mieluiten hyppiä tasajalkaa ja kirkua. 

Pahimmat aamuriidatkin saimme puolisoni kanssa aikaiseksi nimenomaan lasten pukemiseen liittyen. Kun minulla paloi hermo. Enkä osannut pyytää apua. Eikä puoliso osannut auttaa. Eikä osannut laittaa niitä hanskoja yhtään paremmin. Ja lapset huusivat. 

Onneksi, onneksi ei ole sitä nyt. 

 

Lähdemme tiistain jumppaan, moottoritie vetää, aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja kukkulat siintävät edessäpäin. Olemme perillä puolituntia etuajassa, ehtii käydä kaupassa ostamassa lisää mandariineja joita Esikoinen vetää viiden kappaleen vuorokausitahtiin. Vaellamme San Josen isossa Safewayssa ja ihastelen sen avaruutta, valikoimaa ja puhtautta. Meidän lähi safeway on pieni, ahdas ja vähän tunkkainen. Pohdin pitäisikö viikko-ostokset yhdistää tiistaijumppaan, onnistuisikohan se. Havahdun etsimään katseellani kuopusta jota ei näy missään. Lapsi löytyy säilyketölkkihyllyjen luota kasaamasta papupurkeista tornia. 

 

Lapset hyppivät, roikkuvat ja juoksevat. Tutut suomiäidit hakeutuvat toistensa seuraan. Nämä ovat hyviä ihmisiä. Vahvoja naisia. Arjen selviytyjiä. On helppo puhua. Sanoa että välillä ei jaksa, välillä väsyttää. Puhutaan lomasta. Lähtemisestä, tulemisesta. Lasten uhmasta, nukkumisesta. Tästä maailmasta jossa me elämme. Tästä kuplasta jossa me kaikki lillumme, hyvässä ja pahassa. 

 

Lounastauko parkkipaikalla. Istun harmaalla asfaltilla ja katson kuinka lapset syövät ruokaa muovirasioistaan. Kadehdin hieman toveriäidin hienoja lautasia joilla hän ulkolounaillakin tarjoaa lapsilleen ruuan. Kun saisi itsekin aikaiseksi hankkia. Toisaalta kun katson miten pojat kauhovat ruokaa suuhunsa olen vakuuttunut että jos meillä olisi lautaset, puolet ruuasta olisi aina maassa. Ja vähän tällainen rähjäperhehän me ollaan. Haaveissani ja toiveissani olen se siisti, tyylikäs, naisellinen nainen jolla on siistit ja tyylikkäät lapset ja koti. Todellisuus on jotain aivan toista. Asia lähinnä naurattaa minua. Joskus nuorempana äitini kommentoi että oli ihan sama mitä minun päälleni laittoi, viisi minuuttia myöhemmin näytin kuitenkin siltä kuin olisin käynyt lehmän suussa pureskeltavana. Mieheni kommentoi jotain samansuuntaista vuosia sitten. Minä en myöskään ole niitä ihmisiä jotka olisivat kauniita juostessaan, saunoessaan tai herättyään. 

Hymähdän ajatuksenjuoksulleni. 

 

Kuopus herää päiväuniltaan yskäkohtaukseen, 20minuuttia unta ei riitä, mutta hän ei enää nukahda uudestaan. 

Annan lasten pelata hetken padeillä olohuoneen lattialla ja luen itse lehteä ja juon neljättä kuppia teetä, närästyksen uhallakin. 

 

Iltapäivä puistossa, valo on lämmin ja viisto. Katselen lasten leikkiä ja pohdin asioita joista ei puhuta. Ei pelkästään tabuja vaan yleisesti asioita joista kukaan ei vain puhu. Joka maassa on omansa. Suomessa ei kerrota ketä äänestetään. Muistan kuinka aikoinaan kysyin puolisoltani eduskuntavaalien vaalipäivänä ketä hän äänesti, närkästyneesti hän tokaisi “se on vaalisalaisuus”. Nyt hän on jo tottuneempi kysymykseen, Englanti opetti avoimuutta siinäkin. Ei hän edelleenkään kerro ellen kysy, mutta kertoo kuitenkin. 

Raha, siitä kukaan ei tunnu puhuvan. Sitä pitäisi olla, mutta puhua siitä ei saa. Samaan aikaan kuitenkin ihmiset lukevat verotietoja silmät ristissä ja pohtivat paljonko naapuri tienaa. Raha, sehän on vain vaihdon väline, miksei siitä voi puhua. Seksi on myös kielelttyjen puheenaiheiden listalla. Aiheesta voi vitsailla vielä kun on sinkku tai juuri tavannut seurustelukumppaninsa, mutta auta armias jos pariskunta joka on ollut pitkään yhdessä, sanoo aiheesta jotain, vaivaantunut hiljaisuus on taattua. Näitä on niin paljon, vanhemmuuteen liittyviä vaikenemisen kohtia on kymmeniä. Mietin, että kaikesta josta minäkin vaikenen, oppivat lapsenikin vaikenemaan. Mietin haluanko sitä. 

Aurinko laskee, hämärä saavuttaa puiston ja valot syttyvät. Kävelemme lempeässä hämärässä kotiin. Laskeva aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi ja kuunpuolikas keikkuu taivaalla kelmeänä. Linnut piirtyvät mustana parvena sinisyyttä vasten. Tämä maa on kaunis. 

 

Laulan lapsille tuutulaulua ja suukotan hyvät yöt. Esikoinen on jo nukahtanut, kuopus jää sänkyyn makaamaan kun kävelen huoneesta ulos. Kuin vahingossa hän tuntuu oppineen yksin nukahtamisen. Tuon lapsen kohdalla niin moni asia on tapahtunut kuin vahingossa, ohimennen. Hymyilen, ehkä mekin olemme kasvaneet paremmiksi vanhemmiksi kuopuksen myötä, kuin vahingossa. 

 

Katson pimeään yöhön olohuoneesta puhelin kädessäni. Seuraan vaalitulosta ja huokaan. Tämä kaunis maa, tämä laakean taivaan maanosa, näiden rannikoiden väliin jäävä massa, miten se voi olla näin hukassa. Ystäväni Itärannikolta viestii epätoivoaan. Minun on vähän kylmä. En tiedä miten epätoivoinen ihmisen tulee olla että hän näkee ratkaisuksi äänestää ihmisoikeuksien menettämisen. En tiedä miten ihminen voi haluta mennä kehityksessä taaksepäin. 

 

Käyn katsomassa nukahtanutta kuopusta. Seison hiljaa supersankarivalon loisteessa ja kuuntelen lasten hengitystä. 

Minä herään huomennakin, tähän samaan kotiin. Mutta heräänkö minä parempaan maailmaan, jossa on toivoa siitä että meidänkin lapsemme saavat elää tätä samaa vapautta kuin me, vai heräänkö johonkin toisenlaiseen todellisuuteen, sitä minä en tiedä. Juuri nyt toivo piilottelee kaukana tähtien takana ja jokin kylmempi ja raadollisempi voima liikuttaa puiden lehtiä.

Puhelimeni näyttö herää hetkeksi henkiin ja ystäväni teksti “Let the fight for love begin” halkoo pimeyden.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Aurinko, onni ja lepo

Sinne se loma sujahti, jonnekin pilvettömän taivaan ja lämpimän meriveden väliin. 

Päivät olivat lämpöä, leikkiä, uimista ja aurinkoa. 

Ei me ihan itkuiltakaan vältytty. Välillä poikia harmitti. Välillä oli rannalla tylsää. Välillä toinen jaksoi uida merivedessä tunnista toiseen kun toinen vain halusi takaisin kotiin ja tökki hiekkaa varpaillaan. 

Mutta eniten oli hetkiä kun kaikki vain olivat tyytyväisiä. Lapset pulikoivat vedessä, rakentelivat parvekkeelle bambumetsämajaa ja leikkivät siellä, ajoivat autoilla uima-altaan reunalla. 

Minä ja mieheni kateselimme lapsiamme, toisiamme. Hymyilimme. Suljimme silmät auringolle ja nautimme lämmöstä. 

Päivät olivat toistensa kaltaisia, uima-allasta, hieman kävelyä, hiljaisia päiväunihetkiä, lukemista, hiekkarantaa ja merta. Illalla ravintolaan syömään ja ennen puoltayötä kiipesimme me aikuisetkin sänkyymme nukkumaan. 

Nousimme vuoroaamuin aikaisin lasten kanssa. Annoimme toisen nukkua kunnes oli aika lähteä altaalle. Keräsimme univarastoa. Perjantaiaamuna minä en enää saanut kun mies ja lapset nousivat. Univarastoni oli täynnä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tunne on ollut hämmästyttävä. Ajatukset juoksevat taas selkeästi. Vanhat työkuvioajatukset ovat taas saaneet uutta tuulta alleen ja olen jaksanut miettiä asioden edistämistä, etenemistä. Miettiä mitä haluaisin tehdä ja miten. 

Vasta nyt ymmärrän miten väsynyt olin, henkisesti ja fyysiseti. Miten raskas tämä vuosi on ollut keholleni ja mielelleni. Meksikossa katselin omaa kehoani viikon, kremppaista polvea, ajoittain turpoavia niveliäni ja ymmärsin että jotain on sillekin tehtävä. Ettei tämä keho jaksa enää näin. 

 

Olimme Meksikossa. Minulle uudessa paikassa. Ensimmäisinä päivinä sain itseni kiinni useamman kerran ajatuksesta että jos vain pyrähtäisin päiväuniaikaan kaduilla kuvaamassa. Ihan vain pari tuntia vaellusta ja kuvaamista. Sen autenttisemman elämän ikuistamista kuin tämä mitä näemme resorttimme parvekkeelta kun edessämme avautuvat keitaan lailla statussymbolinen vihreä nurmikko jonka keskellä loistaa turkoosi uima-altaamme. 

Jos menisin ja kuvaisin sitä oikeaa elämää. Ihmisä töissään. Lapsia kauppaamassa koruja rannalla. Keskenjääneitä rakennustyömaita. Autoja joiden takalasi oli rikki ja kyljet lommoilla. Nuoria miehiä tupakalla pickupin lavalla. Nuoria naisia odottamassa kyytiä tienvarressa. 

Tämän kaiken minä olisin halunnut ikuistaa. Kuvata, nähdä kamerani läpi. 

Mutta minä en mennyt. En mennyt koska ymmärsin väsymykseni. Ymmärsin että aika ei riitä sekä palautumiseen että tuohon kuvaamiseen. Ymmärsin että nyt minun on asetettava itseni, kehoni ja tavallaan myös perheeni kaiken muun edelle. Että nyt minun on jäätävä tänne, kuvattava hetki lapsia, puolisoa, tätä meidän hetkeämme täällä. Antaa itselleni aika ja vapaus ja rauha. Levätä, lukea ja nukkua. 

Tulee aika kun jaksan ja ehdin taas kuvata kaikkea sitä aitoa oikeaa. Joka puolella tätä maailmaa. 

 

Jouduin myös pysäyttämään ajatukseni kun podin huonoa omaatuntoa siitä että olen hyväosainen valkoinen. Että meidän lapsemme leikkivät viilentävässä allasvedessä ja me itse katselemme heitä tekemättä mitään muuta samalla kun meidän vieressämme paikalliset miehet remontoivat vessaa. Siinä kuumuudessa he nakuttelevat betonista paloja irti ja rappaavat seiniä. 

Jouduin sanomaan itselleni ettei minun olemiseni ole heiltä pois. Ettei heillä olisi parempi jos minä en olisi siellä. 

 

Sinne se loma sujahti, nopeasti ja lempeästi. Matkustimme vain käsimatkatavaroilla joten mitään konkreettista matkamuistoa emme matkaltamme tuoneet mukana. Mutta toimme muistot, tämän elämyksen tunteen, toimme hymyjä, ruskettuneen ihon, levänneet mielet ja kehot. Toimme hyvin nukuttuja öitä, läheisyyttä ja kosketuksia. 

Meksiko antoi meille auringon. 

Meksikon auringon alla

Viikon loma. 

Lentomatka sujuu kuin leikki. Lapset ovat selkeästi oppineet jotain tämän vuoden aikana lennetyistä 10 pitkästä ja 4 lyhyemmästä lennosta. Esikoisen suurin huoli on osaakohan isä olla koneessa oikealla tavalla. 

Perillä lyö vastaan kostea kuumuus. Kävelemme tien reunusta pitkin toisen terminaalin eteen josta bussimme lähtee San Lucasiin. Lapset ihmettelevät kaktuksia, aurinko on kuuma ja ohi ajavat autot lommoisia ja pölyisiä. Bussi on vanha, penkeissä reikiä ja ovet aukeavat poistuville jo 50m ennen pysäkkejä. Istumme takapenkillä ja lapset ovat haltioituneita. Esikoinen nukahtaa pää likaista ikkunalasia vasten ja kuopus leikkii autoillaan. Minä ja puolisoni katselemme ikkunasta ulos ja juttelemme. Hymyilemme. On hyvä olla matkalla, hyvä olla taas jossain uudessa paikkaa. On ihanaa tuntea se kutkuttava jännitys kun näkee asioita ensimmäisen kerran. 

Tunnin matkustamisen jälkeen jäämme pois ja kävelemme lyhyen matkan asunnollemme. Sisäpihalla loistaa uima-allas. Ilma on lämmin ja tuoksuu mausteille. 

 

Jo heti ensimmäisenä iltana poikien piti päästä vielä altaalle. Siellä me polskimme, lämpimässä linnunmaidossa, pimeyden laskeutuessa ympärillemme. Ja sitä samaa me olemme jatkaneet seuraavat päivät. 

Aikomuksenamme ei ole tehdä suuremmin mitään. Ranta, allas, puuhakirjat ja leikkiautot.

Päiväunia ja illallisia ravintoloissa. Jo nyt parin päivän jälkeen tunnen kuinka rentoudun, on hyvä vain olla. On hyvä olla yhdessä. On hyvä antaa kaiken vain tulla ja mennä, olla tarttumatta mihinkään. Antaa auringon silittää ihoa ja veden heijata kehoa aalloissa. 

On hyvä nauraa lasten mukana, on hyvä katsoa puolisoa silmiin ja hymyillä. 

 

On yksinkertaisesti vain hyvä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Onni piilee kurpitsapellossa

Ajamme kohti kukkuloita, kohti merta. Yhtä kukkulaa ylös, tumman ja varjoisan metsän läpi, mutkittelevaa kapeaa tietä taas alas. Olemme matkalla kurpitsafarmille. 

En ole itse erityisen innostunut halloweenista, mutta puhtaasta mielenkiinnosta haluan kuitenkin minäkin osani siitä. Yli kuukauden ajan olen katsellut muiden täkäläisten ihmisten postauksia Somessa kun he ovat hakeneet omat kurpitsansa isolta pellolta. Minäkin haluan nähdä sellaisen pellon. Minäkin haluan kokea tämän pienen palan amerikkalaisuutta, vaikka itse halloweenina olemmekin jo Meksikon lämmössä. 

Valikoin monien lapsiystävällisten arvioiden perusteella tämän jota kohti ajamme. Siellä kun pitäisi olla niiden kurpitsojen lisäksi olkipaalilabyrintti ja vaikka mitä eläimiä. Selitän lapsille minne olemme menossa ja odotus hieman hillitsee takapenkin koska ollaan perillä ja minä en jaksa odottaa kitinää. 

Ulkona paistaa aurinko ja tiet ovat lähes tyhjät. 

Tätä minä rakastan ehkä eniten tässä kotiäitiydessä. Että voin vain päättää lähteä jonnekin keskellä arkiviikkoa. Tuosta vain. Keneltäkään kysymättä. Se on vapautta jonka jo koin itselleni niin tarpeelliseksi ennen lapsia, yrittäjänä. Se vapaus että saikin lähteä keskellä viikkoa aamulla hevostallille ratsastamaan. Tein sitten töitä illalla tai viikonloppuna, mutta se oli minun päätökseni. Yksin minun. Sama vapaus minulla on nyt täällä. Toki tekeminen rajoittuu siihen mitä voi lasten kanssa tehdä, en voi lähteä 3 tunnin patikkaretkelle, enkä juoksemaan kukkuloille. En voi lähteä ratsastusvaellukselle tai päättää opetella surffaamaan. Mutta minulla on edelleen vapaus lähteä tällaiselle retkelle. 

Vihdoinkin saavumme perille. Jo kääntyessämme päätieltä sivutielle jonka varressa tämä valikoimani tila on, alan epäröidä voinko olla oikeassa paikassa. Tien vieressä parkkipaikka jonka edessä on tämä kehuttu tila. Otan lapset autosta ja seison mutaisella parkkipaikalla. Metsä ympärillä luo varjoa koko paikan ympärille ja parkkipaikan viereinen alue on pelkkien lastausalustojen valtaama. Itse tila on kymmenen kertaa pienempi kuin mitä olin kuvitellut. Esikoinen katsoo minua hieman epäuskoisena ja kysyy tämäkö se paikka varmasti on. Totean että tämä, mutta näyttäähän tämä minustakin vähän toiselta kuin luulin. Lyhyen hetken mietin pitäisikö heti vain pakata lapset autoon ja etsiä toinen paikka. Tämä ei selkeästi ole se mitä kuvittelin. Kuvitelmissani oli ollut iso, aurinkoinen maatila, jossa on eläimiä, ja suuren suuri kurpitsapelto. Siinä minun kuvitelmassani sen pellon vieressä on viehättävä kullankeltaisena hohtava olkilabyrintti ja ympäri pihapiiriä on eläimiä isoissa aitauksissa. 

Täällä  lähestulkoon ensimmäinen asia jonka näemme kun saavumme tälle tilan alueelle on pienen pieni mutainen aitaus jossa ponit kiertävät kehää ratsuttaen esiteinejä jotka ovat tulleet syysretkelle tänne. Seuraavaksi on lippuluukku josta selviää että oikeastaan lähes kaikki tällä tilalla maksaa. Ihan kaikki. Ja aivan kohtuuttoman paljon. Kävelemme kymmenen metriä keskelle bajamajaryhmittymää ja minä tungen itseni tuohon haisevaan festarikoppiin kuopuksen kanssa käydäkseni pissalla. 

Tullessani ulos esikoinen katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy miksi ihmeessä sinä toit meidät tänne. 

Katselen ympärilleni siinä mutaisessa varjossa, enkä oikein itsekään tiedä. Bajamajoen takana on tuo paljon kehuttu olkilabyrintti, oljet ovat harmaantuneet ja ilmassa leijailee märkä ja hieman homeinen oljen haju. Yritän vielä kertalleen piristää lapsia ja ehdotan että kävisimme kävelemässä maissipellossa joka aukeaa labyrintin vieressä. Esikoinen ottaa kaksi askelta peltoon, ja ja toteaa ettei halua sinne. Siellä ei ole mitään. Äiti mennään pois. Tämä on kamala paikka. Pohdin hetken pitäisikö minun yrittää muuttaa tämä tilanne hyväksi, väkisin löytää jotain positiivista. Suostua maksamaan kiskurihinnat nähdäksemme tilan muutkin paikat, mutta päätän toisin. 

Sanon lapsille että ajetaan takaisin. Ajetaan sille yhdelle pellolle jonka ohi tultiin. Siellä oli kurptisoja. Mennään sinne. 

Pakkaan lapset autoon ja esikoinen arvostelee takapenkiltä käsin edelleen epäuskoisena valitsemaani kohdetta. Oikeasti äiti, miksi, siis miksi sinä halusit tulla tänne. 

Ajan pois varjosta, takaisin kohti merta. Onneksi, onneksi katselin ympärilleni tänne tullessamme ja kiinnitin huomiota lähellä olevaan kylttiin jossa sanottiin että käänny tästä kurptisapellolle. 

Pysäköin auton ja tällä kertaa olemme täydessä auringonpaisteessa. Seuraavat puut siintävät kaukana kukkuloilla. Selkämme takana on meri, edessä kukkulat. Siinä välissä on iso avara pelto, täynnä kurpitsoja. Tämän minä halusin nähdä. Tänne minä halusin tulla. Hymyilyttää. Lapset juoksevat innoissaan pellolle ja poukkoilevat kurpitsojen välissä. Haen kottikärryt ja kävelen perästä. Esikoinen juoksee jo kaukana, kohti vanhaa autoa. Sitten kohti traktoria. Kuopus yrittää nostaa isoja kurptisoja. Hokee Iso kurpitsa, iso kurpitsa. 

Taivaalla ei ole yhtään pilveä. Ei ainuttakaan. Pellon laidalta lähtee lintuparvi lentoon. Meri tuoksuu. Kukkulat ympärillä ovat rusehtavia. Pienen pieni vihreä sävy tunkee ruskean sekaan. Sade ja lämpö on saanut siemenet innostumaan ja lähtemään itämään. Ensi kevään ruoho nostaa jo pienesti päätään. Kun katsoo maata tarkkaan on joka paikassa havaittavissa uutta kasvua. Tämä ilmasto on hämmentävä, eihän syksyllä kuuluisi tulla uutta kasvua, syksyllä asiat kuolevat. 

Kävelen kurptisojen seassa. Annan auringon lämmittää kasvojani ja hymyn tulla. 

 

Pellon laidalta löydämme vielä isoista aitauksista vuohet, possut, kanat ja kalkkunat. Kiipeämme isolle olkipaalikasalle syömään lounasta. Kaukaisuudessa siintää toinen kurptisapelto. Toisessa suunnasssa näkyy lehmälaidun. Katselen kuinka ihmiset täyttävät kottikärryjään kurptisoilla. Mietin miten hassua tämäkin perinne on. Valtavat määrät kurpitsoja vain tätä yhtä päivää varten. Ihmisten kotien edustat ovat täynnä erikokoisia ja -värisiä kurptisoja. Ja siitä muusta krääsästä ei oikein edes viitsi puhua. En viitsi koska luulen että omassa ymärtämättömyydessäni on kyse kulttuurierosta. 

_DSC0100.jpg

Ehkä koska en ole kasvanut tähän juhlaan, jossa koko piha koristellaan hämähäkinseitein ja kuollutta esittävin ihmisnukein ja luurangoin, en edes kykene ymmärtämään sen mielekkyyttä. 

Mutta tämän kurpitsapeltoperinteen, tämän minä nielen. Tämän minä otan mielelläni vastaan. Tämän oranssin kirkkauden, auringon ja meren tuoksun. Tämän lasten ilon sitä oikeaa kurpitsaa etsiessämme. Tämä on hyvä. 

 

Kotimatkalla pysähdymme vielä yhdellä läpeensä kaupallisella mukamas tilalla. Esikoinen ehdottomasti haluaa. Näki tulomatkallamme tieltä käsin pomppulinnan ja haluaisi niin kovasti sinne pomppimaan. Lupaan että jos se on ilmainen menemme. Jätämme auton kauas parkkipaikalle ja kävelemme lavastetulle tilalle. Täälläkin kaikki maksaa. Aivan kaikki. Paikka on tupaten täynnä ja kaikki on niin keinotekoista ja enemmän kuin kornia. Selitän lapsille etten minä halua maksaa niin paljoa rahaa pomppulinnasta. Että huomenna mennään sinne temppukouluun jossa on pomppulinna. Esikoinen tyytyy selitykseen. Ehdotan että syödään jäätelöt. Istutaan olkipaalille, merirosvoasuisen luurangon eteen ja syödään makeat, kaiken tahraavat jäätelöt. Katson poikia jotka ihmettelevät silmät suurina katonrajassa ajavaa sähköjunaa ja kaiken tämän kaoottisen kalliin kulissin keskellä minut valtaa järjetön rakkaus. Ja onni. 

 

Kun iltapäivällä istumme takapihalla kaivertamassa kurptisasta sisälmyksiä ulos Esikoinen puhuu uudestaan ja uudestaan retkestämme. Siitä miten ensimmäinen paikka oli kamala mutta se toinen oli tosi hieno. Miten hienoa oli juosta tosi kovaa pitkin peltoa ja etsiä sitä oikeaa kurptisaa. Ja miten ajaa vanhaa taraktoria. Hymyillen kuuntelen häntä. Tuo hetki, siellä pellolla, se oli yksi niistä joista tiedän että se jää elämään meihin, meidän muistoihimme tästä maasta. Tuo värien kontrasti, se haju ja laakean taivaan tuntu. Mustat linnut lentämässä vasten sinistä taivasta, kaukaisuudessa meri, hetkessä onni.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Nyt on syksy

Herään yöllä naapurin tuulikellojen ääneen. Kohta kuuluu pihalta kolahduksia kun lasten lelut lentävät nurmikolta betonille. Makaan hiljaa lämpimässä ja kuuntelen lehtien kahinaa ja yltyvää tuulikellojen kalkatusta. On turvallista. On pimeää. On syksy. Kaivaudun lähemmäs mieheni tuttua kehoa ja annan itselleni luvan vaipua uudelleen uneen. 

 

Lapset herättävät minut harmaaseen maanantaihin. Tuuli jatkaa tuivertamistaan puuskissa. Vedän jalkaani kirkkaanvihreät villasukat ja kaivan viininpunaisen ponchon vaatekasan alta päälleni. Pieneksi hetkeksi hautaudumme lasten kanssa olohuoneen lattialle katsomaan Hei Taavi lastenohjelmaa. 

 

Keitän aamupuuroa ja mietin että tänään täytyy tehdä ne kaikki asiat jotka eilen jätin tekemättä. Pyykit on pakko pestä ja viikata. Eilen kävin tuijottamassa pyykkivuoria, puhtaita ja likaisia kasoja, minuutin verran ja tökin niitä varpaillani kuin odottaen että ne itse liikkuisivat koneeseen ja kaappeihin. Kun mitään ei tapahtunut käänsin selkäni ja kävelin olohuoneeseen ja käperryin esikoisen viereen matolle sulkien silmäni ja unohtaen tietoisesti koko pyykivuoriston. Siellä se kuitenkin edelleen nökötti kun äsken nousin. Eilinen päiväunihetki kuitenkin oli seitsemän pyykivuoren arvoista. Harvoin, aivan liian harvoin, annan itselleni luvan maata, olla, laiskotella. Nyt annoin. Kuopus nukkui päiväuniaan huoneessaan, esikoinen makoili kanssani lattialla unen rajamailla ja puolisoni teki illaksi jälkiruokaa keittiössä. Havahduin puoliunestani kun puoliso kävi makaamaan viereeni ja hetken olimme kaikki siinä, hiljaa, lämpimässä ja hiljaisuudessa. 

 

Kaupassa käynti ja vessanpesu. Nekin kai on pakko tehdä. Mutta ei heti. Ei aamulla. 

Päätin tovi sitten muuttaa maanantaiaamun rutiineja, aloin turtua, väsyä ja ärsyyntyä siihen että viikko alkoi velvollisuudella. 

Ymmärsin että minulla on nyt vielä mahdollisuus, vapaus ja onni valita itse tekemiseni. Lähes ainakin. Joten olemme nyt maanantaiaamuisin menneetkin siihen ihanaan sisäleikkipuistoon. Siellä on maanantaisin taideopetusta lapsille. Askartelua, piirtelyä ja muuta. Ostokset voi hoitaa iltapäivällä. Pieni asia mutta ero on suuri. Lapset ovat rauhallisempia, koska minä olen rauhallisempi. Ei tarvitse heti aamusta kankeilla aivoilla miettiä mitä syödään tällä viikolla, ei tarvitse heti ensimmäiseksi suorittaa mitään. 

 

Kampaan hiuksiani ja pesen hampaita. Pojat tulevat myös vessaan, haluavat muotoiluvaahtoa. Kikattaen laittavat sitä omiin hiuksiinsa, kuopus hieroo kosteusvoidettakin omiinsa. Päätän olla välittämättä. Esikoinen pitelee nenäänsä ja ilmoittaa vessan haisevan. Tekisi mieli kysyä että tietääkö miksi, voisiko syy olla siinä että hän ei aina oikein keskity mihin pissaa. En kuitenkaan jaksa käydä keskustelua joka käydään niin usein ilman näkyvää tulosta. Haaveilen siitä että meillä olisi joskus koti, se koti joka olisi vähän pysyvämpi, jossa minulla olisi oma vessa. Sellainen jossa ei tarvitsisi miettiä onko omaa hammasharjaa kenties käytetty hämähäkin häätämiseen kaapin alta tai hiusharjalla kammattu takapihan nurmikkoa. 

 

Supersankarikengät supersankarikengät! Esikoinen juoksee pitkin asuntoa ja etsii kenkiään. Kuopus juoksee perässä huutaen Hau hau, tarkoittaen ryhmä hau kenkiään. Luovuin siitäkin periaatteesta etten osta lapsillemme kuin käyttännöllisiä kauniita vaatteita ja kenkiä. Ostin supersankarikengät ja ryhmähau kengät. Niissä on vilkkuvat valot. Ja lapset saivat valita ne itse. Menneisyyden Annuska olisi ollut tyrmistynyt tästä. Nykyisyyden Annuska tajusi että jos haluan saada lapsille kengät jalkaan ilman ikuista tappelua aiheesta niin tämä on se matalin kohta aidassa. Mainosmiehet osaavat työnsä. Ja minä olen heikko. Toisaalta en ole nyt joutunut käymään sitä ikuisuuskeskustelua niistä kengistä. Esikoinen on jopa tämän myötä ruvennut laittamaan lenkkarit itsenäisesti jalkaansa. 

Kuopus istuu lattialla kengät sylissään. Auta, hän pyytää. Minä autan. Paloauto, poika hihkaisee. Paloauto! Niin rakas. Nämä ovat kengät, eivät paloauto. Paloauto! Hymähdän ja hymyilen lapselle. Hän hokee paloautoa aina kun ei tiedä oikeaa sanaa, tai kun haluaa täyttää hiljaisuutta. Kätevää. Ja lähes poikeuksetta vastapuoli hymyilee. Ehkä aikuismaailmaankin sopisi muutama paloauto sana silloin tällöin. Ihan vain, täyttämään ilman hymyillä. 

 

Leikitään, opetellaan värejä. Istun pienillä lastentuoleilla ja katselen kuinka pojat muovailevat, piirtävät ja rakentavat valopöyädn päälle värikiemuroita. Siirrän katseeni ikkunasta ulos ja katson kuinka tuuli ravistelee punaisena hohtavia lehtiä puissa. Taivas on harmaa. Syksy on tullut tännekin. Syksy joka ei päädy talveen vaan siirtyy joskus neljän kuukauden päästä taas kevääseen ja siitä kesään. Syksy joka ei pääty räntään ja loskaan. Ulkona tanssivat viininpunaiset lehdet ovat kauniita. Tuuli on rauhoittava. Puin aamulla pitkästä aikaa farkut. Syksy on hyvää aikaa. Samaan aikaan ajatus siitä että saan viikon päästä vielä kerran karata lämpöön ja aurinkoon, pukea kesämekon päälle ja hakeutua keskipäivällä varjoon paahteelta, tuntuu hyvältä. Tämä kaliforinan syksy on nurinkurinen. Puut muuttuvat punaisiksi, pilvet täyttävät taivaan ja sadettakin ripsii taivaalta, mutta kylmä tänne ei tosissaan tule. Ei sellainen syksyinen kirpeys mihin on pohjolassa tottunut. Ei täällä voi pukea villapaitaa ja sen päälle vielä ponchoa. Ei täällä voi kääriytyä kaulahuiveihin ja kiskoa jalkoihin vuorattuja saappaita. Täällä tulee syksy, mutta se tarkoittaa vain auringon poltteen katoamista. Kuivuuden hajun laantumista. Tomun laskeutumista sateiden myötä.  

 

En syö ilmoittaa esikoinen kun näkee mitä on lounaaksi. Kuopus joka oli jo hyvällä ruokahalulla tunkenut useamman lusikan ruokaa suuhunsa vilkaisee esikoista ja ilmoittaa hänkin että en syö. En tykkää. Istutuaan puistonpenkillä. Maassa on lehtiä ja tuuli heiluttaa lisää lehtiä ilmaan. Yritän hetken puhuttaa lapsia syömään. Esikoinen inttää ääni kohoten ettei syö, ei varmasti syö. Kuopus katsoo hieman kaihoten omansa perään mutta haluaa olla samanlainen kuin veljensä ja ristii kädet rinnalleen ja ilmoittaa hänkin ettei syö. 

Kohautan olkapäitäni ja muistutan lapsia että seuraava ateria on illalla kun isä tulee kotiin. Siihen on aika pitkä aika. Syön omaa ruokaani hiljaisuuden vallitessa. Istutaan kaikki penkillä ja katsellaan kirkkaita lehtiä jotka tanssivat ilman halki hiekkatielle. Jossain kuuluu kaivinkoneen ääni, toisaalla huutavat hälytysajoneuvon sireenit. Tuuli kuitenkin vie äänet mennessän. Esikoinen kysyy eikö hän saa kotona edes näkkileipää. Et saa, ruoka on nyt tässä, se on tämä tai sitten ei mitään, vastaan. Poika miettii hetken ja alkaa lappoa ruokaa suuhunsa. Tämähän on hyvää hän sanoo suulisten välissä. Kuopus katsoo esikoista ja kiipeää helpottuneena penkiltä hakemaan oman ruokansa repusta. Ei malta kiivetä takaisin penkille vaan istahtaa maahan lehtien sekaan syömään. Hengitän syksyä, vanhemmuutta ja maanantaita. 

 

Hoidetaan se kauppareissukin alta, mutkan kautta. Otetaan pääsiäiseksi ostamat korit mukaan ja kerätään niihin lehtiä. Kauniita lehtiä. Vietämme puoli tuntia puiston vieressä nurmikolla. Etsitään kauniita lehtiä. Sellaisia joissa on montaa väriä. Tuuli pauhaa niin ettei puhetta kuule. Lehdet lentävät puista ja lapset nauravat. Istun maassa ja nauran lasten mukana. 

 

 

Pikkukakkonen, pesen vessan kun sen tunnusävelämä soi olohuoneessa. Viikkaan vaatteita kun popikissa seikkailee kuumailmapallolla. Teen iltaruokaa kun HauHau Piip ja Veli pyörii lasten viihdyttäjänä. Paistan sieniä ja aurinkokuivattuja toimaatteja oliiviöljyssä, kävelen pihan poikki hakemaan rosmariinia, suoraan puskasta. Tuoksu täyttää keittiön ja jostain mieleeni tulee ne työpajat joita vedin pakolaisnaisille. Ihmisille joilla ei ollut mukana omasta kodistaan, lapsuudestaan mitään minkä avulla herätellä muistoja, kertoa menneestä, avata sitä ovea jonka takana kaikkien meidän lapsuus asuu. 

Näiltä naisilta minä kysyin ruuasta. Kysyin mitä ruokaa he usein laittoivat, keneltä oppivat. Keskustelut ruuasta avasivat sen sivuoven sinne lapsuuden muistojen saliin. Lopulta nämä naiset kertoivat innoissaan ja ylpeänä perheidensä tratidioista, vanhemmistaan, sukulaisistaan, ruokaan liittyvistä muistoistaan. 

Mietin miten paljon muistoja minulla liittyykään ruokaan, hajuihin, makuihin. Säpsähdän ajatuksistani kun kuopus ryntää keittiöön ja haluaa paprikaa. Leikkaan palan ja ojennan sen hänelle. Esikoiselle myös hän vaatii. Leikkaan toisen palan ja annan sen pojalle, hän lähtee tyytyväisenä kiikuttamaan saalistaan olohuoneen tyynykasalle johon hän, Esikoinen ja Kurpitsa ovat linnottautuneet. Esikoinen väitti kurpitsan haluavan katsoa pikkukakkosta hänen kanssaan. Tyydyin hymähtämään ja pyörittelemään silmiäni. Ihan miten vain. 

Isä, iltaruoka, iltaralli. Kuopus kiukuttelee sohvalla. Uhma nostaa jo päätään. Ehkä juuri nyt myös väsymys. Esikoinen menee kuopuksen vierelle. Silittää päästä ja nauraa. Sanoo minä tykkään sinusta.  Puen lapsille yöpaidat ja annan hyvänyön suukot. Mies jää lukemaan iltasatua.
Ulkona on pimeää, tuulee ja naapurin tuulikellon soivat.
Nyt on syksy.
Täälläkin. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Olen oppinut vol. 2

Kuluneen kymmenen kuukauden aikana minä olen oppinut

 

Että jetlagit ovat oikeasti pieniä hulluuskohtauksia

 

Että en ole supersankariäiti

Että olen supersankariäiti

 

Ylittämään viisi kaistaa moottoritiellä 200m aikana ehtiäkseni liittymästä ulos

 

Että kuopuksemme on vitsikäs, naurava ja iloinen lapsi silloin kun häneen ei satu

 

Sanomaan ääneen että vuosi 2015 oli kamala

 

Oppinut että välillä voi, saa ja pitääkin itkeä, eikä se enää kuluta voimiani loppuun

 

Että onni piilee pienissä nyansseissa

 

Että joskus pitää matkustaa vähän kauemmas nähdäkseen ne kaikki värivivahteet mitä onkaan lähellä

 

Olen oppinut että ihminen jonka kanssa tulen aivan eri maailmasta saa minut nauramaan ja hyvälle tuulelle lähes poikkeuksetta

 

Että minä olen ihminen vaikken olekaan juuri nyt työelämässä

 

Että minä olen hauska, kiva ja mukava, vaikken olekaan juuri nyt työelämässä

 

Olen oppinut että puolisoni ja minä olemme äärettömän hyvä pari elämän suurissa muutostiloissa. 

 

Olen oppinut että puolisoni ja minä olemme aika huono yhdistelmä jos olemme molemmat kroonisen väsyneitä.

 

Olen oppinut tulemaan toimeen ilman tiskikonetta

 

Olen oppinut rakastamaan kaskaiden iltasoittoa

 

Olen oppinut että arki on välillä paskaa

 

Olen oppinut että kahdeksan puoli on riittävän hyvä

 

Olen oppinut että meri, aallot ja hiekka tekevät minut onnellisemmaksi kuin mitä tiesinkään

 

Olen oppinut miltä tuntuu kävellä kasteisen nurmikon läpi ja syödä viikunoita suoraan puusta

 

Olen oppinut että sieluni toteemieläin on kolibri

 

Kuluneen kymmenen kuukauden aikana minä olen oppinut

 

Etten pidä itsestäni kun suutun

 

Etten kykene kontrolloimaan maailman pahuutta

 

Ettei ole minun syyni että olen valkoinen

 

Olen oppinut hymyilemään ja puremaan kieleeni kun lapsellemme ehdotetaan adhd lääkitystä

 

Olen oppinut juomaan lattea

 

Olen oppinut miltä kuivuus tuoksuu

 

Olen oppinut miltä tuntuu ikävöidä sadetta

 

Olen oppinut mitä on aikuisen ihmisen ikävä

 

Olen oppinut että minun arkeni jatkaa kulkuaan vaikka jokin muu osa maailmasta pysähtyykin

 

Minä olen oppinut etten taivu sterotypioihin ja olemaan ylpeä siitä

 

Olen oppinut nauramaan itselleni

 

Olen oppinut elämään hetkessä

 

Olen oppinut miltä tuntuu olla taas virkeä

 

Olen oppinut millaista on nukkua jopa 6 tunnin pätkiä

 

Olen oppinut pyytämään apua, ainakin joskus

 

Olen oppinut että avun pyytäminen on edelleen vaikeinta mitä tiedän

 

Olen oppinut tarttumaan ihmisiin joista välitän

 

Minä olen oppinut ryhmä haun ja oktonautti lastenohjelmien hahmojen nimet

 

Olen oppinut olla menemättä alusvaateostoksille lastemme kanssa

 

Oppinut pois kenkien käytöstä

 

Olen oppinut että osaan tarvittaessa päästä ujoudestani yli

 

Olen oppinut että kuvaamisen lisäksi osaan ilmaista itseäni myös kirjoittaen

 

Olen oppinut ettei pieni taiteilija minussa ole lähtenyt minnekään

 

Minä olen oppinut opettelemaan ottamaan aikaa myös itselleni

 

Oppinut että kykenen lentämään 10h lennon yksin kahden lapsen kanssa

 

Oppinut että se ei ole kovin hauskaa

 

Oppinut että aurinko täällä on kirkkaampi, kuumempi ja taivas laakeampi

 

Oppinut että juuri nyt on hyvä ja huomisesta ei tiedä

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Minä olen äiti

Kello on puoli kymmenen tiistaiaamuna ja minä olen valmis heittämään hanskat tiskiin ja kävelemään juuri sillä hetkellä ovet paukkuen ulos. 

Seison keittiössä ja yritän pakata lounasta reppuun, kuopus roikkuu jalassani ja karjuu, syystä joka on minulle epäselvä, Esikoinen huutaa jostain toisesta minulle epäselvästä syystä ja viskoo kenkiään pitkin keittiön lattiaa. Molempien lasten uimavaatteet jotka pitäisi ottaa mukaan lomalle kahden viikon päästä ja jotka halusin laittaa sohvalta kaappiin ovat mystisesti kadonneet koko asunnosta. Kuopus haluaa kengät, ei halua, haluaa hatun ei halua. Esikoinen pomppii kuopuksen päälle, minä suutun. Esikoinen suuttuu. Me kaikki kolme huudamme ja raivoamme. Eikä kukaan oikein edes enää tiedä mistä me kaikki olemme niin saakelin vihaisia. 

Alle kaksitoista tuntia sitten kirjoitin ystävälleni olevani onnellinen. Saavuttaneeni vihdoinkin sen välitilahengityksentavan niin että oikeasti voin sanoa olevani onnellinen. Onnellinen siitä että saan seurata lasteni kasvua ihan siitä aitiopaikalta, onnellinen siitä että saan olla täällä auringossa. Onnellinen siitä että saan ihan oikeasti olla kotona ja läsnä katsomassa kun lapseni tekevät satoja asioita ensimmäistä kertaa. 

No tässä se onnellinen ihminen huutaa pää punaisena ja ärisee lapsilleen. Otan puhelimen käteen ja aloitan tekstiviestin puolisolleni. Haluaisin kirjoittaa että vihaan tätä paskaa. En kuitenkaan halua valehdella, kaiken tämän tunnemyrskynkin keskellä tiedän kyllä etten vihaa. Kirjoitan vähemmän vihaisen viestin, ihan vain jakaakseni sitä että nyt ei ole hyvä, tiedän ettei puoliso voi paljoa tehdä töistään käsin, mutta jo pelkästään se että saa sanoa jollekin auttaa. 

Esikoinen tulee keittiön ovelle ja huutaa että sinä huusit kuopukselle ja siksi se itkee. Sinun pitää pyytää anteeksi. Suljen silmäni ja lasken kahteenkymmeneen. Lapsi on oikeasssa. 

Kyykistyn lattiatasolle, otan molemmat pojat luokseni ja pyydän anteeksi, selitän että suutuin ja että silloinkaan ei saisi huutaa. Halataan. 

Autossa matkalla temppujumppaan kuopus jatkaa huutoaan. Mikään ei kelpaa, ei kirja, ei autot, ei robottilelut. Tuijotan hiljaa ikkunasta ulos ja odotan valon vaihtumista vihreäksi. Esikoinen kysyy haluaisinko minä kuunnella musiikkia. Hymähdän ja laitan radion päälle. Sieltä tulee DavidBowien “Space Oddity”. Kun ensimmäisen sanat “ Ground control to Major Tom”  täyttävät auton alkavat kyyneleet virrata pitkin poskiani. Tiedän ettei tämänaamuinen ole itkun arvoista. Mutta minä itkenkin ihan jotain muuta. Tunnen sen. Itken jotain joka on jäänyt itkemättä, niitä pieniä hetkiä tässä elämässä ja arjessa. Itken menettämisen tuskaa. Itken sitä että en kykene pitämään ihmisiin kaukana yhteyttä sillä tavalla kuin he ansaitsivat. Itken sitä että petyn joka kerta itseeni kun en kykene pysymään rauhallisena tilanteissa jotka sitä vaatisivat. Itken avuttomuuttani muiden hädän edessä. 

Itken sitä perhettä jolle maksoin viime viikolla bensat kun heillä ei ollut rahaa. Itken sitä koditonta miestä jolle veimme kahvilasta lämpimän voileivän puistoon. Itken Aleppon uhreja, itken Naurujen saarten itsemurhan tehneitä lapsia. Ja ihan pinnallisena itken paska äiti hetkeäni. 

Itken omaa hyväosaisuuttani. Häpeän sitä että itken huonoa aamua kun samalla minulla on koti, lapset, auto, ystäviä. Minulla on oikeasti hyvä elämä. Minulla on ihmisä ympärillä jotka auttavat, minulla on perhe ja elämä. Minulla on tulevaisuus. 

Kuuntelen kuinka Bowie laulaa “ Here I am floating round my tin can, Far above the moon, Planet Earth is blue, And there’s nothing I can do”. Hengitän syvään. Katson sinistä taivasta, palmuja, kukkuloita. Kyyneleet kuivuvat poskille. Mieli tasaantuu. 

 

Mitä kuuluu, miten menee. Vaihdetaan kuulumisia. Meitä on useampi suomalainen äiti jotka tuovat lapsensa tuohon samaan jumppapaikkaan. Siinä tunnin aikana ehtii yllättävän paljonkin puhua elämästä, vaikka lauseet jäävätkin kesken jonkun aina juostessa lapsensa perään. 

Totean suorasukaisesti olleen paska aamu. Että olen paska äiti. Että itkettää. Et ole, se on vain tuollaista joskus. Et ole paska. Hyvin sä vedät. Halaus. Ja se lause joka tavallaan on maailman lohduttavin. “Sä olet äiti. Et paska”  Siinä se oli. Yksinkertaisuudessaan. Totuus.

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä olevansa jotain, ihan vain jotain ilman adjektiivia sen edessä. Koko elämäni olen aina asettanut tavoiterimani niin korkealle että sinne on liki mahdotonta päästä. Koska olen aina halunnut ja toivonut olevani hyvä, paras, lahjakas. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt etten yksinkertaisesti ole. Olen ihan hyvä, monessa asiassa. Todella hyvä, erinomainen tai paras olen tuskin missään muussa kuin Annuskana olemisessa.
Olen valokuvaaja. En maailman paras, loistava valokuvaaja, en tosin huonokaan, vaan Valokuvaaja. Piste. 
Olen mieheni puoliso. En mikään maailman paras, upein, kaunein, kiltein ja mahtavin. En ole myöskään huono, kamala tai ilkeä. Olen Puoliso. Piste.
Olen puutarhuri. En huippuluokkaa, en mikään erityislahjakkuus, mutten ole huono, epäpätevä enkä laiska. Olen Puutarhuri. Piste.

Olen ihminen. 

Olen äiti. 

 

Tuo lause “Sä olet äiti” pudottaa koko taakan harteiltani. 

Tiedän toki, että tähän rooliin, jota miljoonat naiset näyttelevät joka ikinen päivä, tähän kuuluu huonot hetket. Mutta tuohon lauseeseen se koko totuus kiteytyy paremmin kuin mihinkään. 

Tähän rooliin kuuluvat ne heikot minuutit kun mieluiten kävelisit ovesta ulos taaksesi katsomatta. Ne hetket kun huudat pää punaisena ja ääni käheänä että sä et nyt todellakaan ymmärrä mikä siinä kengässä on vialla. Hetket kun lapsesi pomppivat hermojesi päällä kuin pahimmat riivaajat yrittäen katkaista sen viimeisenkin säikeen. Kun koet epäonnistuneesi kaikessa kasvatustyössä ja olet varma että maailmassa ei ole ketään muuta joka on hoitanut tämän roolin näin huonosti. Unohdat ne oikeat vuorosanat ja huudat omaa turhautumistasi keskellä lavaa pilaten esityksen kaikilta muiltakin. Luulet näkeväsi katsojien kauhistuneet ilmeet ja häpeillen haluaisit heittää peruukkisi nurkkaan ja poistua lavalta, mutta samalla tiedät ettet voi. Tämä rooli on ikuinen. Ja kun katsot tarkkaan, niin yleisö nyökytteleekin päitään, he näkevät itsensä, he tietävät miltä tuo tuntuu. Näytelmä rullaa eteenpäin eikä kukaan kohta enää muista sinun huutamistasi. Sinun roolisi jatkuu, koska huuto oli oikeasti sisäänkirjoitettua, osa tätä. Tuo kaikki on samalla tavalla osa tätä näytelmää kuin ne hetket kun lapsesi halaa sinua, kun lapsesi kuiskaa korvaasi “minä tykkään sinusta”. 

Sinä olet äiti. 

 

Lounas autossa. Ennen sitä piti hakea ketsuppia kaupasta. Myönnyn koska en yksinkertaisesti jaksa tapella aiheesta uudestaan. Ostan itselleni kukkia. Iloisen värisiä. Katselen niitä hymyillen jo kaupan kassajonossa. Äitini osti aina kukkia perjantaisin. Isä siivosi talon ja äiti toi töistä tullessaan tuoreet leikkokukat. 

Kun tein töitä floristina meilläkin oli aina kotona kukkia. Meillä oli oranssi Askon keittiöpöytä. Rakastin sitä niin paljon kuin nyt huonekalua voi rakastaa. Kauan se kulki mukana muutoissa, taisi siirtyä varastoon vasta esikoisen synnyttyä kun löysimme keittiöömme pyöreän pöydän.

 

Kotona avaan kukkapaketin ja löydän sieltä viestin “ Happy Boss’s Day”. Pidän asiaa ehkä hieman huvittavampana kuin mitä se oikeastaan on. Esikoinen sanoo minulle, että pitäisi ostaa useammin kukkia. Kuinka niin kysyn. Sinä ilahdut niistä kovin paljon, äiti. Halaan poikaa ja sanon että no niin pitäisi. Ostetaan useammin. Vetäydymme molemmat omiin oloihimme viettämään iltapäivähetkeä. Kiroitan ja juon teetä. Tuijotan hiljaisena ikkunasta ulos ja tunnen miten aamuinen kiukku on poissa. Oloni on maatunut. Kuin vanhan tammen. Pohdin mistä se johtui, se itkukohtaus. Ehkä se vain kiintiöitkua. Välillä pitää vähän itkaista, että jaksaa taas sanoi kerran eräs ystäväni. Miksiköhän itkemisestäkin on tehty heikkouden merkki. Oikeastihan sekin on vain tunteiden näyttämistä. Eikö se ole vahvuutta. 

Viime vuonna, kun elämä oli aika kurjaa, minä itkin todella vähän. Muistan edelleen ajatelleeni että nyt ei kannata itkeä koska se itku vie voimaa, ja minä tarvitsen sen voiman selviytyäkseni. Eikö ole kamalaa? Eikö ole raadollista?

Nyt minulla kuitenkin on taas voimaa. Voimaa itkeä. Voimaa olla vahva. Tai heikko. Ei kai se hetkittäinen heikkonaoleminenkaan voi olla niin paha asia. Esikoinen tulee vierelleni. Otin sinusta kuvan. Ajatteletko sinä taas elämää? Kirjoitatko sinä elämästä? Naurahdan ja sanon hänen olevan oikeassa. Hän pyytää päästä syliini ja minä otan. Hetken päästä kuopus tassuttelee makuuhuoneesta ja kiipeää toiselle polvelleni. Hengitän tyytyväisenä lapsien tuoksua, tunnen heidän lämpimät ihonsa käsiäni vasten ja sydämeni paisuu suureksi palloksi. 

 

Koverretaan kurpitsasta irvistävä naama, vihainen naama, sellainen joka pelottaa möröt pois. Tätä on odotettu koko kesä, kasvatettu tuota kurpitsaa rakkaudella ja käyty sen vieressä odottamassa että se muuttuisi oranssiksi. Kaiverran kurpitsaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Aurinko lämmittää ja kurpitsan sisus haiskahtaa. Saan tehtyä sille silmät ja irvistävän suun. Lopputulos on ok. Se on kurpitsa, ei mitenkään erityisen hieno tai upea, mutta ei erityisen rumakaan.

Se on kurpitsa. 

Aivan kuten minä olen äiti. 

Ja se riittää. 

Se on tarpeeksi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Tuokiokuvia

On yö. Lähiö nukkuu hiljaisena, niin myös nelihenkinen perhe matalassa 50-luvun puutalossa. Perheen kuopus on vanhempiensa välissä, koska on heräillyt alkuyöstä useamman kerran itkemään. Lastenhuoneessa kajastaa hämärä yövalo. perheen äiti herää ja kuulee Esikoispoikansa askelten kipitykset lastenhuoneesta vanhempien huoneeseen. Lapsi kaivautuu isän jalkoihin uikuttaen hiljaa itsekseen. Äiti kysyy unesta karhealla äänellä mikä hätänä, lapsi sanoo itkunsekaisella äänellä että jalkoihin sattuu. Kasvukipuja. 

Perheen äiti kävelee makuuhuoneesta pimeään olohuoneeseen itkevä kaksivuotias sylissään. Ulkona on pilvistä ja säkkipimeää. On aamuyö. Rootterin sininen valo vilkuttaa olohuoneen nurkassa luoden kelmeää valoaan isojen ikkunoiden eteen. Äiti hyssyttää lasta ja keinuttaa häntä sylissään haistellen samalla hänen hiuksiaan, niskaansa. Liike on tuttu, rutinoitunut. Lapsen itku vaimenee nyyhkytykseksi ja lopulta hän nukahtaa. Äiti kävelee takaisin makuuhuoneeseen ja kohta talo on taas hiljaa. 

Perheen isä lähtee töihin. Äiti jää lattialle istumaan ja lukemaan kuopuksen kanssa kirjaa. Tee jäähtyy ruokapöydällä juomakelvottomaksi. Esikoinen pelaa padilla jotain peliä josta lähtee korkeita ääniä. Ulkona on harmaata. 

Lapset ryntäävät keittiön ovesta pihalle huutaen Sataa Sataa. He tanssivat tihkusateen keskellä ja nauravat. Ensimmäinen kunnon sade sitten maaliskuun. Äiti seisoo keittiön ovella ja katselee lapsia. Hymyilee. Ilma on lämmin. Kostea. Helppo hengittää. Sateen läpi kolibri lentää juomaan mettä verenpisarasta joka roikkuu talon nurkalla. Nainen seuraa lintua katseellaan ja jossain syvällä hänen sisällään sävähtää, sydän jättää lyönnin väliin, kuten joka ikinen kerta kun hän näkee kolibrin aamulennollaan. 

Äiti ja lapset kävelevät Isän työpaikalle lounaalle. Sataa edelleen vettä. Lapset tappelevat sateenvarjosta. Äiti ehdottaa kompromissia, Esikoinen pitää sateenvarjoa kahden stopmerkin väliä ja kuopus yhden. Vastaantuleva rouva voivottelee kuinka Äiti ja kuopus kastuvat kun kävelevät ilman varjoa. Äiti hymyilee ja sanoo ettei se mitään, ei olla sokerista tehty. Mutta ei se flunssa sitä tiedä, sanoo rouva. 

Lapset leikkivät Isän työpaikan ulko-ovien edessä. Äiti seisoo vähän matkan päässä ja katselee heitä. Ympärillä ihmiset tekevät töitä. Ulkoa tuleva valo leikkii lasten vaaleilla hiuksilla luoden lähes valheelliset sädekehät heidät päidensä ympärille. Äiti tuijottaa ikkunasta ulos sadetta, on jossain kaukana, toisessa paikassa toisessa ajassa. Puoliso tulee hänen rinnalleen ja kietoo käden hänen ympärilleen. Nainen havahtuu takaisin nykyhetkeen. Haistaa betonin, ympärillä olevien ihmisten hajuvedet, kuulee yksittäiset sananvaihdot, haistaa sateen ja kostean maton. Taivas on mennyt taas pilveen, valo on poissa, tasainen sade jatkaa valumistaan taivaalta. Pieni melankolia istahtaa naisen olkapäälle ja silittää hänen poskeaan. On syksy.

Äiti seisoo takapihalla ja katselee lasten leikkiä sateessa. Sade tihkuu hitaasti hänen päällensä ja valuu pieninä pisaroina pitkin nenänvartta. Hän ei välitä, ulkona on lämmin, ulkona on sade ja naisella on kädessä höyryävän kuuma teekuppi. Sadepisarat tekevät pieniä ympyröitä teen pintaan. 

Äiti ja lapset askartelevat edellisenä päivänä maalaamilleen kiville silmiä ja jalkoja. Niistä tulee hämähäkkejä. Pöytä on täynnä pieniä ja isoja silmiä ja jaloiksi tarkoitettuja värikkäitä piippurasseja. Kun otukset on saatu valmiiksi lapset katselevat toistensa luomuksia. Kuopus osoittaa esikoisen kolmionmallista kiveä ja toteaa sen olevan kala. Esikoinen suuttuu ja huutaa sen olevan hämähäkki. Molemmat lapset huutavat kalaa ja hämähäkkiä. Äiti koittaa sopia tilannetta, tuloksetta. Lopulta hän ärähtää pelin poikki ja pistää pikkukakkosen pyörimään. 

Kello on yli kuusi eikä isä ole vielä kotona. Lapset juoksevat keittiön ja olohuoneen väliä kiukutellen milloin mistäkin. Äiti kattaa pöydän ja perhe syö ilman isää. Äiti on väsynyt. Perjantai ei ole hänen lempipäivänsä. Se on pitkä, se on hermojaraastava. Lapset ovat väsyneitä, odottavat koko päivän vain isää, odottavat vaikka kuinka yrittäisi keksiä mielekästä tekemistä. Kello neljä alkaa kysely: koska isä tulee, Joko isä kohta tulee. 

Keittiön ovi avautuu ja perheen isä astuu hymyilevänä keittiöön. Nainen hymyilee takaisin, väsyneesti mutta helpottuneesti. Lapset viskovat legoja ja hakkaavat lattiaa. Koti on kaaos. Ulkona on pimeää. Sade on lakannut. 

Äiti sulkee lastenhuoneen oven perässään ja isä jää istumaan sängynreunalle molemmat lapset vierellään. Äiti istuu sohvalle ja kuulee kuinka lastenhuoneessa luetaan kirjaa. Hän tuijottaa hetken ulos hiljaiseen pimeyteen. Tänä iltana kaskaat eivät siritä. 

Hän nousee ja laittaa teeveden kiehumaan. Sytyttää kynttilät. Hengittää kosteaa ilmaa. Pukee villasukat. 

Nainen juo kuumaa teetä, syö suklaata ja katselee kuinka melankolia hiipii hiljaa takaisin jonnekin tähtien tuolle puolen odottamaan jotain toista, parempaa hetkeä laskeutua taas hetkeksi naisen olkapäälle. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Supersankarivoima

Herään horroksesta lasten sängystä. Kuopus on valvottanut aamu neljästä saakka. Väsyttää ja kiukuttaa. Kiukuttaa koska väsyttää. Kiukuttaa ihan vain koska on jotenkin huono aamu.

Tekisi mieli äksyillä, äksyillä lapsille, miehelle ihan kaikelle. Vien lapsen makuuhuoneeseemme puolisoni luo ja pyydän että hän nousisi tekemään puurot. Kaivaudun uudestaan peittojen alle ja suljen silmäni. Unen rajamailla kuulen vielä kuopuksen itukun ja esikoisen vaatimukset joita hän omassa aamuäreydessään isälleen huutaa. 

45 minuuttia myöhemmin herään uudestaan ja nousen. Olo on astetta verran siedettävämpi. Sellainen että saan hillittyä itseni enkä ala haastamaan riitaa kenenkään kanssa. Tunnistan itsestäni sen ärsyttävän piirteen, sen kun on tarpeeksi väsynyt ja hunotuulinen ja etsii jotain aihetta josta voisi alkaa ärisemään. Lapset katsovat lastenohjelmia, iänikuista oktonauttia. Hetken mietin että olisi parempi jos eivät katsoisi aamuisin mitään, en jaksaisi niitä riitoja joita ohjelman valitseminen aiheuttaa. Toisaalta jakso oktonautteja tai Taavia antaa meille 10minuutin rauhan. Ehtii juoda teen kuumana. Ja kun en kerta onnistu saamaan puolisolta puhelinta pois kädestä aamuisin niin oikeastaan tilanne on jo menetetty lastenkin kohdalta. Meidän perhe nyt tekee tämän näin. Syödään aamupalaa epämääräisenä äreänä ja hiljaisena joukkona. Yleensä minä ja kuopus olemme ne hyväntuuliset, esikoinen ja mieheni ne ynseät aamuärisiät. Tänään Kuopus on ainoa aurinko hymyilemässä. 

Muistan että naapurissa kaadetaan tänään puu jonka johdosta sähköt katkaistaan kuudeksi tunniksi kello yhdeksän. Puhelimeni akku on lähes tyhjä joten laitan sen laturiin, tosin vain todetakseni myöhemmin että laturi ei ollut seinässä. 

Tyhjennän lasten avustuksella pakastimen kylmälaukkuihin ja valutan ison kannullisen juoma ja keittovettä valmiiksi. 

Juon toista kuppia teetä ja vaellan ulkona märällä nurmikolla. Yön viileys viipyy vielä varjossa. Aamuisin tarvitsee villasukat ja hupparin. Päivät pärjää vielä lyhyissä hihoissa ja housuissa. Taistelen epämääräistä melankolian tunnetta vastaan. Katselen lakattuja kynsiäni ja varpaitani. Kävin viime viikolla ystävän houkuttelemana mani-ja pedikyyrissä. Olen yllättänyt itseni olemalla ihan aidon oikeasti tyytyväinen kynsiini koko viikon. Jokin epämääräisen tyytyväinen naisellisuuden humahdus ohittaa ajatukseni kun katselen käsiäni. Minä olen aina tehnyt käsilläni töitä, puolisoni kädet ovat aina olleet pehmeämmät ja paremmassa kunnossa kuin minun. Täällä on ensimmäinen kerta kun kynsilakka on pysynyt sormien kynsissäni jo lähes viikon ajan. Jään miettimään elämää ja tulevaisuutta. Sitä mitä oikein haluaisin tehdä sitten joskus kun tekemisen aika taas koittaa. Haluaisin jatkaa siitä mihin jäin, mutta tehdä vielä jotain merkityksellisempää. Työni nuorten ja lasten parissa on toki auttanut monia yksittäisiä ihmisiä. Varmuudella tiedän, että on nuoria jotka ovat työpajani kautta löytäneet tavan ilmaista itseään ja sitä kautta saaneet solmuja elämässään auki. Tiedän, että olen ollut mukana antamassa sysäyksiä oikeaan suuntaan. Tämä kaikki on se syy miksi haluan työtä jatkaa, mutta samalla tunnen riittämättömyyttä. Kun haluaisin tehdä jotain merkityksellisempää, suuremmassa mittakaavassa. Jotain joka saavuttaisi enemmän autettavia. Mutta tarkoittaisiko se siirtymistä pois itse auttavan asemasta, operatiivisemalle puolelle… En tiedä. Katselen aamulennolla olevaa kolibria ja pyöritän ajatuksia mielessäni ja kaivelen muististani erilaisia ideanpoikasia joita olen vuosien varrella pyöritellyt. Pohdintani rikkoutuu kuopuksen paukuttaessa kattilankansia yhteen vieressäni. Ääni särähtää korvaani ja jää sinne soimaan. Kolibiri lennähtää luumupuun lehvistön suojaan ja kuulen kuinka se säksättää ärtyneenä. Äyksähdän hänelle, ihan turhasta. Omaa pahaa tuultani. Hengitän hetken ja kyykistyn pyytämään anteeksi. Kuopus nauraa ja jatkaa kansien paukuttamista. Esikoinen on pinonnut kaurahiutale pakkauksia vierekkäin ja rummuttaa niitä lusikalla. Pyöritän silmiäni ja menen keräämään kirjastoon meneviä kirjoja kangaskassiin. 

 

Vietetään aamu kirjastossa. Viestin ystäväni kanssa ja hänen energisyytensä saa minut paremmalle tuulelle. Luen pojille kirjan dinosauruksista ja lainaamme ison kasan kotiinvietäväksi. Aasialainen nainen tulee kysymään ovatko pojat kaksosia, kun vastaan kieltävästi hän yllättyy. Kerron että heillä on vuosi 10 kk ikäeroa. Nainen katsoo minua ja aidon vilpittömästi ihmettelee kuinka me saimme sellaisen idean tehdä lapset niin lähekkäin. Eikö se ole raskasta. Eihän teille jää aikaa säästää rahaa molempien kouluihin kun he ovat lähes vuoden välein syntyneet. Niin. En ole koskaan ajatellut sitä siltä kannalta. Selitän että olemme Suomesta, että meille koulutus on toistaiseksi vielä ilmaista. Naisen katse on epäuskoinen. Olette kuitenkin nyt täällä. Niin, mutta menemme takaisin kun lapset menevät kouluun. Niin ne kaikki sanovat, ja sitten kuitenkin jäävät, ja sitten lapset joutuvat menemään huonoihin kouluihin eivätkä saa koulutusta koska vanhemmat eivät ole säästäneet tarpeeksi rahaa. Hymyilen, oikeasti en edes ärsyynny. Kerron naiselle että uskon meidän kyllä palaavan mutta arvostan hänen huoltaan. Nainen hymyilee takaisin ja hyvästelee. 

Ravistan päätäni hieman huvittuneena ja jatkan matkaamme. Sekunin sadasosaksi pysähdyn kahvilan eteen ja pohdin hakisinko sieltä kahvin itselleni. Poistuisiko tämä sumuinen silmiä kirveltävä väsymys ja sen mukana tämä ärtymys kaikkeen sillä. Päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Kuopus pyytää saada kävellä. Hän juoksee edeltä, nauraa ja juoksee pienillä lyhyillä jaloillaan niin kovaa kuin pääsee. Silmäni siristyvät ja suuni kaartuu hymyyn. Hassu lapsi. Hassu poika. Esikoinen nauraa. Sanoo että kuopus on hupsu. Ihan kuin isä. Hymähdän. Niin, hupsuja olette te kaikki. 

 

Kuopus on nukahtanut jo aikaa sitten päiväunille. Ilman huutoa kaikessa hiljaisuudessa. Viivyn lastenhuoneen keltaisten verhojen heittämässä lämpimässä valossa. Luen omaa kirjaani. Annan itselleni luvan hetkeksi uppoutua Edinburghin poliisien maailmaan. 

Esikoinen käy kolmannen kerran ovella kysymässä tulenko tekemään palapeliä, nousen vaikka oikeasti tekisi mieleni jäädä siihen lukemaan. Teemme kaksi palapeliä, siten sanon haluavani siivota taidetarvikekaapin. Lupasin itselleni tekeväni jotain hyödyllistä tänään, jotain josta voin kokea saaneeni jotain aikaiseksi. Esikoinen istuu jalkojeni juuressa ja lukee kirjastosta lainaamaansa supersankarikirjaa. En raaski sanoa hänelle että hän on tiellä. 

 

Iltapäiväksi puistoon. Siihen ihanaan. Siihen jossa on aina puuhaa. Ajetaan sinne kiertoteitse, lataan puhelimeni akkua samalla. Ajan reittiä jota en ole ennen ajanut. Usean talon pihalla on kyltti jossa ilmoitetaan että talon asukkaat äänestävät Trumpia. Mietin millaisia ihmisiä tuolla asuu. Mietin miten he kasvattavat lapsiaan. Mietin millaista olisi keskustella heidän kanssaan maailmasta. Löytäisinkö sanoja. Osaisinko keskustella. Millaiseen tulevaisuuteen he uskovat.  

 

Metsä.Etsitään kiviä, sellaisia joita voidaan illalla pestä ja vaikka huomenna maalata. Tai perjantaina. Tehdään niistä hämähäkkejä, ehdottaa Esikoinen. Tehdään vaan. Sinisiä ja vihreitä. Selvä. 

Lapset kasaavat puita, kiipeilevät ja etsivät kiviä. Istun juuren päällä ja katselen heitä. Kuvaan. 

Näen kuvat mielessäni ennenkuin edes nostan kameran silmieni eteen. Tätä haluaisin tehdä aina. Kuvatessa unohdan kaiken. Väsymyksen, ärtymyksen. Kuin hengittäisi joillain toisilla keuhkoilla. Sama tunne kuin juostessa, kun viiden kilometrin jälkeen et enää tunne jalkojesi liikettä, kun juoksu vain… sujuu, etenee. Se on hyvä tunne, euforinen. 

Ennen kuvasin näkymätöntä, tunteita, tarinoita, tein siitä näkyvää. Rakensin kuviini illuusioita. Pyrin luomaan tarinan, kertomaan jotain, tekemään jotain kaunista.

Nykyään kuvaan sitä mitä on tässä. En tiedä pitäisikö minun yrittää taas siirtyä myös takaisin tuohon vanhaan. Tehdä joku projekti täällä. En tiedä millä ajalla. 

Aloin kuvaamaan lapsia ja arkeamme ettei taitoni ruostuisi, että työvälineeni pysyisi minulle tuttuna näiden kotivuosienkin aikana. Mutta jo kauan aikaa sitten tämä on muuttunut, ei tämä ole enää taidon ylläpitämistä. Tämä on jotain syvempää. Tässä on jotain, jotain mistä en vielä saa kiinni. Mutta jotain. Tässä tunteessa, tässä tavassa kuvata ja löytää se jokin hetki kuvata. 

Pohdintani keskeyttää esikoinen joka on ottanut kamerani ja kuvannut minua. Hän palauttaa kameran ja pyytää että tulen auttamaan hänet puunrungolle. Esikoinen kertoo olevansa supersankari. Sankari jolla on erikoisvoimana lentäminen ja asioiden vieminen kuuhun kuuihmisille. Naurattaa. Esikoinen kertoo lisää kuuihmisitä ja siitä että heille pitää viedä siemeniä että he voivat kasvattaa siellä salaattia. Hän kysyy mikä supersankarivoima minulla on. Sanon etten tiedä. 

 

Varjot pitenevät ja ilma viilenee. Leikkipuiston muut lapset lähtevät koteihinsa. Nekin muutamat äidit jotka tulivat jakkupuvuissaan ja korkokengissään vielä hetkeksi työpäivän jälkeen leikittämään lastaan pakkaavat hiekkalelunsa kasseihin ja poistuvat autoihinsa. Pojat kasaavat hiekkaa ämpäreihin ja hakevat päälle muratin lehtiä. Muratti on pölyinen, niin kuin kaikki täällä. Maa janoaa vettä. Sadetta on luvattu loppuviikosta, mutten usko sen oikeasti tulevan. Ei ole tullut tähänkään mennessä. Pitäisi sataa niin paljon että kasvit saisivat juodakseen. Ne muutamat pisarat joita pilvet ovat tiputtaneet ovat vain hukkuneet tomuun. 

Lopulta mekin lähdemme kotiin. Metsä, lasten nauru, puut, kivet ja varmaan ennenkaikkea kuvaaminen ovat taas tehneet tehtävänsä: pojat nauravat takapenkillä ja minä huomaan otsaani kiristäneen pannan hävinneen. Väsymys painaa edelleen olkapäitä ja silmistäni puuttuu se kirkkaus jonka hyvinnukuttu yö niihin tuo. Mutta hymyni on taas herkässä ja puolisoni tullessa kotiin suutelen häntä eikä mieltäni pyyhkäisen minkään asteen ärsytys. 

 

Selaan kuvaamiani kuvia tietokoneella ja ymmärrän edelleen kuvaan illuusioita. Tapani kuvata, tapani katsoa maailmaa on edelleen se sama. Se joka etsii sitä kaunista. Kun selaan kuviani tästä meidän arjestamme, yli puolentoista vuoden ajalta jo kuvattuna, en löydä yhtään rumaa kuvaa. Löydän hetkiä jotka ovat olleet raskaita, raastavia, ahdistavia, mutta rumuus niistä uupuu. Ja se kai tämän elämän yksi salaisuuksista on, kyky löytää jotain kaunista, siitä rumastakin, ehkäpä juuri se on minun supersankarivoimani. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Anna tuulen tuivertaa

Kello on varttia yli kahdeksan. Esikoinen on nukahtanut heti kun valot sammuivat. Kuopuskin makaa jo hiljaa ja hänen hengityksensä on syvää ja tasaista. Tuijotan päärynän muotoista yövaloa ja sen kajossa näkyvää sotkua lasten huoneen lattialla. Pitäisi siivota. 

Nousen lasten sängyltä ja kävelen hiljaa ovelle. Ennenkuin saan käteni oven kahvalle kuopus nousee istumaan ja pyytää kirkkalla ja selkeällä äänellä vettä. Puraisen kieleeni ja käännyn hakemaan pöydältä vesilasin. Tuttikin on hävinnyt jonnekin ja joudun etsimään sitä pitkän tovin kuopuksen hokiessa rohkaisevasti vieressä “löytää tutin, löytää”. Lopulta poika työntää tutin suuhunsa ja käy uudestaan makaamaan odottamaan unta. Istun sängyn laidalla annan ajan kulua. 

Väsymys painaa minunkin silmäluomiani ja nojaan seinään, varoen kuitenkaan painamasta silmiäni kiinni. Nukahtaisin. Enkä saisi sitten myöhemmin uudestaan unta. Kai. Ehkä. 

Viime yö oli repaleinen, taas. Aina kun ehdin huokaista että yömme alkavat sujua tulee taas näitä kausia kun kuopus valvottaa. Itkeskelee ja näkee painajaisia. On kasvukipuja, on jotain kipuja. Jaksan hyvin yhden, kaksi jopa kolme yötäkin ihan muutaman tunnin unilla. Mutta nyt on takana taas viikko. Viikko unta pienissä pätkissä, heräämistä itkuun. Heräämistä väsymyksestä kirvelevin silmin. Väsymystä puolison silmissä. Peilistä katsovat aamuisin ei vain Kalifornian ilmastosta 80-luvun kiharapilveksi räjähtänyt hiuspehko vaan myös ne niin tutut tummat silmänaluset. Olen taas kiltisti kaivanut meikkivoiteen esiin, sillä saa itsensä ihmisen näköiseksi. Hymyileväksi. Normaaliksi. 

Miehellä oli tänään vapaapäivä. Kävin aamulla herättämässä häntä, mutta hän oli niin syvässä unessa että viiden minuutin tuloksettoman ravistelun jälkeen luovutin. Totesin että selkeästi hän tarvitsee nyt unensa, ajattelin että ehkä tämä vapaapäivä on hänellekin hyväksi, oikeana vapaapäivänä, sellaisena kun saa nukkua pitkään, kun kukaan ei ole heti aamusta vaatimassa mitään. 

 

Pakkasin lounaan reppuun ja kävelin lasten kanssa autolle. Mennään leikkipuistoon, sinne tulee toinenkin äiti. Pojat ovat innoissaan, toheltavat autossa omiaan. Huomaan unohtaneeni käsilaukun, sillä aikaa kun haen sen on kuopus onnistunut työntämään jalkansa penkkien väliin niin ettei saa sitä pois. Nostan lapsen turvaistuimeen ja vilkaisen kädessäni ollutta avainnippua. Auton avain puuttuu. Se ainoa. Pohdin kuumeisesti mihin olen sen näiden kahden viimeisen minuutin aikana voinut jättää, etsin auton ympäriltä, kävelen takaisin keittiöön, etsin uudestaan. Lapset sekoilevat autossa ja kiipeilevät pitkin penkkejä. Teen kaikkeni etten hermostuisi. Systemaattisesti etsin penkit ja auton lattian uudestaan läpi. Ei mitään. Nojaan hetken auton keulaan ja katselen puutarhaa. Suljen silmäni ja pohdin menisinkö herättämään puolisoni auttamaan etsinnässä. Käännyn kuitenkin takaisin lapsiin päin ja nostan kuopuksen pois kuskinpaikalta, ja mitä hänen jalkansa alla onkaan? Avaimet. 

 

Kävellään pitkin hiekkapolkua, katsellaan sorsia. Syödään lounasta. Puhutaan elämästä. Esikoinen tarttuu ystävää kädestä. Kertoo tarinoita. Jokin yhteys on syntynyt. Hän on löytänyt aikuisen jonka kanssa kokee voivansa puhua. Seuraan tätä pientä tapahtumaa vierestä ihmetellen, ihaillen. 

Mietin miten tärkeää on että lapsi löytää myös muita aikuisia elämäänsä. Miten tärkeää on luoda suhteita muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiinsa, isovanhempiinsa. Me olemme onnekkaita siinä että minulla on täti ja hänen puolisonsa jotka ovat ottaneet lapsemme vastaan kuin omansa. Se suhde joka heillä on poikiin on sanoinkuvaamattoman kaunis. 

Ajatukseni palaavat viikonloppuun, kaupungissa vietettyyn päivään. Kävelimme kaupungissa homokortteleissa. Tuntui hyvältä olla siellä missä oli erilaisia ihmisiä. Missä oli vaihtoehtoisia ihmisiä. Pohdin sitä mitä lapsemme näkevät nyt jokapäiväisessä elämässään ja mitä tämä on. Eroa. Sanon ääneen puolisolleni että haluaisin että lapsemme kasvaisivat näkemään vaihtoehtokulttuuritkin normaalina. Ettei kyse olisi siitä että he pitäisivät punkkareita, hippejä, gootteja, hevareita tai muita kuin heterosukupuolisa tai muita kuin valkoisia ihmisiä jotenkin normista poikkeavina, jotain mitä heidän tulisi suvaita. Vaan että kaikki ihmisryhmät (lisäsin tähän kuitenkin “paitsi natist ja fasistit”) olisivat normaaleja. Että voisimme tarjota heille sellaisen kasvatukse, sellaisen maailman jossa erilaisuus olisi normi. Mutta miten se tehdään? Paitsi näyttämällä esimerkkiä. 

Mutta faktaahan on että myös ympäristö vaikuttaa lapseen. Se mitä näkee jokapäiväisessä elämässään. Se mitä näkee omassa kodissaan, kavereiden kodissa, koulussa, päiväkodissa, kotikadulla. 

Aihe jäi roikkumaan ilmaan. Emme me vielä tiedä miten me tuon saamme aikaiseksi. Emme tiedä saammeko edes. Mutta se on toive, se on tavoite, se on unelma jota yritämme saavuttaa. 

 

Moottoritie, ympärillä kukkulat. Matkaamme kohti Windy Hilliä. Korkeaa kukkulaa, josta näkee kauas. Esikoinen kitisee, on väsynyt, pitää kuitenkin isää kädestä ja kävelee edeltä. Seuraan kuopus sylissä perässä. Tuulee. Muuten on hiljaista. Kaunista. 

Istumme kukkulan laella. Kaukana näkyy kaupunki. Puolisoni sanoo pojille että jos oikein tarkkaan katsoo voisi nähdä meidän kodin. Esikoinen ei usko. Istutaan syömään eväitä. Tuuli heittää hiukset sekaisin. Tuijotan maisemaa edessäni ja kuuntelen tuulta ja hiljaisuutta. 

Vuosi sitten olimme Ikaalisten kylpylässä. Yhden yön reissu. Odotin sitä silloin kuin kuuta nousevaa. Jotain spesiaalia. Jotain silloisesta raskaasta arjesta poikkeavaa. Vietimme päivän Seitsemisen kansallispuistossa. Iltapäiväksi menimme kylpylään jossa lapset telmivät monta tuntia. Iltapalaksi pitsaa ja sitten hotellihuoneen lakanoihin. Lapset nukahtivat odotetusti nopeasti. Olin odottanut sitä hetkeä, sitä hetkeä että saisi olla kahden miehen kanssa, jossain muualla kuin kotona. Kun se hetki koitti olin niin väsynyt etten jaksanut mitään. En jaksanut kuin kiukutella. Kiukuttelin kun mies lukikin vain sarjakuvaa. Kiukuttelin kaikille hänen ehdotuksilleen. Kiukuttelin koska väsytti. Kello kymmenen pesin hampaat ja kaivauduin tuimana valkoisiin lakanohin. Puolisoni kävi viereeni makaamaan lukien kirjaansa, laski toisen kätensä päälleni ja silitti hajamielisesti olkapäätäni. Makasin hiljaa tuijottaen kattoon. Ulkona tuuli. Kuuntelin tuulta ja hiljaisuutta. Katson valon ja varjon liikettä katossa puolisoni kääntäessä kirjansa sivua. “kyllä me taidetaan lähteä sinne amerikkaan” sanoin. Sinä hetkenä tiesin että päätös oli tehty. Suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen. Aamulla heräsimme katsomaan kuinka aurinko nousi Kyrösjärven takaa värjäten taivaan hetkeksi oranssiksi. Meidän henkinen matkamme tänne, tämän taivaan alle, tällekin kukkulalle alkoi tuona aamuna. Tuosta auringonnoususta. 

 

Havahdun hereille, nukahdin ehkä sittenkin. Poikien hengitys on hiljaista, nousen heidän välistään ja painan huoneen oven hiljaa kiinni takanani. Vilkaisen keittiön kelloa, eikä se ole kuin vasta puoli yhdeksän. Nukuin vain hetken. Talossa on hiljaista. Mies on peli-illassa. Keitän teetä ja istahdan sohvalle. Kuuntelen hiljaisuutta, vaimeana kuuluvaa kaskaiden soittoa, puutalomme nurkkien natinaa. Sytytän kynttilät, nostan jalat sohvapöydälle ja hymyilen itsekseni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Juuri nyt

Esikoinen huutaa, mies huutaa, minä olen stressaantunut ja tuskastunut. 

On kiire, pitäisi olla oikeastaan ihan just jo autossa mutta tässä me kaikki seisomme pihalla, ja huudamme. Kiroan itsekseni, hoidin tämän mahdollisimman huonosti. TIESINHÄN minä että lähteä pitää jo oikeasti tosi ajoissa. TIESINHÄN minä että ei kaksi ennakkovaroitusta riitä Esikoiselle joka ei kestä mitään hoputusta. TIESINHÄNminä, että puolisoni ei kestä näitä tilanteita aamuisin lainkaan. Kolme ja puoli vuotta olen ollut tuon pojan äiti, 16 ja puoli vuotta olen ollut tuon miehen puoliso enkä siltikään näköjään opi. Opi välttämään tällaisia aamuja. 

Kuopus on hiljaa, minä olen hiljaa. Pakkaan äkäisenä loputkin tavarani, nappaan avaimet ja menen autolle. Puoliso yrittää vielä oman kiukkunsa läpi ehdottaa että jätän huutavan esikoisen kotiin, hän menee sitten myöhemmin töihin. En edes vastaa, en jaksa, en ehdi. En jaksa selittää että en halua tulla suoraan kotiin, en jaksa nysvätä mahdollista aamua kotona, en halua tuntea huonoa omaatuntoa jos joudummekin jonottamaan tuntitolkulla ajoneuvohallinnon toimistolla ja kotona Esikoinen tuijottaa Oktonautteja puolisoni yrittäessä tehdä epäergonomisesti töitä sohvalla. Ei, mielummin pakkaan huutavan pojan autooni ja lähden. Esikoinen kiukkuaa takapenkillä ja huutaa ettei hänelle saa puhua, huutaa ettei tykkää minusta, eikä isästä, tykkää vain kuopuksesta. Huutaa että muuttaa ihan kohta aivan varmasti mummin ja ukin luo, eikä enää koskaan leiki meidän kanssa. Moottoritie on ruuhkaisa, autojono matelee. Tuijotan kelloa ja kiroan hiljaa itsekseni. Sukkuloin pienen pimpatun automme kaistojen läpi carpool kaistalle, eteeni kurvaa auto jossa on vain yksi matkustaja. Suustani pääsee tahaton “this is a fucking carpool line you idiot”. Esikoinen hiljenee takapenkillä ja kysyy mitä sinä äiti sanoit. En mitään. Sanoithan, minä kuulin. Sanoin jotain tyhmää. Suutuin kun tuo autoilija tuli tuohon eteen vaikkei saisi. Hiljaisuus. 

Lasken kuinka kauan voin vielä olla ihan rauhassa, ennenkuin myöhästymme oikeasti niin pahasti että menetämme varatun aikamme virastossa. Viereisellä kaistalla nuori nainen meikkaa taustapeiliä apunaan käyttäen. Toisessa autossa nuori mies selaa puhelintaan ja juo aamukahviaan. Kolmannessa keski-ikäinen nainen laittaa huulipunaa ja jammailee musiikin tahtiin. Kaikki ovat rauhallisia. Kaikki ovat täysin tottuneita tähän. Tämä on heille arkea, todellisuutta, normaalia. Tilanne iskee minuun syvään ja lujaa. Alan miettimään amerikkalaisuuden olemusta, sitä mitä se oikein on. Ei, en ajattele sen olevan sitä että otetaan ruuhkat itsestäänselvyytenä, luulen että se on enemmän seurausta siitä että nämä ihmiset ovat asuneet, käyneet töissä ja eläneet täällä tarpeeksi kauan, että heille tässä ei ole mitään outoa tai epänormaalia, tämä on heidän aamunsa. Istua ruuhkassa, meikata, lukea sähköpostit, kuunnella musiikkia. Koska ei voi muutakaan, koska näin se on aina ollut. 

Mietin lauantaita, kävimme kadullamme järjesetetyssä korttelijuhlassa. Ei sellaisessa blockpartyssa mitä kaupugeissa on, ei edes sellaisessa Kumpulan kylänjuhlat tapaisessa. Vaan oikeasti ihan vain meidän katumme korttelijuhlassa. Koin tipahtaneeni keskelle amerikkalaista idylliä, elokuvaa. Paikalla soitti naapurinpojista koostuva poikabändi. Toisen bändin muodosti posteljoonimme ja hänen ystävänsä. kadunpätkällä oli pöytiä, pöytien takana kadunpätkämme aktiivinaiset. Meitä kehoitettiin kirjoittamaan lappuun nimemme ja talonnumeromme. Että kaikki tietäisivät keitä olemme. Tarjolla oli sipsejä ja suolakeksejä, myöhemmin saapui paikalle pitsatoimitus. 

Kuopus katseli menoa muutaman minuutin ja solahti joukkoon kuin kala veteen. Tanssi ympäriinsä ja nauroi. Tarttui tuntemattomia naapureita jaloista ja hymyili heille koko naamansa leveydeltä. Esikoinen katsoi tapahtumaa samalla lievän pakokauhun ja ujouden sekaisella katseella kuin minäkin. Oliko tuonne ihan pakko mennä sekaan. Pitääkö tuolla puhua ihmisille. Tunnistin hänen tunnetilansa välittömästi, omani kanssa olen oppinut elämään, tunkemaan sen taka-alalle, hymyilemään ja juttelemaan ihmisille vaikka oikeasti tekisi mieli mennä puun taakse piiloon. Kolmevuotiaalle on hieman vaikeampi sanoa että tule vain, ole vain. Puolisoni kuitenkin suostutteli hänet piirtämään katuliiduilla. Pitsaakin syötiin ja vähän suolakeksejä. Kuopus jatkoi tanssiaan ja nauruaan, esikoinen ilmoitti että haluaa kotiin. Naapuri tuli vetämään kädestä, halusi esitellä alivuokralaisensa minulle. Epämääräiseen äännähdykseeni hän huitaisi kättään oh dont be so shy. Minut esiteltiin nuorelle miehelle ja naapuri tiesi kertoa että olen paljon kotona lasten kanssa. Hän tiesi kertoa että tykkään hoitaa puutarhaa ja käydä juoksulenkeillä. Alivuokralainen esitteli itsensä, kättelimme ja väkinäisesti hymyillen kerroin että esikoisemme haluaa nyt lähteä valittettavasti kotiin joten taidamme tästä poistua kun on lasten nukkumaanmenoaikakin. 

Amerikka. Keskiluokkainen lähiö. Mihin me olemme itsemme tunkeneet.

Kuin taikaiskusta ruuhka selkiytyy. puh vain ja se on poissa. Olemme ajoissa toimistolla, jonoa on oven ulkopuolelle saakka mutta pääsemme varatulla ajalla ennätysvauhtia ensimmäiselle tiskille. Saan tietää että jotta saisin virallisen ajokorttini tulisi minun toimittaa lisää papereita toimistoon. Olen käynyt täällä uusimassa väliaikaista ajokorttiani nyt kolme kertaa, kukaan ei ole ikinä maininnut noista uusittavista papereista mitään. Huokaan syvään ja nyökkään. Asia selvä. Toimitetaan paperit, vaikken uskokaan että viivästyksen syy johtuu niistä.  Istumme epämukavilla muovituoleilla, ilmastointi hurraa täysillä jossain päidemme yläpuolella. Virasto on harmaa ja täynnä ihmisiä.  Ihmiset jonottavat saadakseen jonotuslapun. Sitten he jonottavat saadakseen toisen jonotuslapun. He ovat tulleet tänne valmistautuneena odottamaan. Ihmiset istuvat rauhallisen näköisenä epämukaviin muovituoleihin, kaivavat laukuistaan kirjan, lehden, läppärin. Nuo ihmiset vilkaisevat omaa vuoronumeroaan, taulun vuoronumeroa, ottavat hyvän asennon ja syventyvät omaan maailmaansa. Seuraan heitä ihaillen.. Mietin taas Amerikkalaisuutta, jonottamista, byrokratiaa. Vaikka samaa jonottamistahan se on Suomessakin, kelassa, pankissa, sairaaloiden päivystyksessä. Ei tämäkään kelpaa amerikkalaisuuden mittariksi. En edes tiedä mikä se olisi, se amerikkalaisuuden syvin olemus. Amerikan lippu terassilla. Ase käsilaukussa. Köyhyydestä rikkauksiin nousseen ihmisen tarina. Töitä hulluna paiskiva ihminen. En minä tiedä. 

Oliko englantilaisuuden syvin olemus siinä kun työskennellessäni puutarhurina se yksi vanha rouva aina kutsui minut ja työparini sisälle teelle. Istuimme kukkakuvioisella sohvalla ja joimme mustaa teetä maidolla kukka-aiheisista teemukeista joissa maistui astianpesuaine. Pöydällä oli aina tarjolla kuivia teeleipiä ja rouva kutsui meitä darlingeiksi. Vai oliko se siinä kun meidät ohjattiin töihin puutarhaan oman oven kautta, ei sen ison etuoven kautta jota muu kansa käytti vaan sen pienen palvelijoille tarkoitetun sivuoven kautta. 

Vai oliko englantilaisuuden ydin siinä kun istuimme lähibarissamme lauantai-iltana ja baarin yhdessä nurkassa vietti aikaansa kaksi pientä lasta, joiden vanhemmat olivat vahvasti päihtyneinä istumassa baaritiskin äärellä. 

En tiedä. 

Katson puhelintani ja siinä on viesti puolisoltani. Anteeksi aamuinen, anteeksi hermostuminen. Suljen silmäni. Olen onnekas, olen etuoikeutettu. Pidä tästä kiinni, pidä tuosta ihmisestä ja näistä lapsista kiinni, Annuska. Vaikka pidänhän minä, ilman muistutustakin. Ei ole aikomustakaan päästää irti. Silti. Muista. 

Lopulta saan uuden väliaikaisen ajokorttini. Mennään leikkipuistoon. Pojat leikkivät innoissaan, uusi puisto! Olemme ainoat siellä. Selaan hetken puhelinta, kunnes puhelimen akku loppuu, unohdin ladata sen aamulla enkä ottanut laturia mukaan. Joudun luottamaan suuntavaistooni kotimatkalla. 

Syödään lounasta puiston penkillä. Sitten kerätään pähkinöitä. Avataan oraville pähkinä kauppa. Kerätään ihan hirmuisesti pähkinöitä. Tehdään ympäristötaidetta, kerätään erivärisiä lehtiä ja pähkinöitä, tehdän maahan mandaloita niiden avulla. Muodostetaan pähkinöistä aurinko. Aamun kiireessä, aamun kaaoksessa, kamera jäi kotiin. 

Päiväunien jälkeen kirjastoon, taimikauppaan, ruokakauppaan, puiston kautta kotiin. 

Amerikkalaisuuden ydintä on ehkä matkustaa kaikkialle autolla. Me kuljemme alle 5km matkat kävellen. Eipä tule muita äitejä vaunuineen vastaan. Ei ikinä. Eikä ainakaan ruokakauppakasseja rattaissaan kuljettaen, tai kukkia. Naapuritkin vitsailevat aiheesta. Kysyvät säästelenkö autoni renkaita. Nauran ja kerron että näin minun ei tarvitse käydä punttisalilla. You are adorable. Nauran. 

 

Teen risottoa, turvaruokaa. Viiniä, riisiä, juustoa ja lisukkeet, miten siinä voi mennä vikaan, ei mitenkään. Lapsetkin ovat oppineet syömään sitä. Helppoa nopeaa. Postimies Paten jälkeen tulee isä, syödään, kylvetään. Iltasadun jälkeen on pimeää. Pojat kiipeävät syliini. Halataan. 

Huomenna ei huudeta. Huomenna ei riidellä. Huomenna halataan lisää. Lupaatko kysyy esikoinen. Lupaan yrittää, vastaan. 

Maailma ympärilläni tuntuu ajoittain pirstoutuvan riekaleiksi pommeista ja ihmisten sanoista ja teoista. Ihmisiltä riistetään oikeus omaan kehoon, omaan elämään, omaan tulevaisuuteen ja omaan ihmisyyteen. Mutta juuri nyt, juuri tällä hetkellä, minun pienen pienessä maailmassani kaikki on hyvin. Minun pienessä itsekkäässä kuplassani minun suurin pohdinnan kohteeni on kansalaisuuden ydin. Minun kuplassani kaskaat sirittävät yölaulua ja pienet poikamme nukkuvat hengittäen syvään ja uneksien huomisesta. Ja juuri nyt, juuri tänään, minä en puhkaise tätä kuplaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

On maanantai

 

On maanantai

 

Meillä on King size sänky, tai patja, sitä sänkyosuuttahan meillä ei edelleenkään ole. Koska yritetään olla jotenkin nuoria ja punkhenkisiä. Tai sitten vain saamattomia. Tai päättämättömiä. Ehkä molempia. Kuitenkin, meillä on king size sänky, ja silti on näitä öitä kun käytämme siitä noin 1/3. Kaikki neljä. 

Aamulla kukaan ei ole kamalan levännyt. Yöllä oli viileä, jollain maailman asteella kai kylmäkin. Molemmat lapset tulivat viereen. Tai myönnettäköön että kuopuksen minä hain viereemme kun kyllästyin käymään hänen luonaan jatkuvasti rauhoittelemassa häntä uuteen uneen. Nukuimme kaikki yhdessä kasassa. Oikeastaan minulla oli hieman kuuma, ja tukala, mutta lapset ja mies olivat tiukasti kietoutuneet meidän molempiin peittoihin joten jos halusin saada itse lainkaan lämpöä ei minulle jäänyt vaihtoehtoa kuin sujahtaa itsekin tuohon pienten ja ison kehon lämpimään kasaan. 

Aamulla minua katsoi väsynyt mies ja huonosti nukkuneet lapset. Ehkä sen ikkunan voisi laittaa iltaisin kiinni ja silti yrittää rauhoittaa lapset sinne omaan sänkyyn. Eihän tästä näinkään oikein mitään taida tulla, ajattelen. Tosin tiedän että tämä nukkumisepämääräisyys tulee ja menee. Ihan sama missä kukin nukkuu, välillä on hyviä välillä huonoja jaksoja. 

Vedän jalkaani villasukat ja keitän kuumaa teetä. Maanantai.

 

On maanantai. Mies lähtee väsyneen oloisena töihin. Jään katsomaan perään ja miettimään miten hänen väsymystään voisi helpottaa. Hetkeksi ärryn itseenikin, mies oli juuri kolme viikko yksin, sai nukkua yönsä heräämättä, sai tehdä viikonloput mitä halusi. Ei kai sitä nyt tarvitse niin kamalasti sääliä jos nyt vähän väsyttää. Ärtymys ei kuitenkaan ota tulta alleen. Katson ikkunasta kuinka tuuli heiluttaa viikunapuun keltaiseksi muuttuneita lehtiä ja tunnen empatian aallon sisälläni. Ehkäpä juuri siksi häntä väsyttää, koska sai juuri olla itsekseen, sai tottua nukkumaan yönsä heräämättä. Tähän kaaokseen tottuminen vie taas aikansa, ei se ole hänen vikansa. Ei väsymys ole pikkulapsiarjessa oikein kenenkään vika. Kyllä se taas tästä lähtee, meidän kaikkien arki. 

Kohta on lomakin. Loma lämpimään. Onneksi päätettiin lähteä jo ihan kohta, eikä vasta jouluna. Vaikka se olikin seurausta siitä että meidän piti luopua siitä Kuuban unelmasta. Mutta tehdään hyvä tästä nyt näin. Luulen että olemme kaikki sen tarpeessa. Ei lämmön, mutta yhteisen loman. Yhteisen ajan. Koko sinä aikana kun olemme olleet täällä olemme viettäneet yhdessä perheenä korkeintaan kaksi kokonaista päivää putkeen. Se on vähän. Minun mittakaavassani. Se on hirmuisen vähän. 

Mutta ihan kohta saa olla viikon. Viikko yhdessä. Lämmössä. Hymyilen. Tee lämmittää sisuksiani. Samoin tuo ajatus. 

Ulkona tippuu pisaroita, ei kunnon sadetta, ei sateesta ja tästä ilmiöstä voi edes puhua samassa lauseessa. Esikoinen on haltioissaan. Väittää ettei voida nyt mennä kauppaan. Sataa vettä, pitää laittaa sadevaatteet.  Onneksi sade lakkaa siinä asiasta keskustellessa. Lapsi tyytyy kumisaappaisiin. Kysyy koska sataa kunnolla. Näytän hänelle viikon sääennustetta puhelimestani, ei vielä pitkään aikaan. Loppuviikosta on taas kuuma. Voidaan olla taas ilman huppareita. 

 

On maanantai. Aamu kulkee takkuillen eteenpäin. Kauppaan, pysähdysten kautta kotiin. Siivotaan vähän puutarhaa, tehdään lounasta. Pojat leikkivät rantaretkeä. Pakkaavat reppuihin säilyketölkkejä keittiön kaapista. Niitä löytyy varmaan taas vaatekaapista ja vaikka mistä muutaman kuukaudenkin päästä. 

Päiväunitauolla tehdään palaepelejä. Esikoisesa on tullut nopea ja taitava. Hänellä on ihan oma taitonsa ja logiikkansa rakentaa palapeli, ei reunojen kautta vaan ihan mistä sattuu. Hän on graafikon ja valokuvaajan lapsi, mitä muuta kuvittelit sanoi äitini kun asiaa hänelle aikoinaan hämmästelin. Niin, en kai kuvitellut mitään, sepä se. Kun ei itseään näe kuten ulkopuolisia. Ei omaa perhettään näe siten. En minä osaa katsoa meitä että ah, tuossapa on kaksi luovaaja boheemia ihmistä, heidän lapsistaan varmaan tulee myös luovia ja öh, boheemeja?

Mennäänkö metsään kun kuopus herää? Joo mennään, mennään etsimään eläimiä. 

Pakkaan evästä ja varavaatteet reppuun. Esikoinen nukahtaa autoon. 

 

On maanantai. Kävelemme kaksi ja puoli tuntia kukkuloilla. Ihmettelemme järvellä olevaa siivousalusta, katselemme sukeltelevia nokikanoja ja korkealla liitäviä haukkoja. Metsä on vielä vihreä. Maassa on kuivuneita, hitusen punertavia vaahteranlehtiä.

Syksy ei ole vielä värjännyt puita, ei ainakaan täällä. Kuivuus sen sijaan on tehnyt kukkuloista ruskeita, ruohosta paikoin kuivaa ja jalkojen alla tomuksi murskautuvaa.

Nyt on pilvistä. Lähes samanlainen ilma kuin silloin kun ihan ensimmäisen kerran kävimme tällä kukkulalla. Se oli helmikuuta. Olimme ihan juuri saapuneet. Kaikki oli niin hämmentävää, niin outoa vielä. Silloin ei ollut edes kevät vielä kunnolla alkanut. Puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon. Samaan aikaan niin vähän.

Elämä on aika paljon tasaisempaa nyt. Vähemmän tunnekuohuja. Vähemmän yöheräämisiä myöskin. Katson kuinka kuopus juoksee esikoisen perään ja nauraa. Tuokin lapsi on oppinut nauramaan. Puhumaan. Nukkumaan. Se on suuri askel. Minäkin olen varmasti muuttunut. Lopettanut sen rimpuilemisen. Puolisokin on varmasti muuttunut. Pysähtynyt näkemään mitä hänellä on ihan siinä lähellä. Ainoa mikä ei ole muuttunut on rakkaus. Rakkaus lapsiamme kohtaa, rakkaus toisiamme kohtaan. Se on turvallinen tunne. Että tietää. Että voi olla varma. Rakkaudesta. 

 

On maanantai. Syödään välipalaa: näkkileipää ja banaania. Katsellaan järvelle, lasketaan nokikanoja. Minua hymyilyttää. Hymyilyttää nuo pojat joilla on voita poskilla. Hymyilyttää toisaan takaa-ajavat nokikanat. Hymyilyttää vaahtera jonka lehdet ovat aavistuksen oranssit. Hymyilyttää taivas joka aukeaa laakeana ylläni, pilvisenä mutta korkeana. Hymyilyttää oma olo joka on läsnä. Hymyilyttää se että saa olla. 

 

On maanantai. Iltapalaksi pizzaa. Lapsia nukkumaanlaittaessa molemmat pojat kiipeävät syliini ja antavat halin. Karhunhalin. Minä tykkään sinusta, ja isästä ja kuopuksesta, sanoo Esikoinen. Ja minä tykkään sinusta, kovasti, hirmuisen paljon, minä vastaan. Kuopus kiljuu Halii ja kapsahtaa kaulaani antaen suukkoja. Nauran. Puoliso kävelee lastenhuoneeseen ja hymyilee meille.

On maanantai.  

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

 

Miksi äiti on äidille susi?

Istun näyttelyalueen ulkopuolella juomassa teetä. Aurinko paistaa sinisellä taivaalla ja sen valo siivilöityy pöydälle jossa teeni höyryää. Nojaan taaksepäin ja nautin rauhasta ja siitä onnistumisen tunteesta minkä koen saatuani juuri myytyä yhden kuvistani. 

Seuraani tulee eräs toinen naistaiteilija. Keskustelemme hetken, nainen kertoo omista jo aikuisista lapsistaan, lopulta hän kysyy onko minulla perhettä. Kerron että minulla on mies ja kaksi lasta. Hän kysyy lasten ikää. Kun hän kuulee että he ovat 2 ja 3,5v hän kysyy onko lasten isä heidän kanssaan täällä mukana. Vastaan kieltävästi ja kerron lasten olevan Suomessa ja puolisoni olevan Kaliforniassa. Nainen katsoo minua tyrmistyneenä, lähes järkyttyneenä. Hän kysyy miten olen saattanut hylätä lapseni. Enkö ymmärrä että he kantavat tuonkaltaisia traumoja sisällään loppuelämänsä. Että heidän perusturvallisuutensa kärsii ja he joutuvat työstämään hylätyksi tulemisen tunteitaan. Että juuri minun kaltaisteni naisten pitäisi miettiä mitä me oikein haluamme, olla vapaita vai äitejä. Tämän tokauksen jälkeen hän otti vesipullonsa ja poistui takaisin sisälle. 

Minä jäin istumaan siihen puun varjoon ja nielemään kurkkuun noussutta palaa. 

Miksi, vielä tässä maailman ajassakin, äiti on äidille susi? 

 

Miksi keskustelupalstat täyttyvät toisaan haukkuvista äideistä sen sijaan että siellä kannustettaisiin ja autettaisiin. Miksi kuvittelemme että kaikki muut tekevät kaiken väärin ja vain me teemme asiat oikein. 

Mikä on saanut meidät kuvittelemaan että on ok sanoa toisille äideille että he ovat huonoja äitejä? Mikä on saanut meidät nostamaan itsemme jalustalle toistemme ohitse?

 

Harva meistä on oikeasti kasvatusalan ammattilainen. Vielä harvempi omaa vauvan syntymästä aikuisikään kattavan pedagogisen teoriatiedon ja käytännön tuoman kokemuksen.  Kuitenkin tunnumme olevan kaikki nimenomaan näiden asioiden asiantuntuntioita. 

 

Me äidit tunnumme kaikki tietävän niin pirun hyvin kuinka kauan ja millä metodeilla lasta tulee imettää. Jos erehdyt pulloruokitsemaan lastasi niin olet pilannut hänet ja altistanut hänet vähintään kaikille flunssille ja lastentaudeille jo ennen ensimmäistä ikävuotta. 

Jos annat tutin ennen kuin lapsi täyttää kaksi viikkoa olet pilannut hänen imuotteensa täysin eikä imetys ainakaan voi onnistua. Jos nouset öisin koska vauva itkee ja haet hänet viereesi, olet pilannut lapsen. Kyllä, hänestä tulee vähintääkin tunnevammainen. Takuulla. 

Jos erehdyt sanomaan että imetys ei ollut sinusta kamalan miellyttävä kokemus, olet huono äiti. Olet pilannut varhaisen vuorovaikutuksen itsesi ja lapsesi välillä antamalla imetyksen epämiellyttävyyden nousta pintaan. Imetyshän on parasta mitä on, parempaa kuin seksi. 

Sama jatkuu tutista luopumisen, potalle opettamisen, syömisen, nukkumisjärjestelyiden, iltanukkumisen, hoidon aloittamisiän ja luoja ties minkä asian kanssa. 

Jos teit mitään mikä poikkesi jonkin, minulle vähän tuntemattoman, normin tiukasta rajasta, pilasit lapsesi. 

 

Minä itse en nauttinut imettämiesestä. Silti täysimetin molemmat lapset. Korviketta olisimme tarjonneet äidinmaidon ohelle elleivät ne olisi aiheuttaneet kaaressa oksentamista ja vatsavaivoja.

Lopetin molempien lasten imetykset n 11 kk jälkeen. Omasta tahdostani. Kummankin kohdalla olisin halunnut lopettaa jo aiemmin. Esikoisen kohdalla yritin lopettaa yöimetyksen jo 8kk kohdalla, huonoin tuloksin. Kun olimme kaikki valvoneet 4 viikkoa huutavan pojan takia, tein vastoin kaikkien ohjeita ja palasin takaisin imettämään lasta 3 kertaa yössä. 11kk kohdlla lopetus sujui ilman mitään huutoa. Kuuntelin itseäni, en muita. 

Kuopuksen kohdalla tarvitsin ystävän apua. Oikean äitiystävän. En suden. Kuopus puri. Puri pahoin. 9kk ikäisenä hän puraisi minulle reijän nänniin. Olimme ystäväperheemme kanssa lomalla. Kerroin ystävä-äidille tapahtuneeta, kyyneleet nousivat silmiini ja sanoin että voi kun voisin vain lopettaa tämän. Nyt lopetat. Sanoi ystäväni. Ei tuossa oli mitään järkeä. Lopetat vain. Kesti vielä hetken että sain itseni vakuutettua että lapseni ei tarvitse enää maitoani, että en ole huono äiti, että ne kaikki nettikirjoittajat eivät tunne meidän lastamme ja meidän tapaustamme. Että on oikeasti aika lopettaa. 

Kuuntelin äitiä. En sutta. 

 

Olen kuunnelltu arvosteluita milloin mistäkin teemasta, vielä enemmän olen lukenut muiden äitien raskasta ja raakaa kritiikkä äitipalstoilla. Miten me kaikki voimme samanaikaisesti olla niin hyviä ja niin huonoja äitejä?

 

Minne on jäänyt se toistemme tukeminen? Se että rohkaistaan siihen että kyllä sinä tunnet lapsesi parhaiten. Minne on jäänyt empatiakykymme. 

Miten itsekästä on ajatella että jos oma lapsi ei huutanut, jos itse jaksoit ne huudot, että kaikki jaksaisivat. Miten sinun jaksamisesi tekee sinusta paremman äidin verrattuna siihen naapurin äitiin joka väsyi jo kahden koliikkikuukauden jälkeen? 

Tiedättekö miltä tuntuu kun kuulet että joku on sanonut sinusta ettet sinä nyt vain taidakaan olla sitä äitityyppiä. Että et tainnut tietää mihin pääsi pistit kun teit kaksi lasta pienellä ikäerolla. 

Tiedättekö miltä tuntuu kun joku sanoo että luulee meidän vain liioittelevan lapsemme itkua, että ehkä meidän pitäisi vain röyhtäyttää vauva kunnolla syömisen jälkeen. Että refluksi on vain muotidiagnoosi aivan kuten koliikki aikanaan. 

Minä tiedän. Se ei tunnu hyvältä. Se jättää yksin.

Toisen naisen äitiyden halventaminen hylkää äidin pienelle jääsaarekkelle pärjäämään yksin ja vain yksin. Pahimmassa tapauksessa tuo hylätty äiti lakkaa puhumasta ongelmistaan, siinä pelossa että hänet ajetaan vielä kauemmas mantereesta jossa kaikki muut äidit tuntuvat rintamana seisovan, olemassa oikeassa. 

 

Meitä äitejä on tässä maailmassa aika monta. Meitä äitejä on aika monta erilaista. Meissä äideissä on taatusti niitä jotka ovat äitiyteensä vihkiytyneitä ja asiansa perinpohjin täydellisesti osaavia. Meissä äideissä on varmasti myös niitä joille äitiys ei oikeasti kuuluisi. 

Suurin osa meistä äideistä on kuitenkin ihan tavallisia naisia. Suurin osa meistä tuntee omat lapsensa ja osaa kasvattaa heistä ihan hyviä aikuisia. Suurin osa meistä tekee asiat suurinpiirtein oikein ja pärjää. 

Millä oikeudella me äidit siis kerromme toisillemme kuinka huonoja toiset ovat?

Äitiys, isyys, vanhemmuus. Se on tie joka on meille jokaiselle hieman erilainen. Se on tie joka meidän jokaisen on kuljettava voidaksemme kasvattaa lapsemme. Me rakennamme itse oman polkumme sitä mukaan kuin mitä sitä tallaamme. 

Yksin sitä on kovin ikävystyttävää kulkea. Seurassa seuraava nuotiopaikka tulisi näköpiiriin paljon nopeammin. 

Voisimmeko me siis kaikki äidit, ihan jokaikinen, pysähtyä pohtimaan omaa ulosantiamme. Sitä miten me kerromme ihmisille ympärillämme siitä miten he hoitavat tehtävistään sitä tärkeintä, uusien ihmisten kasvattamista tähän maailmaan. Tähän maailmaan joka on täynnä vihaa, sotaa ja toisten halveksuntaa. Miten me voimme kasvattaa omat lapsemme rakastamaan, tuntemaan empatiaa, auttamaan toisia, näkemään oman onnensa yli toisen kurjuus, ojentamaan kätensä silloinkin kun sitä vähiten odotetaan, jos me emme itsekään siihen kykene. Mietitään jokainen millaisen maailman me äiteinä haluamme jättää lapsillemme. Tänään, huomenna, nyt.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Äiti, haluan syliin.

Minun on kylmä, ota minut syliin. Minun on nälkä, mitä minä nyt voin syödä.  Esikoinen hokee näitä kahta lausetta ties kuinka monennen kerran tämän päivän aikana. En ole varma mistä lapsen olotila kumpuaa, ehkä vain jetlagin yksi muoto. Otan syliin, teen näkkileivän juustolla ja makkaralla. Lapsi syö hiljaa mietteissään ja toteaa sitten että tämä makkara on hyvää. Parempaa kuin se jota syötiin Suomessa. Kysyn onko ikävä Suomeen, poika nyökkää ja mutisee näkkärinmurut suusta roiskuen että on ikävä ukkia ja mummia. Katsoo hetken ulos ja sanoo sitten On ikävä Isää. Niin. Tiedän. Mutta kun isä on nyt töissä, tulee illalla. Ja kohta on viikonloppu. Sitten voitte olla taas yhdessä. Voidaan kaikki olla yhdessä. Joo, sanoo poika ja kävelee olohuoneeseen lukemaan kirjaa. Käyn pörröttämässä hänen hiuksiaan, poika katsoo minua ja sanoo Äiti minä tykkään sinusta.

Huokaan ja jään pilkkomaan avokadoa kulhoon lounassalaatiksi. Arjen muokkautuminen on vielä kesken. Pitää taas löytää ne oikeat tavat, oikeat puuhat oikeille päiville. Sisäistää että nyt on syksy, kesä on ohi, kesä ja sen epämääräisyys ja rutiinien puute. Se on ihan hyväkin. On taas lapsille suunnattua toimintaa, temppukouluja, satutunteja, vaelluksille ja eläintarhoillekin jää kuitenkin aikaa. Ja  museoille, niitä ei saa unohtaa.
Oikeastaan tämä viikko on sujunut hyvin. Jopa mainiosti jos ottaa huomioon että on se raskas jetlagviikko. Kehojen repiminen aikavyöhykkeiltä toisille on karua puuhaa. Tähän suuntaan se on sentään helpompaa. Itään päin mennessä mieli tuntuu menevän pahemmin solmuun, sielu eksyvän matkalla kehon luo. Näin päin on helpompi. Länteen. Jos matkustaisi aina vain länteen. Maapallohan on pyöreä. Jos matkaisi itäänkin lännen kautta… Naurahdan omalle ajatuksenjuoksulleni ja kaivan jääkaapista paprikan. Ensimmäinen oman puutarhan punainen paprika. Ei tästä kukaan muu kuin minä ja lapset saa yhtä suurta riemua, mutta olenpahan kasvattanut pojat jotka ovat ihan yhtä tohkeissaan puutarhan antimista kuin minäkin. 

Keitän kupin teetä, kolmannen tänään, närästyksen uhallakin. Kuopus heräsi kello 5.30. Myönnän harkkinneeni hetken tönisinkö puolisoni hereille keitteämään aamupuurot ja kääntäsin itse kylkeä ja nukkuisin vielä pari tuntia. Katsoin kuitenkin mieheni levollisia kasvoja. Hän oli syvässä unessa. Esikoinen oli jossain vaiheessa ryöminyt meidän sänkyymme ja nukkui liimautuneena isänsä selkään kiinni. Nostin varovaisesti puolison käden päältäni ja suljin makuuhuoneemme oven. Ulkona oli vielä pimeää. Lastenhuoneesta kuului vaativa Annu, Annu, minä haluan puuroa. 

 

Pakkasin lounaan reppuun ja sanoin lapsille että nyt on jo vähän kiirus. Olimme matkalla temppukouluun. Letitin omat hiukseni ja sen nähdessään molemmat pojatkin halusivat omat hiuksensa letille. Sain itseni kiinni jo lähes sanomassa Ei, ei nyt, nyt pitää mennä, kunnes katsoin itseäni peilistä ja pysähdyin. Kiire, mikä kiire?Mitä väliä on jos olemme viisi minuuttia myöhemmin paikan päällä. Oikeasti. Letitin poikien hiukset, Esikoinen tanssi olohuoneeseen. Kuopus repi kumilenkin päästään ennen kuin pääsimme edes autoon. 

Temppukoulun ensimmäinen puolituntinen oli kankeaa, kuten aina. Esikoinen pyrkii syliin, äiti on kylmä. Minun on nälkä, ota syliin. Houkuttelen lasta liikkeelle ja halaan. Mennään vaan. Kohta tulee kaveri. Sama kaava aina. Se aloittamisen tuska. Tunnistan sen itsessänikin. Sen kun pitkän tauon jälkeen pitää tehdä jotain, jonka oikeastaan osaa, mutta sitten alkaa jännittää. 

Lopulta tulee lasten ystävä. Naurua. Juoksua. Hyppimistä. Energian määrä on huima. Salin ilmastointilaite humisee täysillä, silti lapsilla on hiki. 

Tuntematon äiti tulee sanomaan että poikani ovat kovin villejä. Miten jaksan. Ajattelinko tehdä vielä kolmannen lapsen, tytön, että saisi jotain vähän rauhallisempaa ja älyä stimuloivampaa seuraa. Katson naista tyrmistyneenä enkä tiedä mitä vastaisin. Sanon, että mielestäni hän on nyt vähän epäkohtelias. Hän sanoo ettei ole tarkoitus, mutta että hänelläkin on poika ja tytär. Ja pojan kanssa ei voi jutella tai tehdä rauhallisia asioita. Siksi hän hoitaakin pääasiassa tyttöä ja isä poikaa. Totean, että mikä ikinä toimiikaan teille. Minusta minun lapseni ovat ihan hyviä tuollaisena. 

Katselen poikia ja tunnen pienen loukkaantumisen piston sydämessäni. Loukkaannun lasteni puolesta. Siitä, että heidän villeytensä saa tuon äidin ajattelemaan ettei heistä olisi muuhun. Että he vain juoksevat ja huutavat. Ja jostainhan sekin on perittyä. Ja koska puolisoni on rauhallinen, ystävämme sanoin lähes flegmaattinen, niin minulta tuo puuhakkuus kai sitten on. Loukkaannun siis myös omasta puolestani. Jupisen tovin itsekseni ja nielen tuota kitkerää makua jonka toisen ihmisen sanat, tahattomatkin, saivat aikaan. 

Istumme suihkulähteen luona syömässä lounasta. Toivon että nämä ovat hetkiä joitka muistan joskus tulevaisuudessa. Hetken kun syyskuun lopussa saa istua vielä kesämekossa sandaalit jaloissa ulkona puistossa syömässä lounasta. Sen että pitää mennä istumaan varjoon koska auringossa tulsii liian kuuma. Sen että saa istua ja jakaa tämänkin päivän lastensa kanssa. 

Ajan kotiin pidempää reittiä. Haluan varmistua että kuopus nukahtaa. En jaksa nukuttaa häntä päiväunille. Lähes kaksi vuotta hän on nukahtanut ongelmitta päiväunilleen, nyt yhtäkkiä uhma on tullut mukaan kuvioon. Koko viikon olen joutunut tappelemaan ennenkuin hän suostuu rauhoittumaan ja nukahtamaan. Toivon, että oikeasti on vain jetlagin yhdestä ilmenemismuodosta. Että ensi viikolla ollaan taas siinä helpossa tilanteessa jossa hän itse ottaa unirätin ja kömpii sänkyyn ilman huutoa ja vastaanväittämistä. Esikoinen ei koskaan nukahtanut helposti. Ei päivällä eikä illalla. Vasta kun jätimme päiväunet pois alkoi iltaunille nukahtaminen sujua. Nykyään hän itse jo pyytää sammuttamaan valot. Esikoiselle kaiken pitää tapahtua heti. Hän ei siedä odottamista, ei edes unen. Hän haluaa nukahtaa heti. Kuopus jaksaa odottaa. Laskea tähtiä. 

Esikoinen rakentaa muovailuvahasta oktonauttien alusta. Orava kaivaa nurmikosta jotain pähkinäkätköään. Luumupuun lehdet ovat kellertävät, ehkä syksystä, ehkä vain kuivuudesta. Tee on loppu ja närästys polttelee lievästi kurkussa. Onneksi sitä varten on rennietä.

Kuopus herää ja esikoinen tarjoa hänelle mehujäätä. Istutaan hetki olohuoneen matolla. Luetaan kirjaa. 

Ostetaan kaupasta koristekurpitsoja, molemmat pojat saavat valita kaksi. Turhuuden huippu, mutta jotenkin niin oleellinen asia, kuin kukkaset kesällä. Jotain kaunista josta ei ole mitään muuta iloa kuin esteettistä katseltavaa toviksi. Pieni pala turhamaisuutta. Haaveilen isosta kylpyhuoneesta. Jos minulla joskus sellainen on laitan sinnekin kukkakimpun. Tosin Lontoon pienenpieneen vessaan laitoin aina ikkunalaudalle kukkia. Kasasin sinne myös perennoita ruukuissa talvehtimaan. Keväisin sai varoa mihin jalkansa asetteli kun istahti pöntölle ettei rikkonut hentoja versoja jotka nousivat ruukuista pytyn ympärillä. Muisto saa minut hymyilemään. 

Leikkipuisto, se sininen. Se jossa on kaikkea kivaa. Kolmen viikon tauko on tehnyt hyvää, minullekin. On ihan erilaista seistä taas näissä leikkipuistoissa. Ei tule tunnetta että haluan hautautua kännykän kanssa johonkin nurkkaan ja toivoa että lapset viihtyvät ja blokata kaikkien muiden äitien mulkaisut huonosta äitieydestäni pois. Jaksan antaa vauhtia. Katsella lasten juoksua, kiipeilyä ja liukumista. 

Äiti on nälkä, taas. Miten sinulla rakas Esikoiseni voi olla kokoajan nälkä. En minä tiedä, on nälkä ja kylmä. Ota syliin. Halaan, sen sadannen kerran. Lupasin joskus että halaan lasta aina kun hän pyytää. Aina. 

Mennään kotiin, pitää kastella puutarha, ja laittaa ruoka uuniin. Tehdään kaalilaatikkoa. Kaupastakin löytyi puolukkahilloa, kiskurihinnalla. Ei se sama ole kuin Suomen puolukkasurvos, vähän liian makeata minun makuuni, mutta ei anneta sen nyt häiritä. Tehdään kaalilaatikkoa, tummaa soijarouhettakin toin tuliaisina. 

Pikkukakkonen, Isä, ruoka ja kylpy. 

Viikkaan lasten vaatteita kaappiin, kylpyhuoneesta kantautuu laventelin tuoksu. Lapset tulevat mieheni kanssa lastenhuoneeseen. Lukevat kirjoja. Esikoinen alkaa selvittää miksi isällä on jalassa naarmu. Pitää mennä päämajaan. Makuuhuoneemme ovi sulkeutuu kun lapset vetäytyvät puolisoni kanssa selvittämään naarmun mysteeriä. Hymyilen itsekseni ja jatkan vaatteiden viikkaamista kaappeihin. 

Lasipöydällä on neljä kappaletta koristekurpitsoita. Ulkona pimeää. Istun sohvalla ja katson tyhjyyteen. Kirjoitan. Maadoitan itseni tähän paikkaan.
Hetkeen.
Oloon.
On hyvä.
Ei paha.
Suljen mielestäni Syyrian, suljen mielestäni surun ystävästäni, suljen mielestäni kaiken, jota en nyt jaksa ajatella. 

On perhe. 

Tämä perhe. 

Suomen perhe. 

Maailman perhe. 

Hullunkurisia kuin koristekurpitsat. 

Minä tykkään sinusta, tykkään koska olet olemassa. Sanoi Esikoinen minulle tänään.

Sen kun meistä jokainen muistaisi. 

Tykätä toisesta, ihan vain koska hän on. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Paluu kuplaan

Suomen syksy. 

Kuulaat aamut, aurinko joka lämmittää vielä päivällä niin että takin voi unohtaa ja ilmassa kirpeä tuoksu. 

Saimme viettää ihanan viikon Helsingissä. Päivät tein töitä, pojat mukana. Työ tuntui hyvältä, selkeää ja tuttua. Sain viettää päivät ulkona, eikä tarvinnut jättää lapsia minnekkään. Kamera jäi liian usein huoneeseen, tein töitä, nautin syksystä, näin ystäviä. Säilöin kuvia sydämeeni. 

Näin muutamia ystäviä, liian vähän, tiedän, mutta luotan ja uskon niiden ystävien ja ihmisten olevan siellä ensi vuonnakin. 

Ja hän, hän kenestä en tiedä näenkö häntä enää, onko hän enää siellä kun seuraavan kerran lasken jalkani Suomen kamaralle, hänen kanssaan vietin monta hetkeä. Sain kuunnella hänen nauruaan, katsella hänen hymyään. Puhua, nauraa, halata. Kun hän viimeisenä iltanani lähti pois jokin pieni osa minussa särkyi. Se pieni osa kuuluu siihen vahvaan uskoon että hyvä voittaisi tässä maailmassa. En tiedä pystynkö uskomaan niin. En tiedä mikä hyvä veisi nuoren ihmisen pois läheistensä luota. Mitä hyvää on tuon kaltaisen ihmisen kuolemassa? 

Kahdeksan vuotta sitten Lontoon syöpäsairaalan kanttiinissa istuin vastapäätä pientä, ehkä 10v, poikaa. Juttelimme hetken ja selvisi että hänellä oli terminaalivaiheen melanooma. Kysyin miten hänen perheensä voi. Poika katsoi minua silmiin ja huokaisi. “Olen huolissani äidistäni. Äitini uskoo että kaikella on tarkoitus. Että Jumala ottaa luokseen ne joita eniten rakastaa. Minä en usko sellaiseen. En ymmärrä mitä hyvää minun kuolemassani on. Ja millainen on se Jumala joka tappaa lapsia?” Poika oli äärettömän tomera ja suorapuheinen. Vaikutuin. Liikutuin. Halasin häntä lähtiessäni, katsoin silmiin ja sanoin hänen olevan upea poika. Tuo lapsi oli viisaampi kuin moni elämäni aikana kohtaama aikuinen. Ei, kaikella ei ole tarkoitusta. Ei, tämä ei ole kenenkään tahto. Ei, aina ei hyvä voita. 
Minuun sattuu että näin on. Kuitenkin totuuden kieltäminen sattuisi vielä enemmän. Vielä syvemmin. 

Sunnuntaiaamuna aloitimme taas pitkän, 22h, matkamme tänne kauas aurinkoon. Matka oli raadollisen raskas. Lapset eivät nukkuneet. Lentokoneen henkilökunta oli ynseintä koskaan kohtaamistani ja koin olevani täysin väärässä paikassa lasteni kanssa. Koneen vihdoinkin laskeuduttua olin väsynyt, ärtynyt ja uupunut. Tiuskin väsyneelle esikoiselle etten nyt yhtään jaksanut hänen vikinäänsä, että hänen piti nyt vain itse kävellä, en pysty kantamaa kahta lasta. Esikoinen käveli, suu mutrussa. Sylissä kuopus vääntelehti ja itkeskeli. Passintarkastushalli oli kuuma ja aivan tukossa. Jono ei liikkunut lainkaan ja molemmat pojat huusivat väsymystään. Katsoin eteeni tyhjä ja väsynyt katse silmissäni. Kuulin poikien väsymyksestä käheän itkun mutten jaksanut reagoida. Lopulta hengitin syvään ja kyykistyin. Halasin molempia. Lupasin että ihan kohta ollaan ulkona. Ihan kohta tulee isä. 

Lasten riemu kun he tunnistavat isänsä. Puolison rakkaus silmissä kun hän halaa lapsiamme. Väsymyksen läpikin tunnen ne pienet perhoset vatsanpohjassa. Tuo mies, tämä elämä. Paras valinta jonka olen elämässäni tehnyt. 

_DSC1788.jpg

Tunnen kiitollisuutta, kiitollisuutta siitä että sain mahdollisuuden käydä Suomessa, Berliinissä. Mahdollisuuden viettää aikaa ystäviemme kanssa. Kiitollisuutta siitä että tuntuu yhtä hyvältä mennä Suomeen kuin miltä tuntuu tulla takaisin. Kiitollisuutta että täälläkin on hyviä ihmisiä. Puolisoni työkavereita jotka tuovat ja vievät meitä lentokentälle. Ihmisiä joille voi ilmoittaa olevansa taas paikalla. Ihmisiä joita voi pyytää puistoon. Ihmisiä joille et ole enää tuntematon.

Kun ystäväni Suomessa kysyivät mitä minulle kuuluu, pysähdyin joka kerta hetkeksi. Mietin miten tuohon vastaisin. Kun totuus on että olen kotiäiti. Elämäni on aika tasaista, ei kovin tapahtumarikasta. Olemme puolisoni kanssa eläneet tämän aiemminkin. Tämän kupla-elämän. Kun asuu jossain muualla, muodostaa sinne kuplan, kuplan ihmisistä tapahtumista ja elämästä, joka aukeaa vain siinä samaisessa kuplassa eläville. Asuimme Englannissa kuusi vuotta. Emme me paljoa siitä elosta kertoneet Suomenvierailuilla. On vaikeaa selittää miten hienoa on että asuu vihdoinkin talossa jossa ei ole kokolattiamattoja. Tai selittää tilannetta jossa kaasukortista loppuu rahat kesken suihkun. Kertomus pysähtyy jo sanaan kaasukortti.  Siksi jätän kertomatta. Sanon että minulle kuuluu hyvää. Sanon että puolisolleni kuuluu hyvää. Että viihdymme. Väistämättä ihmiset kysyvät jäämmekö nyt tänne. Kysymys hymyilyttää. Ravistan päätäni, tuskin. En usko. Luulen, en toki tiedä, mutta luulen että jatkamme tätä vaellusta kunnes on lasten koulujen takia pakko pysähtyä. Minussa asuu nomandi. Minun on hyvä liikkua. Jos on juuret niin on helppo lähteä, helppo palata. 

 

Olen oppinut jotain edellisistä jetlageista. Pyysin että mies jää kotiin ensimmäiseksi päiväksi. Tuhlataan yksi lomapäivä tähän. Tiedän sen olevan sen arvoista. Olen oppinut pyytämään apua. Ainakin joskus. Sanomaan että auta tässä, kun en jaksaisi mennä vaikeimman kautta. Tee elämästäni hiukan helpompaa. Yritän oppia olemaan vahva, rohkea. Olemaan se joka pyytää auttamaan.

Tuntuu hyvältä olla kotona. Keittää aamutee ja katsoa auringon nousua. Kävelen puutarhaan, läpi yökasteen kostuttaman nurmikon, viikunapuun luo. Poimin ja syön yön viilentämän täydellisen kypsän ja makean viikunan. Käännän kasvoni aurinkoon ja annan sen hyväillä ihoani. 

Ajamme meren rantaan. Kuumuus on polttavaa ja pistelee iholla. Kukkulat ovat muuttuneet keltaisesta ruskeaksi. Jossain näkyy pieniä värilänttejä ruskaa. 

Pojat seisovat puolisoni kanssa rantavedessä. Merellä näkyy liikettä. Delfiinejä. Ne hyppelevät pienissä parvissa ulapalla. Aurinko on lämmin, pieni tuulenvire viilentää kehoani, kaivan varpaani hiekkaan ja katselen pääni yli lentäviä pelikaaneja. Sillä hetkellä, olen onnellinen. 

Mietin miten voin kokea kodikseni niin monta paikkaa tässä maailmassa samaan aikaan. Miten voin olla yhtä onnellinen syksyisessä puolukkametsässä, ruskan ja sammalleen ympäröimänä keskellä Pohjois-Karjalan korpea, kuulaassa syysaamussa Kumpulan siirtolapuutarhassa ja täällä tuhansien kilometrien päässä kuuman ja laakean taivaan alla, aurinkorasvan tuoksussa ja varpaat hiekassa. 

Miten voin olla yhtä onnellinen keittämässä teetä vanhempieni, oman lapsuuteni, keittiössä, tätini keittiössä Helsingissä ja omassa keittiössäni täällä. 

Tämä elämä, tämä hullu, päätön ja uhkarohkea elämä. Olen kiitollinen että kerta toisensa jälkeen olemme uskaltaneet hypätä sen kyytiin. Antaneet itsellemme luvan olla eksyneitä. Antaa itsellemme luvan kiintyä, paikkoihin, ihmisiin, kupliimme, vaikka ero onkin joskus edessä. Antaneet itselleme luvan elää. 

 

Tänään, tiistaina, olen palannut arkeen. Lähes. Heärsin kello 5 kuopuksen kanssa. Kello kuusi hän ilmoitti minä haluan puuroa. Tuo pieni alle kaksivuotias puhuu. Puhuu paljon. Seisoimme yhdessä keittiössä, ulkona nousi aurinko, liedellä kiehui pienellä liekillä puuro. Muistin roskat. Istutin lapsen ruokapöytään, puurolautasen nenän eteen ja lähdin viemään roskia ulos. Raahasin isot roskalaatikot tien varteen ja pysähdyin hetkeksi katsomaan hämärän seasta paljastuvaa näkymää. Kotikatua. Ilma oli raikas. Katu hiljainen. Seisoin siinä yöpaidassani ja hengitin tämän maan ilmaa. Ja oloni oli rauhaisa. Tämä on kolmas kerta kun olen tässä maassa tänä vuonna. Enää ei ahdista, ei ainakaan nyt. Enää ei arki pelota. Ei ainakaan nyt. Enää ei mieltäni revi identiteetikriisi. Ei ainakaan nyt. 

 

Kun ajoimme eilen rannalle, puhuin puolisolleni kaikista asioista, jotka jäivät kertomatta kolmen viikon aikana. Kerroin Berliinistä, kerroin naistaiteiljoiden asemasta, mielipiteeni aiheeseen, pohdintaani yhteiskunnallisesta ongelmasta teemaan liittyen, puhuin ja puhuin. Ja hän kuunteli. Kuunteli kun kerroin miten siskoni on lapsensa myötä alkanut pohtia että elämään kuuluu muutakin kuin vain työ. Naurahti tälle ja kysyi kuulostiko tutulta. Nauroin itsekin. Vielä puoli vuotta sitten identifioin itseni vain työn kautta. Nyt, nyt en identifioi itseäni kovin paljoa enää. Viikko töitä Berliinissä ja Helsingissä sai minut ymmärtämään muutoksen. Sen miten hyvä minun on olla ja liikkua roolien välissä. Olla äiti, olla puoliso, olla taiteilija, olla opettaja, olla yrittäjä, olla puutarhuri, mutta kuinka minä pääasiallisesti haluan olla Annuska. 

Kävelemme kirjastoon. Ulkona on 34 astetta lämmintä. Kuopus itkee, väsymystä, jetlagia, nälkää. Ei kuitenkaan osaa nukkua eikä syödä. Aika parantaa. Viikossa on taas parempi. Tiedän nyt jo kokemuksesta. Kyllä se siitä.  Kävelemme tuttua reittiä, ihmettelemme rakenteilla olevaa taloa, toisen talon perustusten luomista.

Puiston parkkipaikalla esikoinen pysähtyy huolestuneena ihmettelemään pakettiautoa jonka kylki on pahoilla lommoilla. Voiko sillä enää ajaa. Mitä siinä tapahtui. Pitikö kutsua palokunta, entä poliisi. Joutuiko kuski sairaalaan. 


Kirjastossa hiljaisuus. Pojat lukevat monta kirjaa. Minä etsin uusia. Kävelen hyllyjen välissä ja selaan lastenkirjoja. Muistan sen ajan kun saatoin kuluttaa tunteja etsien itselleni lukemista. Nyt sekin on siirtynyt nettiin. Aika vähän ehdin enää lukemaankaan. Iltaisin vähän, ennen nukahtamista. Parempi sekin kuin ei mitään. 


Mennään puistoon. Ollaan ainoita. On kai liian kuuma ulkoilulle. Istun varjossa ja katselen poikia. Katselen heidän leikkejään. Kuopus juoksee esikoisen perässä huutaen minä haluan. Esikoinen nauraa. Tuntuu hassulta olla takaisin, takaisin kuplassa, kuuman auringon alla, toisen kielen keskellä, toisen kulttuurin keskellä. Kuitenkin kaikki on jo tuttua. Tässä kuplassa ovat myös lämpimät yöt, puoliso, kaskaat, lukuisat hyvät ihmiset. Ollaan tässä nyt, jonain päivänä tämäkin kupla on kuplien taivaalla muiden seassa, sellaisena jota muistellaan ja katsellaan. Tehdään tästä hyvä, kirkas ja säihkyvä kupla. Kuin tähti mustalle yötaivaalle. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kamalan ihana yksinolo

Aurinko paistoi lämpimästi, vaelsin rauhallisesti pitkin Berliinin katuja. Katselin ihmisiä matkalla töihin, kouluihin, kuka mihinkin. Katselin punkkareita kerjäämässä rahaa koirat vierellään. Kävelin ohi pienien kauppojen ja romanttisten kahviloiden. Kuuntelin soljuvaa saksan ja englannin kielen sekoitusta, katselin seinägraffitteja ja vasemmiston mainoksia. Ostin kauppakojusta rypäleitä ja omenamehua. Istuin puistonpenkille syömään ja juomaan. Olin yksin. Ja se tuntui ihanalta. 
Tuntui ihanalta olla yksin. Pitää huolta vain itsestään. Vaeltaa ilman päämäärää pitkin katuja. Syödä sushia kaupan portailla auringonpaahteessa istuen. Oli ihanaa olla taiteilija. Oli ihanaa olla Annuska. Oli ihanaa herätä aamulla ja juoda aamutee rauhassa. Ihanaa pukea rauhassa, syödä rauhassa, mennä myöhään nukkumaan ja olla monta tuntia ihan vain hiljaa itsekseen. 


En nukkunut erityisen paljoa mutta nukuin omaan tahtiini. Öisin jos heräsin sain kääntää vain kylkeä ja jatkaa unia. Nautin omasta tilastani niin paljoa että ihan vähän jopa hävetti. 
Hävetti, että voi olla niin ihanaa ilman lapsia. Ilman niitä ihmisiä joita kuitenkin rakastan eniten tässä maailmassa. Hävetti, että ei ollut erityisen ikävä. Hävetti, että hävetti. 
Siskoni tuli pienen poikansa, kummipoikani, kanssa Berliiniin viikonlopuksi. Päivät minä olin messuilla, mutta illat yöt ja aamut vietimme yhdessä. Pieni poikavauva. Pieni ja vauvantuokusuinen. Kun lapsi itki vatsaansa, minun sisälmyksiäni väänsi. Kaikki muistot kirkuvasta kuopuksesta nousivat taas möykyksi rintaan. Mietin, että onneksi ei enää tarvitse. Mietin, että ei minusta enää taida olla kolmannen vauvan äidiksi. Mietin, että miten sitä jaksoikaan silloin. Samaan aikaan tuntui niin tutulta nostaa itkevä lapsi olkapäälle, kävellä hetki ja naputella rytmikkäästi selkään. Tuntui niin tutulta hytkyttää vauvaa pehmeästi kunnes röyhtäisy vavisutti koko pientä kehoa ja poika rauhoittui tyytyväisenä ihmettelemään maailmaa. Keho muisti, hyvä ja pahan.  


Lähes hävettää myöntää, mutta ensimmäiset päivät menivät ilman ikävää. Pieniä häivähdyksiä kun näin leikkipuiston, pieni ikävä kun skypetin lapsille jotka kuitenkin vain itkivät nähdessään minut. Mutta muutoin olin liian hurmiossa siitä että sain olla ja hengittää taidetta yksin että olisin ikävöinyt. 


Ikävä hiipi sydänalaan myöhemmin viikolla. Viikonloppuna sain itseni jo kiinni juomasta teetä näyttelyalueen laitamilla, katse puiden lehdissä, ajatukset pojissa. Miehessä. Meissä. Kodissa. 

Tiistaina heräsin lasteni välistä. Onnellisena. Pienten kehojen lämpö, ahdas sänky, tuhisevat hengitykset. Niin tuttua. Niin turvallista. 
Nautin täysin siemauksin yksin nukkumisesta, nautin rauhasta öisin. Nautin hitaista aamuista. Mutta rakkauteni menee sen ohi. Kun pojat ovat nyt luonani koen taas olevani äiti. 
Rakastin jokaista hetkeä kun sain olla taiteilija, valokuvaaja, Annuska. Se ei kuitenkaan vähentänyt sitä ettenkö rakastaisi olla äiti. Tämä huomio oli minulle tärkeä. Tärkeä siksi että olin Esikoisen synnyttyä aina ihmetellyt miten helposti mieheni lähti useamman päivän matkalle. Ja hiljaa ihmetellyt ettei hänelle tuntunut tulevan ikävä, ei minua, ei lapsia. Nyt ymmärrän paremmin. Ymmärrän sen valtavan vapauden huuman, sen oman ajan kallisarvoisuuden. Sen tunteen kun tapaamasi ihmiset näkevät sinut sinuna, eivät äitinä/isänä. Sen miten siitä omasta ajasta nauttiminen ei vähennä rakkautta niitä tärkeimpiä kohtaan. Ymmärrän sen yksinolon tarpeen. 
Ymmärrän myös miten tämä tekee meistä parempia vanhempia. Miten onkaan helpompi jaksaa kolmevuotiaan uhmaa ja kaksivuotiaan yöheräilyä kun välillä saa olla yksin, tehdä jotain mikä on vain sinun. Olla se Annuska joka olin jo ennen lapsia. Se nainen jolla on muitakin puheenaiheita ja päämääriä kuin lasten ruoka-ajat, riidat ja vatsan toiminnat. Se Annuska joka oikeasti osaa puhua ihan fiksujakin. 



Kahden päivän ajan olen taas ottanut lapsiani mukaan töihin. Nauranut heidän pelleilyilleen työmaalla, syönyt lounaan puistossa heidän kanssaan. Ja ollut onnellinen. 


Kaipaan miestäni, kaipaan hänen seuraansa, kaipaan hänen läheisyyttään. Kaipaan tuntea hänen paksut hiuksensa käsieni alla, kaipaan tuntea hänen kutittavan parransänkensä poskeani vasten. Kaipaan hänen silmiensä sinistä katsetta aamuisin.  
Nyt olen kuitenkin täällä vielä hetken. Enkä rakasta häntä vähemmän vaikka olen poissa. Samoin en rakasta lapsiani vähemmän vaikka olen välillä poissa. Olen oppinut jotain. Jotain tärkeää. Jotain rakkaudesta. Jotain elämästä. Jotain itsestäni ja rehellisyydestä. 
Kiitos siitä, Berliini, tuo rakkauden(kin) kaupunkini. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com