12.01.2001

 

16 vuotta sitten tänään oli perjantai. 

Talvinen, pimeä perjantai. 

 

Nuori tyttö, juuri päivälleen sinä päivänä 19 vuotta täyttänyt, matkusti junalla Itärajalta kohti pääkaupunkia. Matka taittui läpi pimeän Suomen, ulkona oli lunta ja pimeäyttä. 

Tyttö tuijotti omaa heijastustaan junan ikkunasta. Näki punaiset rastansa, ruskeat silmänsä. Odottavan ilmeen ja hymyilevän suun. 

Hän oli matkalla pojan luo. 

Ja hän oli rakastunut. 

 

Poika nojasi asemarakennuksen seinään. Ylhäältä tiukat alhaalta leveät farkut verhosivat hänen hoikkaa vartaloaan. Ulkona oli pakkasta, mutta poika ei välittänyt siitä. Jalassa mustat paksupohjaiset kengät, päällä musta, karvakauluksinen takki. Mustat hiukset laskeutuivat olkapäille ja hänen siniset silmänsä tuntuivat loistavan kirkkaammin kuin aseman kelmeät valot. 

Hän odotti tyttöä. 

Ja hän oli rakastunut.

 

Poika ojensi tytölle linja-autossa lahjan. Keijukaiskirjan. Paksu iso kirja, täynnä erilaisia kuvia ja tarinoita keijuista. Omistuskirjoituksena luki “älä koskaan lakkaa uskomasta”. Tyttö liikuttui ja kiitti. Tyttö ja poika nojasivat toisiinsa ja antoivat bussin viedä heitä kohti pojan pientä asuntoa. 

 

He olivat tapailleet vasta muutaman viikon. Asuivat eri kaupungeissa, välissään 500km matkaa. 

He elivät viikonlopuista, niistä kahdesta päivästä jotka he saivat olla yhdessä. Hengittää samaa ilmaa, tuntea toistensa lämpö, katsoa toisiaan silmiin. 

 

He söivät pinaattilettuja puolukoiden kanssa. Pienen poikamiesasunnon patteri paahtoi täysillä, jääkaappi hurisi ja stereoista tuli punk-musiikkia. Pojan mustia vaatteita roikku huoneen poikki pingoitetulla pyykkinarulla. Parvelle johtavilla portailla oli hänen kauhtunut aamutakkinsa ja lattialla karvamaton ja isojen tyynyjen seassa lojui cd koteloita ja kirjoja. 

 

He kuuntelevat Blondien Mariaa, tanssivat sen tahtiin. Katsovat toisiaan silmiin ja hymyilevät. 

Poika pyyhkäisee tytön huivin alta karanneen rastan sivuun ja kysyy “Haluaisitko sä olla mun tyttöystävä, niinku ihan virallisesti” Tytön sydän jättää lyönnin väliin, hän rutistaa poikaa lähemmäs itseään ja kuiskaa tämän poskea vasten “joo”. He suutelevat ja hetken maailma on täynnä valoa. 

 

Tyttö pukee pojan villapaidan, sen missä on korkea kaulus ja he lähteävät ulos, kapakkaan, muiden ystävien luo. Kukaan muu ei tiedä mitä on tapahtunut, kukaan muu ei tiedä että he ovat nyt kysyneet toisiaan sitoutumaan toisiinsa. Heillä on salaisuus, salaisuus jonka kaikki muut ovat nähneet selkeäksi jo viikkoja sitten. Mutta he eivät tiedä sitä.

 

Tyttö ja poika kömpivät aamuyöllä pojan kotiin. Juovat kupit kuumaa, mustaa sokeroitua teetä ja kömpivät parvelle nukkumaan. Tyttö kaivautuu kiinni pojan selkään. Kuuntelee mustaa yötä, kuuntelee pojan hengitystä joka käy unesta raskaaksi. Tyttö ravistelee poikaa ja tämä kääntyy unisena ja hieman humalaisena häntä kohti. “Minä rakastan sinua” sanoo tyttö. Ensimmäistä kertaa. 

Poika avaa silmänsä, katsoo tyttöä läheltä, on hetken hiljaa ja vastaa “Minäkin rakastan sinua” Ensimmäistä kertaa. 

 

16 vuotta sitten alkoi tämä tarina. Tämä tarina joka on tuonut meidät tänne. Tarina meistä. Tarina johon kuuluu niin paljon kappaleita että ei lasketuksi saa. Tarina, jonka viimeistä kappaletta minä en toivottavasti ole enää kirjoittamassa. 

Tuo yö, tuo ilta on tämän perheen perusta. Tämänkin seikkailun alku. 

Sieltä se kaikki lähti. 

Me. 

Meidän elämä. 

Enkä minä tiennyt silloin minne tuo tarina minut vie. En olisi arvannut tätä matkaa halki mannerten ja maiden. En olisi arvannut että 16 vuotta myöhemmin seison Kalifornissa leikkipuistossa auringon viimeisissä säteissä ja katselen kuinka kaksi pientä lastamme juoksevat pitkin hiekkakenttää. 

Elämä. 

Sinä olet hyvä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com