Ensimmäinen varoitus syksystä

Varpaita paleltaa. 
Kiskon hiukan epäuskoisena villasukat jalkaani ja hetken harkinnan jälkeen kaivan pitkät farkut kaapista ja puen ne päälleni. Ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ulkona on viileää. Tunne on outo. Itseasiassa jopa jollain asteella vähän ärsyttävä. Kesken aamupuuron keiton pysähdyn miettimään miksi se minua ärsyttää. Tämä viileys. Minähän pidän syksystä. Ehkäpä se on juuri se. Suomessa viileys tarkoittaa syksyä, ruskaa, sieniä, marjoja, syystöitä puutarhoissa. Täällä tämä viileys ei merkitse muuta kuin että jonkin asteinen syksy tännekin saapuu. Aamut muuttuvat pilvisiksi ja viileiksi. Mutta täällä aika on erilaista. Ajattomampaa. Kesä ei ole hetkessä ohi, se venyy ja venyy. Heinäkuu menettää merkityksensä kuukautena jolloin ollaan kokoajan ulkona. Täällä ollaan lähes aina kokoajan ulkona. Kahdeksan kuukautta ja ajatus sukista, takeista ja pitkistä housuista on vieras. Vedenkeitin naksahtaa ja minä jatkan aamupalan valmistelua. 

 

Päivässä on outo, nihkeä alavire. Kuin närästys joka polttaa kurkkua. Pojat leikkivät legoilla, tai lähinnä tappelevat. Minä odotan tietoa autokorjaamolta, koska automme olisi valmis noudettavaksi. Veimme sen sinne perjantaina. Kauluspaitamies toimistossa lupasi soittaa heti maanantaiaamuna. En tiedä voiko täkäläisiin lupauksiin luottaa, vai ovatko ne samaa kastia Lontoon kauluspaitamiesten lupausen kanssa.  Toivon että voisin hakea sen nyt aamulla. Päätän, ettei lähdetä minnekään kotoa, jos vaikka kävisi niin hyvä tuuri että voisimme hakea auton ennen lounasta. 

Alan siivota keittiön kaappia. Siihen nähden että olen ihminen joka ei pidä epäjärjestyksestä ovat kaikki talomme kaapit aika käsittämättömän siivottomassa kunnossa. Ehkä minä vain valehtelen itselleni. Ehkä olenkin kaoottinen ihminen. Olohuoneesta kuuluu lasten huutoa. Maanantai. 

Esikoinen tulee kysymään äiti mikä on fat. Kysyn mitä hän tarkoittaa ja hän kertoo että yksi päivä puistossa jotkut lapset sanoivat että kuopus on fat. Mietin miten selittäisin kolmevuotiaalle mitä sana tarkoittaa. Kerron niin rehelliseti kuin osaan. Selitän ettei pikkuveli kyllä ole sitä. Kerron että vaikka olisi niin sillä ei ole väliä. Kerron että niin ei sanota kenestäkään ihmisestä. Esikoinen kuuntelee. On hiljaa pitkän aikaa. Puristaa sitten minua vatsasta ja kysyy onko tämä läskiä. Nauran ja sanon että on. Se on kyllä läskiä, mutta hyvällä tavalla. Sellaista jota kaikilla saa olla. Esikoinenkin nauraa. 

Mietin omaa kehonkuvaani. Sitä miten vaikeaa on tässä maailmassa kasvattaa lapsia jotka olisivat sinut kehonsa kanssa. Sinut muiden kehojen kanssa. Haluaisin minäkin olla sinut kehoni kanssa, joka päivä. Aina. En silti ole. On niin monta aamua kun herään ja pukiessa tuskastelen miten jokin vaate saa minut näyttämään siltä kuin odottaisin kolmatta lasta. On päiviä kun koen itseni tanakaksi ja kömpelöksi. On iltoja kun sohvalla istuessani pohdin ovatko reiteni todellakin näin leveät. Ja minä olen normaalipainoinen. Aivan normaali nainen. En yli enkä alipainoinen. En ole mitenkään atleettisessa kunnossa, mutten rapakunnossakaan. Täysin keskiverto siis. Omaan hyvän itsetunnon ja toitotan miten tärkeää on hyväksyä kaikki ihmiset maailmassa. Miten on tärkeää hyväksyä itsensä. Ja silti minullakin on näitä ajatuksia. Rumapäiviä. Se on surullista. 

Autokorjaamosta soitetaan, ei valmistu auto ennen iltapäivää. Ei tietenkään. Olisi siis kuitenkin kannattanut mennä jonnekin. Vaikka kukkuloille kävelemään aamuksi. Huuhtomaan pois tämä maanantain tuoma painava viitta. Sulattamaan läskejä, naurahdan itselleni. Siellä se taas oli. Jossain taustalla, jokin kumma epämukavuus omaa kehoani kohtaan. Kuin täkäläiset muurahaiset. Ne voi myrkyttää ja ne häviävät muutamaksi kuukaudeksi, sitten kun jo kuvittelee olevansa kuivilla vesillä niitä alkaakin taas ilmestyä. Ja taas pitää käydä tomerin asein niiden kimppuun. Niin näiden ajatustenkin. 

Päätän siivota kaapin loppuun. Lapset kitisevät ja haluavat auttaa. Seurauksena keittiön lattia on täysi kaaos. Mutta kaappi on sentään järjestyksessä. Tasapaino olla pitää, huokaisen. 

Lämmitän edellispäivän lounaan ja päätän pitää vapaapäivän näyttelyasioista. Ei tällaisessa vireessä kommunikoida kenenkään kanssa. Jos vaikka lukisi päivän lehden kuopuksen nukkuessa. 

Kysyn haluaisiko esikoinenkin tulla kanssamme pötköttämään, kunnes kuopus nukahtaa. En halua. Minä olen pahalla tuulella. Minä haluan olla yksin olohuoneessa. Hyvä on. Halaan kuitenkin. 
 

Nukahdan hetkeksi pojan viereen sänkyyn. Herätessäni ulkona on kirkas aurinko. Lämmin. Vaihdan shortsit jalkaan ja villasukat jäävät makuuhuoneen lattialle. 

Esikoinen huutaa, kuopus huutaa. En edes ymmärrä mistä kiukkukohtaukset ovat saaneet alkunsa. Yritän olla hermostumatta, hermostun silti. Toinen lapsi roikkuu paidanhelmassani ja huutaa toinen riehuu lattialla ja kirkuu ettei halua lähteä mihinkään. Seison siinä ja lasken kymmeneen, sitten viiteenkymmeneen. Nostan kuopuksen syliin. Hän tarttuu kaulastani ja nyyhkii niskaani. Esikoinen polkee jalkaa ja huutaa että jos hän sanoo ei se on ei. Huutaa että hän on sanonut nyt jo monta kertaa että ei halua lähteä, enkö minä ikinä kuuntele. Isänsä fraasit. Melkein hymyilyttää. Kerron hänelle että auto on pakko hakea. Kuin salamaniskusta esikoinen päättääkin haluavansa lähteä. Kiskoo housut jalkaansa ja astelee kanssamme yli kuuman pihan autoon. 

Autossa oli akku finaalissa selittää korjaamon mies. Nyökkään ja vastaan että aivan, sitä minä vähän uumoilinkin. Hän katsoo minua ja korjaa että niin sinun miehesi siis uumoili niin. Jätän vastaamatta. Hän kertoo että vaihtoivat öljytkin. Olivat kuulema jo tosi vanhat. Ilman äskeistä huomautusta olisin antanut asian mennä, nyt huomautan hyvä kun vaihdoitta mutta kyllä niillä öljyillä olisi viel parituhatta mailia ajanut. Mies alkaa vänkäämään vastaan, mutta samaan aikaan auton korjannut mekaanikko astuuu toimistoon ja toteaa että rouva on kyllä ihan oikeassa, olisi sillä vielä parisentuhatta ajanut. Kauluspaitamies punastuu eikä sano enää mitään. Ilmoittaa vain loppusumman. Maksan ja menen siirtämään lasten turvaistuimet vuokra-autosta omaamme. Tämä maailma, autot, mekaniikka, moottorit, olisi mielestäni todella mielenkiintoinen. Kaiken uteliaisuuteni tappaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen sen parissa pyörivien ihmisten ennakkoasenteet naisia kohtaan. Minulle auto on aina ollut kulkuväline. On kauniita, upeita ja sitten vähän rumempia autoja. Se mikä minua niissä oikeastaan kiehtoo on mekaniikka. Moottori. Seurustelin aikoinani lyhyen hetken pojan kanssa, joka opetti minulle miten auton ovi avataan viivottimella. Opetti miten auto käynnistetään ratin alta piuhoja yhdistämällä. Hymyilen muistolle. En minä tuohon poikaan ihastunut hänen paha-poika maineensa takia, vaan hänen rauhallisuutensa ja sydämeen asti ylettävän hymynsä takia. Hän oli niin jotain muuta, täysin eri maailmasta kuin minä. Siksi kai me toisiamme viehätimme, silloin nuoruuden ensimmäisinä vuosina. Kun kuvittelimme tietävämme elämästä kaiken, vaikkemme oikeasti olleet edes pääseet alkuun siinä. Tuon pojan kanssa minä myös riitelin paljon, voi veljet, niitä riitoja. Siinä helisivät sanat, muistan miten silmistäni leimusivat salamat ja sydämeni meinasi pakahtua. Me osasimme ehkä riidellä, muttemme sopia. Lopulta ne kymmenet sopimatta jääneet sanat repivät meidät erilleen. Emme me muutenkaan olisi jatkaneet samaa polkua. Ne olivat liian erilaiset, ne polut, me. Mutta pienen, merkittävän hetken, meidän tiemme kulkivat rinnakkain, ehkä ne riidat olivat se syy. Tuskin ainakaan se autojen varastamaan oppiminen. En ole koskaan kenenkään kanssa sen jälkeen ottanut yhtä voimallisesti yhteen kuin hänen. Ehkä riitelin koko elämäni riitakiintiöni ulos. 

Tuostakin kaikesta on jo yli seitsemäntoista vuotta. Eikä nykyään oikeastaan löydy edes autoja joita voisi avata viivottimella tai käynnistää piuhoilla. Naurahdan ja pyyhin hien otsaltani. Turvaistuimet ovat kiinnitetty. Lapset istuvat kiltisti penkillä ja tuijottavat viereistä autoa korjaavaa mekaanikkoa. Kun kiinnitän esikoista vöihin hän kysyy miksi toi viereinen mies katseli sinun peppua äiti. Alan nauraa. Esikoinenkin nauraa. Sanon että ehkä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt naisen peppua. Ravistelen päätäni, heilautan mekaanikolle kättä ja ajan pois. 

Tämä päivä. Kuin närästys. Polkee eteenpäin mutta on happamia nousuja täynnä. Tuntuu hyvältä ajaa taas omaa tuttua autoa. Pientä pimpattua Kiaamme. Kiihdytän moottoritiellä ja hymyilen, laulan radion mukana. Hetkeksi pojatkin lakkaavaat kitisemästä ja on vain eteenpäin kiitävä auto, aurinko, musiikki, takapenkillä jammailevat pojat ja kaukana edessä häämöttävät kukkulat. 

 

Ilta on kaaosta. Pojat kiukuttelevat, eivät halua syödä. Eivät halua mitään. Syliin, ei syliin. Sitä tätä tuota, muttei mitään. Olen uupunut, en jaksaisi yhtään enää. Onneksi puoliso jaksaa. Jaksaa olla kärsivällinen. Jaksaa istua olohuoneen lattialle ja rakentaa legoista palo-aseman.
Siivoan keittiön. Vien roska-astiat kadun varteen, haen pyykit autotallista.

 

Lopulta sytytän kynttilät, teen lapsille iltapalavoileivät ja vedän itse ne aamulla esiinkaivetut villasukat uudestaan jalkaan. Tämä epätavallisen kankea maanantai lähenee loppuaan. Ulkona hämärtää.
Tässä pöydän ääressä on perhe. Tässä pöydän ääressä on pieni aavistus syksyä, ei sitä totuttua, mutta aavistus jotain erilaista, jotain poikkeamaa kuukausien lämpöön.
Hengitän syvään, katselen ikkunasta ulos, katselen lapsiamme.
Heiluttelen varpaita villasukkien sisällä, ja jossain sisälläni nousee esiin se kutkuttava uteliaisuus. Uuden kokemisen riemu.
Katsotaan mitä tästä tulee.
Mitä tämä tuo.
Mihin villasukat meidät vievät. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com