Jetlag

Pää täynnä pumpulia, keho huutaa unta ja ruokaa toisen mantereen kellonaikojen mukaan, eikä oikein mikään ota sujuakseen. Lisätään siihen vielä molemille lapsille korkea kuume ja nuha. Aika repivää on ollut. Toki tiedän että jetlag menee ohi, tiedän myös että kunhan se on selätetty se unohtuu, kaikki alun hankaluus jää jonnekin muistojen reunoille ja tämäkin matka piirtyy mieliimme ihana reissuna keskelle syksyä. 

 

Muistan kuinka aikoinaan ollessani Intiassa yksin kärsin todella pahasta jetlagista. Sellaisesta joka ei meinannut hellittää oikein kahdenkaan viikon jälkeen. Lopulta luovutin ja elin sellaisen rytmin mukaan kuin tuntui. Valvoin aamuöisin ja nukuin päivisin. Silloin sillä ei ollut niin väliä, kunhan olin ajoissa pitämässä työpajojani ja hoidin kuvaukseni. Muutoin saatoin elää miten halusin, kunnes kehoni itsekseen siirtyi sen maan rytmiin. Nyt kaikella on väliä.

En osaa sanoa kärsinkö itse jetlag väsymyksestä tänäänkin vai johtuuko väsymykseni siitä että kuopus repi jo neljättä yötä putkeen minua huudon säestyksellä ylös sängystä kello yksi yöllä, kahden tunnin ajan. Ja lopullisen pirteinä molemmat lapset nousivat sängyistään kello 4.30. Kaikki vakaat päätökseni olla valittamatta puolisolleni jetlagin tuomista ärsytyksistä, lasten huudoista öisin ja väsymyksestä päivisin, ovat karisseet roskakoriin monta päivää sitten. Oman väsymyksen keskellä ei ole oikein ketään muutakaan kenelle lähettää öistä tekstiviestiä jossa todeta että tämä on ihan syvältä. Siinä kuunnellessani kuopuksen kirkumista kun hän haluaisi nousta ja minä en, pohdin hetkellisesti onko tässäkään mitään järkeä, tulla koko tämä matka ja kärsiä ensimmäinen viikko tätä väsymystä, huonoa oloa ja kiukuttelua. Mikä saakeli tämä nuha-kuumekin tähän vielä oli tulemaan kaiken kukkuraksi. 

Noustaan kello kuusi aamupalalle. Ulkona on harmaata, syksyistä, kosteaa. Keitän kaurapuuroa ja kuuntelen vanhan puutalon natinaa. Katselen keittiön lattiaan maalattuja sinisiä ruutuja ja kehotan lapsia malttamaan vielä pienen hetken kunnes saavat aamupalaa. 

Vanhempieni pentukoira tohottaa jaloissa, ulkona on tyyntä ja hiljaista. Isä sytyttää hellaan tulen. Lapsuudesta tutut tuoksut, kaurapuuro, kahvi, mielen sopukoihin piirtyneet äänet puurokoauhan liikkeistä kattilassa ja ulko-oven kolahdus isän viedessä koiraa ulos, siivittävät aamua. Tämä paikka on se paikka jossa elämä on ajatonta, painotonta. Tämän keittiön pöydän ääressä minä olen syönyt lapsena, teininä ja aikuisena aamupaloja. Tästä ikkunasta minä olen katsonut kuinka taksi haki vanhemmat sisarukseni kouluun, kuinka nuorin veljeni lähti koulubussin kyydillä kouluun minulla ollessa vapaapäivä lukiossa. Tässä minä olen seissyt nuorena aikuisena, keesitukkaisena, rastoissa, kaljuna ja polkkatukassa. Tässä minä olen seissyt jouluina, pääsiäisinä, kesinä ja talvina. Puut kasvavat, minä vanhenen, mutta tuo lasi josta katson läpi on edelleen se sama. Samoin se tunne, se turvallisuus ja hiljaisuus. 

 

Käydään metsässsä sienessä, huidotaan hirvikärpäsiä pois naamasta ja vähän nauretaan kun kaadutaan kaikki kolme sammaleeseen huitomisen seurauksena. Aurinko pilkistää pilvien raosta ja me kävelemme pitkin pieniä metsäpolkuja joita minä kävelin koko lapsuuteni. Täällä me myös kävimme hiihtämässä lapsena, kuutamoilla, koko sisarusparvi. Muistan sen yhdenkin kerran kun makasimme kaikki keskellä metsää hangella ympyrässä ja tuijotimme yölliselle kuutamotaivaalle. Ympärillä oli kuusimetsä ja hiljaisuus. Hetki oli maaginen. Kotiin pääsi laskemalla jyrkkää rinnettä alas. 

Päivä vaihtuu iltaan ja yöhön, lasten kuumeet menivät ohi ja siirtyivät minuun. Sauna, iltapuuro ja kello kahdeksan nukkumaan koko sakki. Nukahdan poikien väliin. Lapsuuteni huoneeseen. Ulkona keltaiset koivunlehdet leijailevat tuulen mukana maahan ja minä toivon tuulen vievän kuumeen, huonon olon ja jetlagin mennessään. 

 

Sunnuntai on ensimmäinen aamu kun herään ilman että pää on täysin pumpulia. Esikoinen nukkui kellon ympäri heräämättä, kuopus heräili edelleen tunnin välein ja jäi huutamaankin tunniksi yöllä kun en suostunut nousemaan hänen kanssaan kello kaksi. Mutta silti on olo että kyllä tämä nyt taas tästä. Enää ei tunnu ylivoimaiselta ajatus että huomenna täytyy lähteä ja jättää lapset tänne. Kuopuksen kohdalla kyllä sydän muljahtaa, en tiedä kummalle meistä tulee kovempi ikävä, minulle vai pojalle. Esikoinen on niin ukissa kiinni että hänelä ei ole hätää, tiedän sen. Esikoinen pyytää heti herättyään saako soittaa isälle, on ikävä. Haluaisi kertoa asioita. Lupaan että soitetaan, mennään keittiöön soitetaan sieltä.  Onneksi on skype. Maailma on niin kovin paljon pienempi kun on näköyhteys toiseen. Lapset puhuvat, meidän väliselle keskustelulle ei jää paljoa aikaa, pari lausetta. Olethan syönyt, ja kastellut kukat. Saathan nukutuksi. Arkista, aikuista. 

 

Täällä ei ole leikkipuistoja, ei kirjastoja, ei puuhamaita. Mutta täällä on metsä josta voi poimia marjoja ja sieniä. Täällä on lampi johon voi heitellä kiviä. Täällä on pentukoira jonka kanssa voi leikkiä. Täällä on ukin ja mummin puutarha jonka sadonkorjuu on parhaimmillaan. Täällä voidaan tehdä nuotio keskellä päivää ja paistaa lounaaksi nauravat nakit.

 

Ulkona on harmaata, sisällä hiljaista. Kuopus nukkuu päiväunta, esikoinen on edelleen pihalla ukin kanssa. Luen naistenlehteä ja juon minttuteetä. Hetki on kuin palkinto kaikesta valvomisesta, kuumeilusta, huonosta olosta ja matkan rasituksista. Tuntuu siltä kuin nyt vihdoinkin olisi vasta perillä. Se on hyvä tunne. Hieman haikeakin, huomenna matka jatkuu, kohti Berliiniä. Yritän asennoitua viikkoon, viikkoon taidemaailmassa, aivan eri hektisyyteen kuin tähän metsän rauhaan. Juuri nyt en haluaisi lähteä. En haluaisi jättää kuopusta, en haluaisi matkustaa, nukkua öitäni hostellissa, esitellä itseäni sadoille taideihmisille. Samalla tiedän että kun lähden niin sekin on hyvä. Hyvä meille kaikille. 

 

Kuopus älähtää makuuhuoneessa, käyn antamassa tutin suuhun ja hän nukahtaa uudestaan. Vilkaisen ikkunasta ulos takapihalle ja näen esikoisen puuhamassa isäni ja koiran kanssa. Hän näyttää onnelliselta. Hän on selkeästi perillä. Hän on tullut toiseen kotiinsa. Hymyilen ja tiedän että ihan hyvä tästäkin reissusta tulee. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com