ystävyyden kemiallinen kaava

 

Lapset leikkivät yhdessä. Meidän lapsemme ja ystävän lapset. He juoksevat, he heittelevät kiviä. He nauravat. He riitelevät. 

Lapsena se on helppoa. Ystävystyminen. Helpompaa kuin aikuisena. He elävät hetkessä. Jos he kykenevät jakamaan sen yhden hetken, sen tilanteen, ystävyys saa jalansijan. Aikuisena me elämme menneessä, tulevassa, elämämme on täynnä. Me valikoimme kenelle kerromme oikeasti tärkeitä asioita. 

Lapsena se on helpompaa. Ajattomampaa. Kevyempää. 

Mutta aivan yhtä tärkeää. 

Että on toisia ihmisiä. 

Että on joku jonka kanssa jakaa se arki. 

Joku kenen kanssa leikkiä. 

Joku kenelle puhua. 

Joku kenen kanssa nauraa.

 

 

Suomen kielessä on niin monta erilaista sanaa ystävälle. Kaveri, toveri, tuttu, ystävä. Kaikki vähän eritasoista ystävyyttä. 

On kuitenkin hassua miten ajattelemme että ystävyys olisi vain sitä yhtä tietynlaista, että vain ne ihmiset jotka tuntevat sinut läpikotaisin ja ovat olleet kanssasi elämäsi jokaisen suuren tapahtuman äärellä ovat oikeita ystäviäsi. Se jättäisi meidät aika yksin. Tavallaan. 

Minulle se tarkoittaisi sitä että minulla olisi elämässäni oikeastaan vain yksi ystävä. Puolisoni. Hän on ainoa ihminen joka on ollut aina läsnä kaikessa minun aikuiselämässäni, siitä lähtien kun tapasin hänet 19 vuotiaana. 

Olen oppinut elämäni aikana että ystävyyksiä on erilaisiin tarpeisiin. On lapsuudenystäviä, niitä jotka ovat olleet aina siinä. Eivät välttämättä fyysisesti kokoajan läsnä, mutta he ovat olleet aina elämässäsi. On ihmisiä jotka ovat jääneet elämääsi eri vaiheissa, toiset tiiviimmin toiset löyhemmin. On Ihmisiä jotka tulevat hetkeksi, katoavat sitten maailman sykkeeseen. On heitä joiden kanssa ystävyys on aina ollut enemmän kirjoittamisen kuin näkemisen varassa. On heitä jotka vain haihtuvat ilman mitään näkyvää syytä. Ja on heitä, jotka pysyvät, läpi kaiken, välillä lähempänä, välillä kauempana. 

 

 

Olen muuttanut elämässäni monta kertaa. Olen aloittanut ystävyyssuhteiden rakentamisen nollasta monta kertaa. Siirryin ala-asteelta jolla oli vain 21 oppilasta yläasteelle jossa oli ainakin 500 oppilasta. Meidät 4 samasta koulusta tulleet sijoitettiin kaikki eri luokille. Etsin uudet ystävät. 16vuotiaana muutin lukioon Kajaaniin, en tuntenut sieltä ketään. Etsin itselleni uudet ystävät. Lukion jälkeen muutin Joensuuhun ja menin oppisopimukseen. Taas piti löytää ympärilleen uusia ihmisä. Joensuusta muutin Helsinkiin, Helsingistä ensin Rochesteriin, sitten Lontooseen. Lontoosta palasimme Suomeen vain lähteäksemme taas matkaan, tänne kauas startuppöhinän keskelle. 

Voisi kuvitella että minä olen ystävystymisen ammattilainen. Voisi kuvitella että se on minulle helppoa kuin hengittäminen. Voisi kuvitella että tiedän tarkalleen miten toisiin ihmisiin otetaan kontaktia, miten tutustuminen tapahtuu. 

Voi kun ystävyystyminen olisikin vain matemaattinen kaava. Voi kun se olisikin vain tietty ulkomuistista lueteltava rimpsu sanoja. 

Vaan kun ei se ole. Eikä se oikeastaan ole tullut yhtään helpommaksi mitä vanhemmaksi sitä käy, mitä useammin muuttaa. Se käy aina hiukan vaikeammaksi. 

Nuorena ystävystyminen tapahtui enemmän kuin itsestään. Menneisyyttä oli vähemmän kannettavana, ihmisissä oli vähemmän kerroksia joiden alle tuli nähdä, itsessäni oli vähemmän sivuja joita piti muille lukea ääneen ennenkuin he ymmärsivät sinua. Pystyi enemmän elämään hetkessä. Olemaan juuri siinä ja nyt. 

 

Minulla on elämässäni ihmisiä joita näen vain muutaman vuoden välein. Ihmisiä joita olen tuntenut lapsuudesta saakka. Minulla on elämässäni ihmisiä joita tapaan säännöllisesti, on ihmisiä joiden kanssa olen jakanut tietyn jakson elämästäni intensiivisesti mutta sen jälkeen polkumme ovat eronneet. Kutsun heitä kaikki ystävikseni. 

Välillä ystävyys syntyy tunneissa, hetkessä. Tapaat ihmisen ja tiedät että hän on sinun ystäväsi. Tiedät että ratkaisitte sen ystävyyden kaavan samaan aikaan ja pidätte välillänne oikeaa vastausta. Se vaivaannuttava tutustumisjakso, se kun tunnustelette mitä mieltä toinen on mistäkin asiasta, se on hetkessä ohi. Näitä ihmisä on harvoin. Mitä aikuisemmaksi tulee, sitä harvemmin heitä kohtaa. Mutta heitä on. 

Sitten on ystävyyksiä joiden syntyminen kestää. Ihmisiä joiden kohdalla ei vaan heti osuta siihen oikeaan hetkeen. Ymmärretään molemmin puolin että jotain yhteistä olisi, jotain josta me molemmat saisimme kiinni, mutta välissä on koko elämä ja sen hektisyys. Ajallaan, se sidos löytyy, löytyy se aika ja paikka kun näkee sen toisen ihmisen alle ja sisään. Nauraa samoissa kohdissa. Nyökkää samalle mielipiteelle. Ärsyyntyy samasta asiasta. 

 

Olen vaihtanut asuinpaikkaani niin monta kertaa aikuiselämässäni että tiedän polttaneeni monia ystävyyden siltoja sen takia. Kaikki ystävyydet eivät kestä välimatkoja. Kun arki jää jakamatta ei joissain suhteissa vain riitä tarpeeksi siteitä että voisi kiskoa toista luokseen kilometrien takaa. Ja se on ihan okei. Se on surullista, toki. Mutta se on elämää. 

On ystävyyksiä jotka ovat hiipuneet muuttuneiden elämäntilanteiden takia. Minulla on elämässäni ihmisiä joiden kanssa minulla oli lempeän hyviä ja tiiviitä ystävyyssuhteita ennen lapsia. Lapset muuttivat senkin. Jotkut ihmiset vain jäivät pois. Kyse ei ole siitä eivätkö ihmiset enää olisi mahtuneet elämään, on kyse siitä että se sen hetkinen elämä ei vain ole kaikkien kanssa jaettavissa. Ja sekin on ok.  Sekin on surullista, mutta sekin on vain elämää. 

 

Millaista se sitten on. Tulla taas uuteen paikkaan. Olla ilman ystäviä. Ainoana tuttuna ihmisenä oma puoliso ja omat lapset. 

Se on yksinäistä. Se on raskasta. Aikaero piti huolen että vuosi sitten, sinä pahimpana aikana kun ei vielä tuntenut ketään, kun kaikki oli uutta, outoa, ihmeellistä, niin juuri silloin sitä jäi eniten yksin. Yhteyttä on vaikea pitää jos toiset nukkuvat silloin kun toiset valvovat. 

Mutta se avaa myös ovia. Se avaa ovia nähdä uusia ihmisiä. Sinä joudut raottamaan sellaisia ovia joita et tiennyt olevan olemassakaan. Sinä opit katselemaan ympärillesi uudella tavalla. Näkemään ihmiset uudella tavalla. Ei olekaan enää niin väliä mitä joku tekee työkseen. Ei olekaan enää niin väliä mitä hän on opiskellut. Yllättäen huomaat nauravasi ihmisen kanssa vaikka hän edustaa täysin erilaista poliittista kantaa kuin sinä. 
Joka kerta kun olen joutunut aloittamaan alusta, se on raskasta, yksinäistä ja aluksi tahmaista. Jokainen kerta olen oppinut katsomaan hieman kauemmas. Olen oppinut avaamaan vielä sen yhden taaimaisenkin oven. Ottamaan riskejä. Antamaan itsestäni jotain silläkin uhalla etten saa mitään takaisin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen rikkaammaksi tulen. Sitä enemmän minä olen tavannut erilaisia ihmisiä. Sitä enemmän minä olen oppinut myös itsestäni. Elämästä. Ystävyydestä. Siitä kaavan ratkaisemisesta. 

Minä tiesin jo silloin, vuosi sitten, etten pääse täälläkään ohi siitä vaiheesta kun minun on vain pakko löytää ihmisiä. Tutustua, tavata ja antaa ajan kulua. Tiesin että vuoden päästä olisi jo helpompaa. Että vuoden päästä varmasti olisi joitain ihmisiä joita ystäväksi kutsua. Ei se silti tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Sitä kaavan ratkaisemista. Se teki odottamisen helpommaksi. Teki alun yksinäisyyden siedettävämmäksi. 

 

Silti, kaiken sen tietoisuuden, sen tutun odottamisen keskellä, olin kerta toisensa jälkeen niin kiitollinen niistä ystävällisistä ihmisistä jotka auttoivat siinä alussa. 

Niistä puolison työkavereiden vaimoista jotka juttelivat ja kutsuivat käymään. 

Niistä äideistä, jotka pyysivät mukaan puistoiluihin. 

Oli ihmisiä joilta kysyä mistä ostaa pojalle alushoushousuja.  Oli orastavia ystävyyden alkuja. 

Oli ihmisiä, jotka puistossa tulivat luokse, sinne puiston kauimmaiseen päähän missä istuin kuopuksen kanssa, kaukana muiden äitien keskusteluryhmästä, istuivat viereen ja juttelivat. 

Se auttoi jaksamaan. Niinäkin päivinä kun ei olisi jaksanut. Ei olisi jaksanut enää yhtään uutta ihmistä. Ei olisi jaksanut taas raahata itseään puistoon vain että lapset saisivat leikkitovereita, ei olisi halunnut taas esitellä itseään, kertoa niitä samoja asioita syistä miksi oli täällä. 

Mutta ystävyyden mahdollisuus. Se tieto että se auttaisi arjessa, tekisi elämästä niin paljon laadukkaampaa, se oli voima joka veti minut kohtaamaan ihmisiä niinä väsyneinäkin päivinä. 

 

Aika. Ystävyyksien syntymiseen ei auta mikään muu kuin aika. Aikaa tutustua. Aikaa löytää ne oikeat ihmiset. Aikaa tulla itse sinuiksi taas uuden itsensä kanssa. 

Ystävystyminen täällä vaatii myös sitä, että hyväksyy sen määräaikaisuuden. Sen että ihmiset ovat täällä eri pituisia pätkiä. Sen että se läheinen ystävä saattaa lähteä jo kuukauden päästä. Sen että lähteminen on yhtä yleistä kuin saapuminen. 

Se vaatii totuttelua. Että jotkut eivät edes halua tutustua lähemmin kun kuulevat että olemme laaksossa vain kaksi vuotta. Ei maksa vaivaa. Ei kannata. Liian raskasta. Paljastaa sieluaan toiselle vain kahden vuoden tähden. 

Ja minä ymmärrän. Minä hyväksyn. 

Mutta minä itse, minä lupasin itselleni, heti alussa jo että minä annan tällä kertaa kaikkeni. En peittele enkä säästele. Annan itselleni luvan ystävystyä, luvan kiintyä. Minä haluan tehdä elämästäni rikkaan. Minä haluan ihmisiä elämääni. Minä haluan nauraa ja jakaa arkea. 

Ei se helppoa ollut. On vaikea luoda mitään pysyvää jos tietää lähtevänsä. 

On vaikeaa ratkoa sitä ystävyyden kaavaa jos kesken jokaisen keskustelun jättää lauseensa kesken koska juoksee lapsensa perässä. 

On vaikea löytää muita ihmisiä kun sinulla on kaksi lasta joista toinen nukkuu vielä päiväunia. 

On vaikea olla ihmisen kanssa jos hän ei pidä lapsista ja sinä olet omissasi kiinni 24/7 

On vaikea olla ihmisen kanssa jos aikataulunne eivät kohtaa. 

Vaikka te ihmisinä olisittekin sopivia ystäviksi. 

Olosuhteet vain eivät. 

Siksi ystävystyminen on hidasta. 

Se vaatii onnea. 

Se vaatii kärsivällisyyttä. 

Ja ennenkaikkea se vaatii aikaa.

 

Pitää löytää se toinen ihminen, se ihminen kenen kanssa voitta jakaa näkemyksiä. Ei teidän tarvitse olla samaa mieltä. Mutta yhtä vahvoja. Yhtä heikkoja. 

Pitää löytää se ihminen, jonka kanssa sinunkin lapsesi viihtyvät. 

Pitää löytää se ihminen, joka haluaa tehdä kanssasi samoja asioita. 

Se ihminen josta tulee se ystävä. 

 

 

Ja minä olen ollut onnekas. Minulla on ihmisiä siellä toisessa maailmassa. Siellä aikavyöhykkeiden takana. Ihmisiä jotka eivät katoa. 

Minulla on ihmisiä tässä kuplassa. Ihmisiä joiden kanssa olemme ratkaisseet sen ystävyyden kemiallisen kaavan. 

Minulla on ihmisiä joilta kysyä mistä ne kumisaappaat täällä kannataa ostaa. Minulla on ihmisiä joille kertoa asioita menneisyydestäni ilman että minua pelottaa mitä hän ajattelee minusta jälkikäteen. Minulla on ihmisiä joiden kanssa jakaa tätä arkea, nauraa ja juoda kahvia. Minulla on ihmisiä joille saan sanoa olevani paska äiti. 

 

Sunnuntai lähenee viimeisiä tuntejaan. Sade valuu jo toista päivää pitkin ikkunoita ja talon seiniä, lapset huutavat ja me aikuiset olemme väsyneitä. Edessä on taas arkinen viikko. Sateinen arkinen viikko. Takana on lyhyt viikonloppu. Oikeastaan vain yhden päivän mittainen. Sateinen sellainen. 

Muistan tämän samankaltaisen tilanteen vuosi sitten. Kun oli sadetta. Kun oli orientoiduttava arkeen yksin lasten kanssa. 

Mutta nyt kaikki on toisin. Nyt on muita ihmisiä täällä, tässä samassa ajassa. 

Eivät ne toisten aikavyöhykkeiden ihmiset ole kadonneet. Siellä ne odottavat, omissa kuplissaan, omilla poluillaan. Kävelevät kohti omia määränpäitään. Ja jonain päivänä, ihan pian, tai vasta pitkän ajan päästä, me taas kävelemme samaa polkua heidän kanssaan. 

Nyt tässä ajassa, tämän auringon alla, me elämme tätä hetkeä. Kirjoitamme tätä lukua elämästämme. Ja siihen lukuun kuuluu myös naurua, siihen kuuluu jaettuja sadepäiviä, siihen kuuluu iltoja illallispöydissä ja aamuja vuoristopoluilla. 

 

Tulee päivä kun me jatkamme matkaamme täältä. Minä, lapsemme ja paras ystäväni: puolisoni. Tulee päivä kun nämäkin ystävyydet punnitaan uudella tavalla, tulee etäisyys, tulee aikaero toiseen suuntaan. Mutta se on elämää. 

Ja minä uskon että kun se kaava on ratkaistu, lopputulos ei katoa. 

Se jää elämään. 

Se kasvaa kuin punapuu, hitaasti, varmasti, ääntä päästämättä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com