Korvattavissa ja joskus jopa väärässä oleva äiti

 

Loman viimeinen päivä. 

Huomenna taas edessä arki. 

Seuraavaan yhteiseen lomaan perheenä on aikaa x kuukautta. Eli täysin tietämätön määrä. Ehkä kesällä sitten. Jos nyt ei kuitenkaan odotettaisi sitä 10kuukautta. Ihan vain itsemme, perheemme tähden.

Tänään kaikki sujui. Tuntui kuin tänään, ironisesti loman viimeisenä päivänä meistä jokainen oli asettunut taas oikeaan uomaansa. Jokainen tiesi paikkansa. Jokainen osasi olla. 
 

Viimeksi olemme olleet näin kauan kaikki yhdessä, 24/7 vuosi sitten. Vuosi on pitkä aika tottua pois rutiineista. Vuosi on pitkä aika oppia elämään toisenlaista elämää. 

 

Tai olihan meillä Meksiko, mutta Meksiko oli jotain ihan muuta. Se oli pako kaikesta arkisesta. Pako paratiisiin. Siellä me pistimme kaiken tauolle, kaiken arkisen. Siellä me olimme niin kaukana arjesta kuin vain voi olla. 

 

Nyt me olemme kuitenkin eläneet 10 päivää ihan tavallista lapsiperheen arkea. Kaksi aikuista. Kaksi lasta. Jaettu vastuu. Yhdessä tekemistä. Ulkoilua, päiväretkiä, päiväunia ja jokaiselle vähän omaa aikaa. 

Kuulostaa helpolta.
Ei se ole.
Ei lainkaan. 

 

Minä olen ollut vuoden kotona. Minä olen hoitanut lapsia lähes kokonaan viimeiset 4 vuotta, mutta viimeisen vuoden minä olen ihan oikeasti ollut kotona. Ilman töitä siinä sivussa, ilman hoitovapaa pätkiä joita puolisoni piti Esikoisen ollessa vauva. Ilman apukäsiä. 

 

On ollut minä, lapset ja arki. klo 8-18. Pärjää. Hoida homma jotenkin. Selviä. Muista että ne kurjatkin päivät ovat sinun lastesi lapsuutta, eli tee niistä mahdollisimman vähän kurjia. 

Lapset eivät ole hoidossa, muista varhaiskasvatus. Muista taidekasvatus. Muista opettaa luonnosta ja muista liikunnan tärkeys. Tee lounaat, pidä huoli että lapsi syö monipuolisesti. Kasvata. Kasvata. Kasvata. 

Älä mokaa tätä. 

Nyt oli vihdoinkin joku muukin jakamassa sitä vastuuta ja arkea. Mutta siitä roolista, josta olen pitänyt kiinni 12kk oli yllättävän vaikea päästää irti. On yllättävän vaikea antaa toisen määrätä myös tahtia. Yllättävän vaikea pysyä sivussa kun toinen päättää miten lasten konfliktitilanteessa toimitaan. 
On yllättävän karua huomata kuvittelevansa olevansa se joka tietää miten asiat tulisi tehdä. 
 

Luin eilen tämän blogikirjoituksen.  Blogin kirjoittaja on samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin minä oleva nuori nainen. Hänellä on saman ikäiset lapset ja hänkin on jättänyt taakseen kaiken tullessaan tänne kauas. 
Hän kertoo kirjoituksessaan kuinka vanhemmuus on saanut hänessä esiin pelkoja, tunnetta omasta korvaamattomuudesta lasten elämässä, jopa siihen pisteeseen että se ahdistaa. 

Jäin pohtimaan omaa ns. mielenterveyttäni. Omaa korvaamattomuuttani. 

Jos en tuntisi toisia äitejä, voisin kuvitella olevani hyvinkin tasapainoton. Kyllä, minä saan välillä ihan tyhjästä hirveän kohtauksen. Ärähdän, joskus huudankin, ulospäin hyvinkin turhalta näyttävästä asiasta. Miksi se lapsi ei nyt saanut mennä ulos ilman hupparia. Kai se sitten sanoo jos sen on kylmä. 

Se ulkopuolinen ei vain ole ollut siinä sitä viittä edellistä päivää kun lapsi on kieltäytynyt laittamasta vaatteita ulosmentäessä ja valittanut sitten koko 2 tuntisen kun olemme ulkoilleet siitä että hänen on kylmä. Valittanut ja kitissiyt niin että minun hermoni ovat olleet aivan riekaleina. 

Laita huppari. En laita. Minun on kylmä! NO se huppari auttaa. EI AUTA! 

Väsyneenä en minäkään jaksa. On päiviä kun mielialani heittelehtivät aamun tyytyävisestä onnesta iltapäivän surulliseen melankoliaan. On päiviä kun samaan aikaan voisin rakastaa lapseni puhki ja silti he saavat minut näkemään punaista vain sekunti sen kauniin lempeän äidinrakkaauden pakahduttaman hetken jälkeen. 

Olen aina ollut impulsiivinen. Olen aina räjähtänty nollasta sataan hetkessä. Olen myös aina leppynyt äkkiä. Äitiys, vanhemmuus on vain tuonut ne tunteet pintaan vielä vahvemmin. En koe olevani erilaienn ihminen muutoin. Vaikka vanhemmuus on kyllä tuonut minussa esiin ajoittain piirteitä ja käytösmalleja joita en ikinä olisi uskonut omaavani. 

Väsymys, vaatimukset, jatkuva pakko olla jollekin olemassa. Ne ovat pahimpina hetkinä repineet minua niin pahasti että en tiennyt voivani olla niin rikki. 

Olen lyönyt nyrkillä seinään. Olen potkaissut pyykkikorimme rikki. Olen heittänyt kirjan nurkkaan. 

Ja kyllä minä olen sanonut etten jaksa. Minä olen sanonut että puoliso ei osaa. Minä olen sanonut että anna minä kun sinä et kerta tunnu ymmärtävän. Minä olen nostanut itseni korvaamattomaksi. Minä olen kuvitellut olevani se ainoa joka osaa tämän homman. 

Ennen tänne tuloa jaoimme arkea huomattavasti tasaisemmin. Mies teki 80% työviikkoa ja oli enemmän lasten kanssa. 

Esikoisen kohdalla hän oli 4kk kotona hoitovapaalla. 

Minä jätin lapsia hänen hoiteisiin ja menin perjantaisin töihin. 

Usein lauantaisin ja sunnuntaisin minulla oli kokouksia tai kuvauksia. Jätin lapset ilman ajatustakaan ja lähdin töihin. 

Mies kävi usein kaupassa tullessaan töissä, jos ei nyt tekemässä viikko-ostoksia niin ainakin hakemassa ne puuttuvat maidot ja kaurahiutaleet.

Mies osti Esikoiselle ulkoiluvaatteita. Mies löysi kirpputoreilta vaatteita lapsille. 

Mies teki ruokaa. 

 

Viimeisen vuoden aikana minä olen hoitanut kaiken mikä liittyy kodinhoitoon ja lasten hakintoihin. Sanon tämän ilman mitään tunnepainotusta. Faktana. Näin nyt vain on. 

Minä olen kotona. Minä en käy töissä. Tämä on työnjako. Mies käy töissä. 100% 5 päivää viikossa hän on poissa. Minä pyöritän tätä arkea. 

Minä olen luonut rutiinit. Minä olen kehittänyt tavat kuinka se arki jotenkin rullaa. Minä olen tehnyt tästä itselleni projektin. 

Kuitenkin. Tässäkin on Mutta. 

Tämä on minun tapani. Minun tyylini. Minun tulkintai siitä miten asioita tulee tehdä. Tämä arki. Tämä elämä. 

Se onko se ainoa oikea tapa, se on hyvinkin kyseenalaista. 

 

Nyt kun olemme olleet yli 10 päivää yhdessä, kahtena aikuisena, kahtena vanhempana vetämässä tätä arkea, saan itseni kiinni jatkuvasti siitä että oikaisen miestäni. Että kiistelemme jostain pienestä asiasta, siitä miten reagoida lapsen kiukutteluun, inttämiseen, huonoon käytökseen. 

Kun kuopus kaatuu jäällä mulkoilemme toisiamme, miksi sinä et katsonut sen perään. 

Kun osoitan Esikoilselle kallion josta roikkuu jäätikkuja puoliso katsoo minua ja sanoo äkäisenä ettei halua että lapset menevät jäälle liukastelemaan. Kaatuvat ja satuttavat. Mulkaisen takaisin. Se olisi niille elämys. 

Lapset katselevat pikkukakkosta ja huutelevat etteivät halua katsoa tiettyä ohjelmaa. He ääntelevät hätääntyneesti ja minä menen katsomaan miksi. Ohjelma pelottaa heitä. Kuopus on itkuun purskahtamaisillaan. Puoliso istuu kolmen metrin päässä sohvalla tekemässä töitä. Ei huomaa tilannetta. Suutun koska en voi ymmärtää tilannetta. 

 

Ja ei. Minun tapani eivät ole ne ainoat oikeat. Minä en ole aina oikeassa. Minä en tunne lapsiani paremmin kuin heidän isänsä. 

Minä osaan sujuvammin vetää meidän arkea silloin kun me olemme kolmestaan. Minä osaan hoitaa tilanteet ja lukea lapsiamme silloin kun asiat tehdään niinkuin minä haluan. 

Mutta se ei tee minusta korvaamatonta. Se ei tee minusta parempaa vanhempaa. 

Jos en suostu näkemään muita tapoja, jos en suostu joustamaan omista rutiineistani, se tekee minusta huonomman vanhemman. Se tekee minusta sen joka saa arjen neljästään tuntumaan vaikealta. 

 

Ei ole helppoa myöntää olevansa korvattavissa. 

Ei ole helppoa myöntää olevansa välillä heikko. 

Ei ole helppoa myöntää olevansa välillä väärässä. 

 

Sen minä olen kuitenkin päättänyt opetella. Myöntämään virheitäni. Opettelemaan että en minä ole se joka aina tietää miten tilanteissa toimitaan, edes meidän lasten kanssa. Vaikka vietänkin heidän kanssaan 99% ajastani. Ehkä juuri siksi en välttämättä aina tiedäkään mikä on se oikea tapa. Ehkä puolisoni, joka voi katsoa asioita ulkoapäin, ehkä hän näkee tilanteen selvemmin. 

Minä elän hetkessä. Minä elän siinä arjen pyörittämisen pienessä ympyrässä. 

 

Kun Esikoinen menee pitkin seiniä pysyttyyään aamun puolisoni kanssa sisällä katsomassa jalkapalloa kun minä ulkoilin kuopuksen kanssa, minun on niin helppo puhista että tätä tämä on. Ei tuo lapsi osaa olla ellei pääse ulos. Ei häntä vaan voi jättää sisälle aamuksi. Ei siitä tule mitään. 

Tähän puliso huokaisee, katsoo pitkään ja sanoo että joskus se on opittava. Ei se lapsi koko elämäänsä voi juosta kolmea tuntia ulkona joka aamu. Jätän vastaamatta, vaikka tiedän syvällä sisälläni että hän on oikeassa. 

Mutta myöntäminen, se on vaikeaa. 

Tästä ympyrästä ulos näkeminen. Sekin on joskus vaikeaa. 

Mutta minä opettelen. 

Joka päivä hieman enemmän. 

 

Huomenna on edessä taas se arki. 

Se minun muokkaamani. Se tuttu, turvallinen. 

Se joka parhaimmillaan soljuu eteenpäin ilman suurta ponnistelua. 

Se joka pahimmillaan takkuaa niin että sieluni on vereslihalla. 

Se arki missä viisi päivää viikosta on minä ja kaksi lasta. 

Kaksi päivää kaksi lasta ja kaksi aikuista, juhlaa. 

Se arki joka nyt aluksi tuntuu tyhjältä ilman sitä neljättä. 

Se arki, jossa minä päätän. 

 

Huomenna alkaa se arki, kun minä en enää tee itsestäni korvaamatonta. 

Se arki kun minun tapani ei ole se ainoa oikea. 

Kun minun tapani voi olla se väärä. 

Kun minä annan oikeasti enemmän tilaa. 

Kun minä oikeasti kuuntelen myös enemmän. 

Kun minä olen vain minä. 

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com