Veljeys

Tässä minä istun, sohvalla ja yritän saada kuopusta rauhoittumaan, kun hän itkee väsymystään jo heti aamusta. Refluksi kävi taas viime yönä tervehtimässä meitä. Ei ole ollut ikävä. Musta möykky rinnassa, siellä jossain rintalastan alla, sydämen paikkeilla, painaa kuin lyijy, joka kerta kun kuopus parahtaa itkemään ja nieleskelmään ylös nousseita happoja. Puolison hartioiden kireydestä näin että häntäkin ahdisti, vitutti. Missä taas tehtiin virhe? Mitä ruokaa lapsi on saanut että oireet palavat. Itsesyytökset ovat edelleen joka kerta valtavat. Yö kuluu repaleisesti, aamulla kuopus ei ole ainoa väsynyt tässä perheessä. 

Itku ei ota lakatakseen, vaikka halaan ja hyssytän. Esikoinen kaivaa legokorista esiin kolme junavaunua ja tuo ne kuopukselle. Katso, juna. Tällä voi ajaa. Kokeile. Yllätyksekseni kuopus alkaa leikkiä junalla, kohta jo naureskelee. Esikoinen katsoo minua ja sanoo että kuopus pitää junista. Junista ja palo-autoista. Kysyy miksei meillä ole junarataa. Kerron että se jäi Suomeen. Esikoinen on pitkään hiljaa. Kysyy sitten että jos hän nukkuu joka yö omassa sängyssä ja kerää unikalenteriin tarroja niin jos hän luopuu omasta yllätyksestään sen täyttyessä niin saako hän toivoa kuopukselle junaa. Että riittävätkö hänen ja kuopuksen tarrat yhdessä junarataan. Kun kuopus niin tykkäisi junaradasta. 

Halaan esikoista ja liikutun lähes kyyneliin.

Puolitoista vuotta se kesti. Sen näkeminen, ymmärtäminen, sen esiin tuleminen. Veljeyden. 

Puolitoista vuotta riittämättömyyden tunteita, tappeluita, mustasukkaisuutta, itkuja ja lentäviä legoja. Puolitoista vuotta oloa etteivät meidän sylit riitä. Tunnetta siitä, että kaikki ne ihmiset jotka sanoivat, että on silkkaa hulluutta tehdä kaksi lasta tuolla ikäerolla, olivat oikeassa. Puolitoista vuotta mantran lailla “kyllä tämä kohta maksaa itseään takaisin, kyllä tämä kannatti” lauseiden hokemista. 
Kaksi alle kolme vuotiasta, kaksi pientä lasta. Kaksi lasta jotka haluaisivat molemmat vanhempiensa jakamattoman huomion. Kaksi taukoamatta vahdittavaa lasta. 

Puolitoista vuotta hermoja. 

Ja sitten eräänä ihan tavallisena keskiviikkoaamuna minä yht’äkkiä havahdun näkemään, että meillä ei ole enää vain kaksi lasta. Meillä on veljekset.  Yht' äkkiä, ihmiselämän mitassa puolitoista vuotta tuntuu mitättömän pieneltä. Mitättömältä hinnalta siitä, että saamme nähdä tämän, mitä näiden kahden pojan välillä nyt on. Se on yli  ystävyyden, yli rakkauden, yli kaiken muun minkä sanoilla voi kuvata kahden ihmisen välillä olevan. Se on jotain joka syntyi sinä päivänä kun kuopus tuli perheeseemme. Se syntyi vaikka sen syntyminen sattui. Se syntyi vaikka se aluksi olikin rumaa, viiltävää mustasukkaisuuden tunnetta. Se tunne syntyi vaikka se aluksi, ja välillä edelleen, olikin lyömistä, hiuksista repimistä, huutamista ja painimista. Se tunne, joka sitoo nämä kaksi lasta toisiinsa, joka saa kliseisen sanonnan verestä ja veden sakeudesta kuulostamaan jopa jollain tasolla ymmärrettävältä. Se oli siinä. Aitona, puhtaana ja viattomana. Veljeys. Sisaruus.

Sisarukseni ovat yksi parhaista asioista omassa elämässäni. Ei mene viikkoakaan, välillä ei päivääkään etten kuuluisi ainakin yhdestä heistä jotain. On ollut aikoja kun kuljimme kaikki kuusi omaa polkuamme, ilman sen lähempää kontaktia, etsimme itseämme, paikkaamme tässä maailmassa. Nyt kun voimme taas olla itsejämme, ärsyttämättä tai ärsyyntymättä toistemme erilaisuudesta, olemme taas löytäneet toisemme. Lapsuusmuistoissani lähes kaikki jännittävä, hauska ja hyvä kietoutuuu vahvasti sisarusparvemme ympärille. 

Metsäleikit, miekkailut, piiloleikit, ikuisuuden kestävät lautapeli-illat, lomamatkat, mielikuvitusleikit, ratsastaminen, mäenlasku… 

Minä jumaloin isoveljeäni. En tienny mitään suurempaa ja parempaa kuin hän. Hän oli se kenen viereen lapsena kömmin kun heräsin yöllä, tai kun uni ei tullut. Hän oli se jonka sanaan luotin viimeiseen saakka. Hän oli se joka opetti minut kuuntelemaan Marillionia. Hän oli se keneltä kuulin ensimmäistä kertaa punkkareista. Hän oli myös se joka muuttaessaan pois kotoa jätti tyhjän aukon kaksitoistavuotiaan tytön arkeen. 

Sisareni ovat kaikki niin upeita naisia, ettei sanotuksi saa. Se määrä hölmöyksiä mitä me keskenämme puuhasimme on käsittämätöntä. 

Muistan ne ruokakomerosta varastetut kuivatut aprikoosit joita yhden siskoni kanssa mutustin metsäpuron laitamilla. Oli kevät. Lumet olivat juuri sulaneet. Aprikoosit olivat niin kauniin oransseja ja makeita. Kaksi pussia. Vesi solisi ja meitä nauratti. Vähän jännittikin että jäisimme kiinni. Metsässä kukkui käki. Puolikkaan pussin jälkeen alkoi jo ellottaa. Oli kuitenkin pakko syödä molemmat pussit loppuun. Tyhjät muovikuoret piilotimme kiven alle metsään. Sinä iltana iltapala ei oikein maistunut. Emmekä taineet vuosikausiin kumpikaan enää syödä kuivattuja aprikooseja. Saman siskon kanssa luimme että vedestäkin voi tulla humalaan jos sitä juo tarpeeksi. Yritimme. Tuli vain kamala pissahätä ja huono olo. 

Toisen isosiskon kanssa pelasin muistipeliä olohuoneen lattialla ja kuuntelin Tracy Chapmania. Kymmeniä kertoja. Hän opetti minut pitämään Miljoonasateen musiikista ja kuorimaan mandariinin yhtenä palana. 

Nuorin siskoni oli ainainen ilopilleri. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, kiusaisin häntä niin paljon vähemmän kuin mitä silloin tein.

Pikkuveljeni, tuo metsänpoika. Häntä minä kannoin kuusivuotiaan voimilla pitkin pihamaata kun hän oli vauva. Istutin hiekkalaatikolle ja leikitin. 

 

Nyt aikuisena nuo lapsuuden roolit edelleen punkevat välillä läpi. Mutta me olemme yhtä joukkoa. Tasavertaisia. Sisaruksia. Meitä sitoo lapsuus, muistot, veri. Yhteinen menneisyys. Jaettua elämää. 

Vanhempamme antoivat meille perintönä kyvyn lähteä ja tulla. Kyvyn vaeltaa, rakentaa koti minne vain. Kyvyn nähdä koko maailma kotina. He kasvattivat meistä ihmisiä jotka muistavat mistä tulevat, mutteivät pelkää mennä kohti tuntematonta. Sen seurauksena olemme kaikki kuusi levittäytyneet ympäri maailmaa. Välillä on hetkiä, vuosia kun asumme lähempänä toisiamme, sitten taas joku leväyttää siipensä ja lähtee. Jäljelle jäävät kaihoavat hetken lähteneen perään, mutta syvällä sisällä me tiedämme ettei meidän side mihinkään katoa. Sisaruus on ja pysyy. Ja nyt minä uskon, vihdoinkin, voivani itse antaa omille lapsilleni tämän saman kokemuksen sisaruudesta. Tämän lämpimän tunteen ettei ole koskaan yksin tässä maailmassa. Että aina jossain on joku, yhden puhelinsoiton, yhden whatsapp viestin päässä. Että tapahtui mitä tahansa, oli välimatka mikä tahansa, se side pysyy, ne ihmiset pysyvät. Aina. Loppuun asti. 

 

Esikoinen ja Kuopus ovat alkaneet leikkiä yhdessä. Eivät vain rinnakkain, vaan oikeasti yhdessä. He rakentavat yhdessä legolinnoja. He keittävät yhdessä soppaa vedestä ja ruohosta. He tekevät yhdessä temppuratoja. He painivat. He halaavat. Yhdessä. 

Merkit tähän ovat toki olleet kokoajan ilmassa, minua viisaammat ovat toki kokoajan hokeneet minulle että tämä aika koittaa vielä, mutta sen synkimmän tappelun ja riitelyn keskellä ne sanat ovat tuntuneet kaukaisilta. Olen pohtinut voiko heistä koskaan tulla toisiaan rakastavia veljeksiä. 

Esikoisen tie esikoiseksi oli raskas. Kuopuksen tultua perheeseen, minun sylini täyttyi. Minä väsyin ja olin varmasti huonompi äiti kuin mitä lapsi ansaitsi. Sitä seurasi raskas mustasukkaisuuden kausi. Vaikka kuinka yritimme korjata tilannetta, antaa esikoiselle omaa aikaa, tuntui että virhe oli jo tapahtunut eikä sitä enää voinut korjauslakalla pyyhkäistä olemattomiin. Kerroin siitä tässä kirjoituksessa. 

Mutta nyt, tässä hetkessä, minä ymmärrän että ainoa mitä meiltä puuttui oli aika ja kärsivällisyys. 

 

Kävelemme kaupasta kotiin, Kuopus nukahtaa rattaisiin eikä herää vaikka nostan hänet kotona syliin. Nostan lapsen sänkyyn ja sanon esikoiselle että annetaan pojan nyt nukkua kun ei yöllä saanut unta. Menen keittiöön ja jään keittiön ovelle katselemaan mustaa oravaa joka syö jasmiinipensaan kyspiä siemenpalkoja. Esikoinen tulee minun luo ja kertoo että hän peitteli esikoisen. Ettei tule kylmä. Supersankarit tekevät niin. Huolehtivat pienemmistä. Veljistä. Esikoinen tulee viereeni katsomaan oravaa. On pitkään hiljaa. Kysyn haluaako hän leikkiä hetken vesileikkejä ennen lounasta kun ulkona on niin kuuma. Esikoinen katsoo minua ravistaa päätään ja sanoo “Ei kiitos, minä odotan että kuopus herää, yhdessä on mukavampaa”.

 

Ja siinä se taas oli. Veljeys. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com