Berlin Encounters

Hostellin aulassa soi teknomusiikki kovalla ja kadulla ja sisällä istuu ihmisiä juomassa olutta suoraan pulloista. Ilma on kuuma, tahmea ja hikinen. Kiipeän dormihuonessa yläsänkyyn joka on vapaana ja risti-istunnassa istuen avaan tietokoneen vain todetakseni ettei internet toimi tässä huoneessa. Olen pystyttänyt koko päivän näyttelyämme, jutellut muiden taiteilijoiden kanssa ja uinut kuin kala vedessä, omassa maailmassani. Väsyttää ja pieni koti-ikävä hiipii takaraivoon, sydämen tienoille, vatsaan.
Huoneen toisiin sänkyihin tulee nuoria naisia ympäri maailmaa. Kiinasta, Singaporesta, Irlannista. Kaikki parikymppisiä reppureissuilla katselemassa maailmaa. On piristävää, nostalgista kuunnella heidän tarinoitaan, innostustaan, pohdintojaan. Vaihdan muutaman lauseen heidän kanssaan ja uppoudun sitten kirjaani. 

 

Berliini. Tämä ikuinen rakkauden kohteeni. En ehkä haluaisi asua täällä, mutta rakastan tätä kaupunkia silti. Tämä on nyt seitsemäs kerta kun tulen tänne. Esimmäsillä kerroilla tulin samalla tavalla kuin nyt nuo nuoret huonetoverini. Interreilmatkoilla, muutamaksi päiväksi. Ensimmäisellä kerralla vaelsimme pitkin katuja lapsuuden ystäväni kanssa, toisella kerralla olin täällä nykyisen puolisoni kanssa. Silloinkin oli kuuma, kuten nyt. Kiersimme Berliinin muurit, Kreuzbergit, Oranienstrassenit. Joimme olutta pullosta ja olimme nuoria ja kauniita. 

 

Seuraavat kerrat olivatkin sitten taideresidenssejä. 

Ensimmäinen oli se mieleenpainuvin. kaksi kuukautta keskellä talvea. Niitä silloin syntyneitä töitä olen nytkin täällä esittelemässä. Se oli aika juuri ennen äidiksi tuloa. Oikeastaan sillä reissulla minulle selvisi että haluan lapsen. Eihän minun pitänyt voida saada lapsia. Muutamia viikkoja ennen lähtöäni oli lääkäri todennut minulle että on erittäin epätodennäköistä että tulen raskaaksi koskaan. Sulattelin asiaa paljon niiden ensimäisten Berliinin residenssiviikojeni aikana. Tein töitä, tutustuin ihmisiin ja syvennyin taiteeseen. Mutta kävin myös pitkillä juoksulenkeillä ja istuin hiljaa puistonpenkillä miettien miten suhtautuisin tietoon että emme todennäköisesti koskaan saisi biologisia lapsia. Sitten eräänä päivänä, viikoa ennenkuin mieheni tuli viikon vierailulle luokseni etova olo yllätti minut lenkillä. Ensimmäisen päivän ajattelin että kyse on vatsataudista tai jostain mitä söin. Kun olo vain jatkui ymmärsin tehdä testin. En voinut uskoa todeksi noita kahta viivaa siinä testissä. Mahdotonta. 

Tilanne oli hämmentävä, epätodellinen ja outo. Kun mieheni tuli ja kerroin uutiset sulattelimme tietoa ensimmäiset päivät tahoillamme. Emme vielä osanneet ajatella asiaa todellisena. Eräänä iltana istuimme kuitenkin savuisessa kapakassa punkkeikalla ja soittotauolla mieheni kysyi olenko miettinyt lapselle nimeä. Lähes kahden tunnin ajan pallottelimme eri nimiä pöydän yli. Hymyilytti. Meistä tulisi vanhempia. 

Puolisoni lähtöpäivänä saatoin hänet junalle ja nieleskelin kyyneleitä. Itselläni olisi edessä vielä viisi viikkoa residenssiä jäljellä ja loputon määrä kuvauksia. Halaus, suudelma ja hän lähti pois. Berliiniin oli tullut kevät. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. 

Päivä puolisoni lähdön jälkeen sain keskenmenon. Vaikka kuinka yritin suhtautua tietoon rauhallisesti ja tilastojen valossa tilanne repi minut aivan hajalle. Kun lääkäri kertoi minulle että keskenmeno oli varmaa ja raskaus oli päättynyt sydämeni räsähti rikki tavalla jota en ollut kuvitellut voivan olevan mahdollista. 

Makasin residenssihuoneeni lattialla sikiöasennossa ja itkin. Itkin menetettyä unelmaa, itkin lasta jota en ollut tiennyt haluavani, itkin yksinäisyyttäni ja itkin kipua joka keskenmenosta tuli. En kertonut tilanteestani mitään residenssitovereilleni, en vaikka nykyään ymmärrän että olisin saanut heiltä valtavasti tukea. En kuitenkaan ollut kertonut kenellekään raskaudestani, joten koin vaikeaksi kertoa kenellekään myöskään keskenmenosta. Koin itseni huonoksi, epäkelvoksi ja epäonnistuneeksi. Tiesin että todennäköisesti sikiössä oli jokin vika ja luonto vain hoiti tehtävänsä, silti syytin itseäni tapahtuneesta. Itkin miehelleni puhelimeen että en voikaan antaa hänelle lasta, hautasin paidan jonka mieheni oli ostanut minulle raskausmahaa ajatellen kaapin perälle. Olo oli ontto ja tyhjä. Olin menettänyt jotain jota en ollut edes tiennyt haluavani. Olin menettänyt jotain mutta siitä ei ollut lupa puhua. 

Selasin paljon interneittiä ja löysin lukemattomia keskustelupalstoja joissa naiset kertoivat keskenmenoistaan. Mietin miksi niistä puhutaan julkisesti niin vähän. Mietin että jos olisin tiennyt asiasta, mahdollisuudesta, suurista todennököisyyksitä olisin ollut varautuneempi. Olisin osannut paremmin suhtautua tähän. Samalla kuitenkaan en itsekään osannut kertoa kuin muutamalle ihmiselle tapahatuneesta. Oikeastaan opin puhumaan keskenmenoista vasta Esikoisen syntymän jälkeen. Ja oikeasti olen oppinut suhtautumaan asiaan kivuttomasti vasta nyt. Enää minua ei itketä ajatella tuota aikaa. Enään en tunne sitä samaa kipua sitä vääntävää tunnetta vatsassa kuin mitä tunsin silloin ne jäljellä olevat viisi viikkoa. Toivoisin että keskenmenoista puhuttaisiin, toivoisin sitä nuorten naisten tähden. Että he eivät ajattelisi olevansa yksin. Kuitenkin ymmärrän sen tuskan mitä puhuminen voi aiheuttaa. 

Mieheni kysyi enkö haluaisi tulla kotiin. Jättää residenssi kesken ja lähteä. En halunnut. En halunnut selitellä lähtöäni kenellekkään. Jäin. Jatkoin töitä. Elin Berliinin kevättä. Annoin tämän kaupungin parannella haavaani. Annoin tämän kaupungin luoda minuun uudelleen uskoa tulevaan. Jos olisin lähtenyt, en olisi koskaan enää palannut Berliiniin, se olisi jäänyt muistoihin vain sinä kaupunkina jossa sain keskenmenon. Jäin koska halusin että tämä kaupunki on se kaupunki joka parantaa. 

 

On aamu. Aulassa soi nirvana ja aamupala on katettu. Olen ensimmäinen täällä. Hostellin muut asiakkaat nukkuvat vielä. Soitan miehelleni, soitan lapsillemme. Kuuntelen Kurtin karheaa ääntä ja ajattelen tätä kaupunkia. Keskenmenon jälkeen palasin tänne vielä samana vuonna. Uudelleen raskaana. Vuosi myöhemmin palasin esikoisen kanssa. Ja nyt olen täällä taas yksin.
Taide, se tuo minut kerta toisensa jälkeen tänne takaisin. 

Tuntuu hyvältä olla täällä. Tuntuu hyvältä tehdä tuttua työtä, pystyttää näyttelyä, puhua taiteesta. Olla hetki jotain muuta kuin kotiäiti. Olla hetken toisten muistojen tulkitsija, tarinankertoja. 

(Kuvituskuvat ovat nyt näyttelyssä esillä olevasta sarjasta “Berliner Encounters”, jonka tein tuona koskettavan repivänä residenssikautena kun sain keskenmenon. Kaikki kuvat nähtävillä täällä, samoin kuin lyhyt kuvaus projektista : http://www.annuskadalmaso.com/berlin-encounters/ )

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com