Itsekäs oikeus hitaisiin aamuihin

Hitaat aamut.
Mies lähtenyt aikaa sitten jo töihin. Lapset edelleen yöpaidoissa. Istun olohuoneen sohvalla ja juon toista kuppia teetä, katselen ikkunasta takapihalla loikkivia oravia. Kuopus leikkii legoilla ja esikoinen katselee lastenohjelmaa ruokapöydän ääressä, tyhjien aamupalastioiden ympäröimänä. Pihalta kuuluu linnunlaulua. Aurinko pilkistää jo hieman pilvien raosta ja kaukaisuudessa kuuluu palo-auton sireeni.


Meidän elämämme on aika rutinoitunutta. Aamuisin olemme useinmiten ovesta ulkona jo kello yhdeksän. Takana aamupala, pukeminen, sängyn petaus, hampaiden pesu, lounaan valmistelu. Edessä kauppa/puisto/ranta/museo/jumppa-puuhamaa/kukkulat/metsäretket/leikkitreffit tai mitä ikinä.  Sitten on kuitenkin myös näitä venyvän hitaita aamuja. Kun venytään ja vanutaan kotona, kunnes havahdun siihen että jotain voisi nyt vielä nopeasti ennen lounasta tehdä.
Tällaset aamut ovat minulle uusi asia. Tämän minä olen oppinut vasta täällä. Oppinut että joskus voi vain olla. Vielä minä ehdin kiirehtiä, stressata ja säntäillä aamuisin. Olen oppinut että juuri nyt ei aina tarvitse. 
Minulla on edelleen tuoreessa muistissa se millaista elämä oli vuosi sitten. Aamuisin piti esikoinen herättää unesta, hoputtaa syömään aamupalaa, hikisenä pukea molemmat lapset ulkovaatteisiin, tarkastaa että hoitorepussa oli kaikki tarpeellinen samoin omassa repussa. Mies lähti väsyneenä ja kiireessä töihin. Ei ehdi juoda teetäkään loppuun. Kuopus käsivarrella lapoin maidot ja voit jääkaappiin, muut aamiaistarvikkeet jäivät lähes poikkeuksetta pöydälle odottamaan iltapäivää. Seuraavaksi tungin lapset autoon ja vein Esikoinen hoitoon ja lähdin itse Kuopuksen kanssa töihin. Poika jäi hoitoon suhteellisen helposti, perhepäivähoitaja oli paras mitä toivoa voi. Kuitenkin on pojan ujous oli sitä luokkaa ettei hän vielä yli puolenvuoden säännöllisen hoidossakäynnin jälkeenkään uskaltanut ujouttaan kertoa vessahätää tai oikein muutakaan hoitotädille. Iltaisin hän kaipasi tavallista enemmän läheisyyttä. 

Täällä ovat koulut alkaneet. Samalla pienten lasten hoidot, jos nyt ovat kesällä voineet edes kotona olla. Täällä vanhemmilla on usein vain viikon tai kahden lomia.
Leikkipuistoissa äidit utelevat eikö esikoisemme ole vielä päiväkodissa. Tänään kaupan kassajonossa vanhempi rouva kysyy samaa. Kertoo olevansa eläköitynyt päiväkotitäti. Sanoo että teen lapselleni hallaa kun pidän häntä edelleen kotona. Ettei poika opi elämässä tarvittavia taitoja jos en laita häntä päiväkotiin. Syrjäytyy. Ei opi sosiaalista kanssakäymistä. Puren hammasta ja kiitän mielipiteestä. Sanon, että meillä on syymme pitää lapsi vielä kotona. Tämä ei ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta kun saan kuunnella arvostelua siitä että pidämme lapset kotona. Neuvoa siitä miten elämä helpottuisi sillä että laittaisimme lapsen hoitoon. 
Täällä on vahva kulttuuri siitä, että lapset laitetaan jo hyvin varhain hoitoon. Tämä on varmasti suurimmaksi osaksi suoraan johdannaista täkäläisestä työkulttuurista, joka ei mahdollista muutama kuukautta pidempiä kotijaksoja vaikka kotona olisi pieniä lapsia. Ymmärrän tämän, enkä ole koskaan tuominnut lastenhoitajia, päiväkoteja tai perhepäivähoitoja. En ole myöskään koskaan tuominnut kotihoitoa. Jos asuisimme Suomessa nyt, luultavasti molemmat lapsemme olisivat aloittaneet päiväkodin osa-aikaisesti tänä syksynä.  
Sen mitä minä tuomitsen on ihmisten tapa arvostella ja tehdä päätelmiä vanhemmista ja perheistä vain sen perusteella mitä he näkevät hetkessä päällepäin. Vain sen perusteella mikä on heidän oma kokemuspohjansa ja oma toimintatapansa. Tämä toki ei rajoitu vain päivähoitokeskusteluun, mutta tänään, siinä kaupan kassajonossa, teemana oli se. Tämä rouva, kaikessa ystävällisyydessään toki, kertoi että hän ei ole elämässään tavannut yhtään lasta joka olisi oppinut sosiaalisesti taitavaksi ilman päivähoitoa. Että se jättää jäljet jos lapsi on viisivuotiaaksi asti kotona. Että lapsi ei itsenäisty koskaan kunnolla. Että hän ei opi kunnioittamaan auktoriteetteja. Että minä teen lastemme tulevaisuuden opettajien työn hankalaksi kun lapsi joutuu vasta kouluun mennessä opetellemaan ryhmässä olemista. Kuuntelin tätä ripitystä sydän tykyttäen ja mietin mahtaako tuo rouva ymmärtää että tuo lapsi josta hän puhuu olen minä 

 

Minä olen ollut sikäli harvinainen lapsi että en ole päivääkään ollut päiväkodissa. Omat lähtökohtani päiväkotiajatteluun tulevat siis sieltä. Olin lapsena äärimmäisen ujo. Niin ujo että päiväkoti olisi luultavasti ollut minulle kamalin paikka maailmassa. Minä olin lapsena niin ujo, että kesäleirillä en uskaltanut iltanuotiolla sanoa etten ollut saanut vielä lettuja. Siinä me istuimme kaikki leiriläiset kesäillassa ulkona nuotiolla jossa paistuivat muurinpohjaletut. Pitelin tiukasti kiinni omasta paperilautasestani mutta ujouttani en uskaltanut sanoa mitään kun ohjaaja kyseli keneltä vielä uupuu. Mielessäni toki sanoin reippaana tyttönä että minulta ja menin ohjaajan viereen paistamaan lettua. Todellisuudessa istuin piirin laitamilla paperilautanen syllin rutattuna enkä saanut sanaa suustani. Hiljaisena hiivin nukkumaan odottaen aamupuuroa.  Olin niin ujo, että seurakunnan kerhossa jossa kävin kerran viikossa, keskityin odottamaan sitä hetkeä kun syödään eväitä, koska se oli paras hetki siinä 3h kerhossa. Kun sai istua itsekseen syömässä leipää ja juomassa ovomaltinea pullosta jonka isä oli laittanut reppuun mukaan. Kun ei tarvinnut leikkiä piirileikkiä tai parileikkejä. Kun ohjaajatäti ei kysellyt kysymyksiä joihin piti koko lapsiryhmän edessä vastata. Vanhemmille vastasin aina että kerhossa oli kivaa. Itse halusin mennä. 

Esikoisessa on paljon näitä samoja ujous piirteitä. Kyllä, hän on reipas. Kyllä, hän leikkii tuttujen lasten ja aikuisten kanssa. Kyllä, hän ei ole minä. Mutta hänessä on paljon sellaista ujoutta, jonka minä tunnistan. Jonka minä tunnen. En halua ruokkia tuota ujoutta, haluan että hän oppii siitä pois, niinkuin minäkin opin. Ja kyllä, minä tiedän että hoitoon meno saattaisi auttaa sen ujouden kanssa elämisen kanssa. Tai sitten se pahentaisi sitä. Tulisi niitä torjutuksi tulemisen kokemuksia joita kantaa sitten koko elämänsä sisällään. Minä en tuon yllämainitun leirin jälkeen suostunut menemään enää yhdellekään leirille. Ikinä. Tähän päivään saakka. 

Päiväkodit tarjoavat virikkeitä. Kyllä. Ja aivan varmasti ne tarjoavat sellaisia virikkeitä joihin minä en kykene. Ja kyllä, vaatii jaksamista ja viitseliäisyyttä askarrella, muovailla ja puuhastella lasten kanssa kotona. Teen sitä silti. Pojat hoitavat puutarhaa, piirtävät, maalaavat,  leipovat, muovailevat, rakentavat kaupunkeja ja majoja. Käymme museoissa, maatiloilla, rannoilla, metsissä, tiedekeskuksissa. Pyrin tarjoamaan lapsille opettavaista, leikkisää ja viihdyttävää tekemistä joka päivä. Annan heille mahdollisuuden kehittää omaa mielikuvitustaan ja leikkiä yksin ja yhdessä.  

Minä en kykene tarjoamaan lapsilleni sosiaalista ympäristöä mitä päiväkodit tarjoavat. Minä en kykene tarjoamaan lapsilleni sitä ns. vierasta aikuista johon luoda tunneside päivittäisen yhdessäolon kautta. Minä en kykene täyttämään kaikkia varhaiskasvatuksen tavoitteita. Mutta minä teen parhaani. Minä myös uskon että lapseni oppivat sosiaalisesti taitavaksi vielä viiden vuoden iässäkin. Että sosiaalisuutta voidaan oppia myös kotona, sisarusten kesken. Tai leikkipuistoissa. Tai kirjaston satutunnilla. 

Täällä päivähoito on kallista. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy pitää esikoista vielä kotona. Raha on järjestelykysymys. Aina. Myönnän myös että kotiäitiys ei ole minun kutsumukseni. Myönnän että tämä on repinyt minua rikki enemmän kuin mikään työ aikaisemmin. Huonona päivänä kotiäitinä olen ollut iltaisin henkisesti enemmän rikki, kuin niinä päivinä kun palkkatyössäni olen joutunut tekemään lastensuojeluilmoituksen. Koskaan en ole kyseenalaistanut omaa itseäni, omaa osaamistani yhtä paljon kuin sinä aikana kun olen ollut äiti. Koskaan en ole ollut niin väsynyt ja uupunut kuin sinä aikana kun olen ollut äiti. Mutta koskaan en ole tehnyt työtä joka olisi tehnyt minut yhtä onnelliseksi. Jos kokisin että esikoisen hoitoon laitosta olisi pelkästään positiivisia seurauksia, se raha löytyisi helposti. Kyse on kuitenkin kokonaisuudesta. Tuosta pienestä pojasta, hänen pienemmästä veljestään, meistä perheenä. 

Meillä on myös kuopus joka nauttii suunnattomasti esikoisen kanssa olemisesta. Viime kuukausina pojat ovat ruvenneet yhä enemmän leikkimään yhteisiä leikkejä. He hakeutuvat toistensa seuraan. Esikoinen on oppinut miten kuopuksen itkun saa lakkaamaan harhauttamalla hänet leikkimään. Kuopus on oppinut ettei isoveljen rakennelmia rikota. He halaavat, usein. He nauravat yhdessä, usein. He riitelevät, painivat, huutavat ja tappelevat, usein. He ovat veljekset. Uskon, että heidän välinen suhteensa on nyt vielä vaalimisen arvoista. Tuskallisten päivien arvoista. En voi olla miettimättä miten yksinäistä kuopuksella olisi jos esikoinen olisi päivät hoidossa. 

Toki lapsen hoitoon viemisestäkin tuli rutiini, silloin vuosi sitten.  Pakkohan se oli. Me sopeuduimme. Ja näimme asioiden hyvät puolet. Mutta ne huonot eivät hälventyneet, niitä vain lakkasi ajattelemasta, koska ei voinut muutakaan. Ja onhan se meillä taas joskus edessä. Päiväkodit, koulut, työt. Mutta ei vielä.  Katson kassajonon rouvaa silmiin, hymyilen ja mietin voisinko kertoa hänelle, etten ole vielä valmis luopumaan hitaista aamuista, lukuisista retkistä ja askarteluhetkistä lasteni kanssa. Etten ole vielä valmis repimään veljeksiä päiväksi erilleen. Etten ole vielä valmis luopumaan siitä että voimme valita aamulla mitä luonnonihmettä tänään lähdemme tutkimaan, etten ole vielä valmis herättämään lapsiani aamuisin viedäkseni heidät toisen ihmisen hoidettavaksi. Voisinko kertoa että pidän esikoisen kotona ihan itsekkäistä syistä.  Voisinko kertoa hänelle että ihan hyvä minustakin tuli, vaikka minulta jäi päiväkoti käymättä. 

_DSC1385.jpg

Tyydyn kuitenkin vain hymyilemään ja kiittämään rouvaa toistamiseen mielipiteestä. Lapan ostoksemme rattaisiin ja suuntaan taakseni katsomatta ulos kaupasta, kohti aurinkoa, iltapäivää rannalla, ehkä huonona, ehkä itsekkäänä, ehkä lapsensa pilaavana, mutta ah-niin-pirun onnellisena äitinä.  

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com