Sadepäivä

Havahdun sateen ääneen. 

Huone on hämärä. 

Molemmat lapset ovat tulleet viereen yöllä ja sängyssä on täyttä.

Hapuilen herätyskelloa ja näen kellon olevan vasta neljä. 

Vedän peiton paremmin ympärilleni ja vaivun vielä hetkeksi uneen.

 

Sataa. 

Juoksen pitkin askelin sateisella tiellä ja ensimmäisen kilometrin ajan pohdin pitäisikö vain kääntyä takaisin ja juoksun sijaan jumpata olohuoneen lattialla. 

Ilma on kuitenkin helppo hengittää ja juoksu kulkee. Kun lihakset lämpiävät ei sade enää haittaaa.

Etenen pitkin tuttua reittiä, sade kastelee juoksuhousut ja valuu pisaroina hiuksistani kasvoille. 

Sininen pakettiatuo hidastaa talojen kohdalla ja heittää avonaisesta ikkunasta vihreään muovipussiin pakatun sanomalehden ajorampille. 

Ihmiset tulevat yöpaidoissaan, aamutakkeihin ja kumipohjaisiin aamutossuihin pukeutuneena pihalle, tepsuttelevat pikaisesti autojensa ohi ja noukkivat lehden sateesta.

He palaavat sisälle kuumien kahvikuppostensa ääreen. Toisilla on ehkä jo kiire, toisilla aikaa koko aamu. 

Puutarhurit istuvat autossaan ison talon pihalla. Odottavat kai sateen laantumista. 

Muistan itsekin niin hyvin ne syksyiset ja talviset aamut Lontoossa kun työskentelin puutarhurina. Kun vettä tuli taivaan täydeltä. Vaihdoin ensimmäistä kertaa vaatteita heti töihin saavuttuani, 15km pyöräily sateessa harvoin jätti mitään kuivaksi. 

Tulimme usein töihin vaikka satoi, vaikka lähes mitään ei voinut tehdä. Työpaikan politiikka oli että jos itse jätämme tulematta töihin sateen takia, meille ei maksettu palkkaa. Jos saavuimme paikalle ja asikkaat itse sanoivat meille että eivät halunneet kenenkään menevän puutarhaansa sateella koska se muuttuisi mutavelliksi, silloin meidän palkkamme juoksi. 

Joten tulimme sateellakin. Istuimme pitkiä aikoja autossa juomassa teetä. Joskus oli töitä jotka piti tehdä satellakin. Kuten villiintyneiden puutarhoiden raivaus. Muistan kuinka kylmä vesi valui pitkin käsivarsia kohti kainaloita, kuinka märät oksat piiskasivat naamaa. Kuinka hanskat kastuivat ensimmäisten viiden minuutin jälkeen kylmäksi ja painavaksi lisäkuoreksi käteen. 

Termoskannusta kaadetut kuumat teekupilliset maistuivat taivaalliselta. Iltaisin, pyöräilytäni uudestaan sen 15km kotiin sateessa, kuuma suihku oli parasta mitä tiesin.

Muistan sen yhden puutarhan jossa puursin työtoverini kanssa 5 tuntia sateessa, lopulta omistaja tuli kotiin ja kauhistui että meidät oli lähetetty tekemään raivaustyötä tällaisenakin päivänä. Kutsui sisälle. Käski riisua märät vaatteet ja laittaa kuivaa päälle. Istutti meidät keittiönpäydän äärelle ja tarjoili kuumaa omenahyvettä vahvan mustan teen kanssa. 

Käski meidän istua siinä työpäivästä jäljellä olevat tunnit, hän maksaisi mukisematta nekin tunnit työnantajallemme, mutta tuonne sateeseen hän ei meitä enää päästäisi. 

Ihmisyys. Se kosketti. Se lämmitti enemmän kuin nurkassa humiseva kaasulämmitin tai höyryävä tee. 

 

Sataa. 

Katson itseäni peilistä ja tuskastelen kosteassa ilmassa kihartuvaa lyhyttä tukkaani. 

Mietin ikää. Katselen itseäni ja pohdin näytänkö ikäiseltäni. Miltä 35 vuotias näyttää? Miltä hänen kuuluisi näyttää? 

Minulla on juonteita silmäkulmissa, naururyppyjä. Ihoni ei ole koskaan ollut erityisen sileä ja hyvä, paitsi molempien raskauksien loppumetreillä. 

Minulla on silmät, 35 vuotiaat silmät. Haluan uskoa että ne ovat lempeämmät kuin ne olivat vielä 15 vuotta sitten. Haluan uskoa että ne osaavat edelleen nähdä asioita myös muiden näkövinkkelistä. Esikoinen avaa kylpyhuoneen oven ja sanoo huomenta. Tukka pörrössä. Ääni uninen. Imoittaa nukkuneensa huonosti. Jalkoihin sattuu. Kasvukipuja. 

 

Sadepisarat naputtavat tasaisesti auton kattoa ja tuulilasia. Viemme puolison töihin, vettä on tullut eilisillasta asti, pyörällä ei oikein enää viitsi liikkua tällä säällä. Lapset huutavat heiheit työpaikan ovesta sisälle katoavalle isälleen. Kuopukselta pääsee itku. Miksi isä menee töihin. Esikoinen lohduttaa, illalla isä taas tulee. Pikkukakkosen jälkeen. 

Ajamme toiseen kylään kirjastoon. Pidän kirjaston satutunneista. Ja muutenkin sen tunnelmasta. 

Pojat kasaavat kirjoja pöydälle ja ryhtyvät lukemaan niitä. On hiljaista. Kaivan esiin keskineräisen kalenterini ja alan merkkailla siihen sivunumeroita. Unohdun tuijottamaan ulos, ikkunalasia pitkin valuvia vesinoroja. Olo on rauhallinen, seesteinen. 

Satutunti vaihtuikin muskariin. Kuopus osallistuu innostuneena, tanssii mukana, taputtaa ja tömistää. Esikoinen ei kestä meteliä, liaan monia ääniä päällekkäin. Pakenee hyllyjen väliin lukemaan kirjoja. Tulee sieltä vain esiin kun on aika siivota soittimia, sen hän osaa, siinä hän auttaa mielellään. Lapsi nostaa peukun pystyyn minulle, minä osaan, minä osallistuin, katso äiti. Isken hänelle silmää ja nostan peukun ylös. Hymyilyttää. 

 

Sataa. 

Syödään lounas kirjaston kahvilan terassilla. Ulkona on lämmin. Lämmin ja kostea. Kuopuksella on valtava nälkä. Esikoinen katselee terassin laidalla kävelevää oravaa ja pohtii jotain. Äiti voisitko sinä opetella laulamaan sen ac dcn laulun. Naurahdan. No en mä oo ihan varma, miksi. No että voisit laulaa iltalauluksi sen sitten. Tai Jimi Hendrixiä. Sanon ettei ne laulut oikein kuulosta hyvältä ilman musiikkia. Mutta sen cmx talvilaulun, sen sinä voit opetella eikö? Kun se on tosi kaunis laulu, se sopii myös iltalauluksi. Eikö niin äiti. Emilkin tykkää siitä. Ja se saa minun oloni hassuksi. Hyvällä tavalla hassuksi. Lupaan opetella talviunia kappaleen. Naurattaa. Samalla ihan vähän itkettää liikutuksesta. 

 

Eihän se sellainen sovi että me emme ulkoile jos ulkona vähän sataa, julistaa Esikoinen kun yritän ehdottaa että käytäisiinkö kuitenkin tekemässä autolla viikko-ostokset kun ulkona sade vain jatkuu. Kuulen oman ääneni lapsen sanoissa. Mitäpä minä vastaan väittämään. Itsehän tuon ajateelutavan olen lapsiini iskostanut. Nyt sitten kerätään hedelmiä, niitä happamiakin. 

 

Esikoinen juoksee lätäköstä lätäkköön. Nauraa. Sade ei häiritse häntä tippaakaan. Kuopus kipittää perässä minkä pieniltä jaloiltaan ehtii. Autot huristavat ohi, ulkona näkyy vain satunnaisia koiranulkoiluttajia. Eivät täkäläiset tule sateella ulos ellei ole pakko. Tosin kyllä me Suomessakin olimme ainoita näillä säillä leikkipuistoissa. Jossain kai Puistolankin lapset sateella ulkoilivat, mutteivät ne ainakaan olleet ikinä samoihin aikoihin törröttömässä niissä leikkipuistoissa missä me kävimme lasten kanssa. 

Lapset tutkivat viemäriä, keräävät lehtiä pois että vesi pääsisi paremmin laskemaan. Pyydän heitä sadannen kerran että jatketaan matkaa. Ihan kohta, ihan kohta. Kohautan olkapäitäni. Eihän meillä ole kiire. 

Sade jatkaa hidasta valumistaan taivaalta kohti janoista maata. 

 

Kuuntelen cmxää ja sateen ropinaa katolle ja takapihan patiolle. Puoliso nukuttaa lapsia. Minun on lämmin ja hyvä olla. 

Tämä päivä, kaikessa yksinkertaisuudessaan, kaikessa hiljaisuudessaan on ollut hyvä. Rauhallinenja kaunis. 

Meidän aikamme täällä, tällä mantereella, on rajallinen. Vuoden päästä olemme taas jossain muualla, vuoden päästä kaikki on taas toisin. 

Mutta nyt, kun meillä on vielä edessä kokonainen vuosi tätä elämää, minä näen kuinka hyviä nämä päivätä ovat. 

Nämä kolmisteen vietetyt päivät. Näen nyt miksi minulle on sanottu että tätä minun tulee vielä ikävä. 

Tämä päivä on yksi niistä hetkistä joita tiedän ikävöiväni joskus tulevaisuudessa. 

Kun työt nielevät aikaani, kun lapset kasvavat isoksi ja heidän maailmansa ulottuu meidän maailmojen ulkopuolelle. 

Kun ei ehdi enää jäädä ihmettelemään veden juoksua viemäriin. Kun sade ei enää ole jotain mahtavaa.

Siksi haluan painaa nämä päivät sydämeni sopukkaan. Sinne ihan taaimmaiseen kammioon. Sinne mistä voin kaivaa ne aina tarvittaessa esiin. Helliä ja muistella. Ikävöidä ja hymyillä. 

Nämä päivät, nämä hetket, nämä ovat minun onnipankkini kultaa. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com