Naura minun kanssani

 

Luen uutisia syyriasta, palestiinasta, ystävästä jonka syöpähoidot eivät etene toivotulla tavalla. Rintalastan alla sävähtää, sattuu ja ahdistaa. Otan teekupin ja kävelen ulos. Tuijotan pihalla kohtaa jossa vielä perjantaina rehotti vehreänä ja hyvinvoivana salvia ja minttupuskat. Nyt siinä on enää pari hassua mintun vartta ja pieni oksa salviaa. Puutarhurit ovat jostain syystä nähneet tarpeelliseksi leikata loput matalaksi. Ei niihin totu, vaikka kuvittelin että voisi tottua. Siihen että joku muu tulee ja hoitaa pihan. Huomaan ärsytyksen nousevan, tulevat milloin sattuu, tekevät mitä sattuu. Huokaisen. Tiedän ettei ärsytys oikeasti johdu puutarhureista, vaan uutisista joita luin. Asioista joihin en kykene vaikuttamaan vaikka ne vaikuttavat minuun.  Elämän epäreiluudesta. 

Pakotan kyyneleeni takaisin silmiini. Pakotan itseni muistelemaan viikonloppua. Kävimme roadtripillä. Emme kovin kaukana, mutta kuitenkin poissa tästä kuplasta. Launtai-aamun ensimmäinen etappi oli eräs vuori. Kapungin läpi ajaessamme kuuntelimme musiikkia, esikoinen kitisi, ulkona oli harmaa pilvimassa, puolisoni oli ärtynyt ja minua huvitti miten stereotyyppisen normaali se kaikki oli. Siinä me olimme matkalla jonnekin kauniiseen paikkaan, kohti uutta ja seikkailua, ja silti toistamme kaikki perinteiset kliseet perheen automatkailuista. Nojaan auton penkkiin ja annan käsien levätä ratilla. Mies mutisee jotain siitä että on pilvistä, ei siellä vuorella näe mitään. Olen hiljaa ja nielaisen toteamuksen siitä ettei siellä vuorella varmaan enää ole pilviä. Esikoinen kitisee lisää takapenkillä. Lähdetään nousemaan kohti korkeutta, ohi pilvien, kohti aurinkoa.

Kävelemme kohti nyppylää josta oletamme olevan hyvät maisemat. On kuuma. Polttavan kuuma. Keltainen ruohomeri ympäröi meidät. Multa on pelkkää punaista tomua polulla. Kivet ovat vihreitä ja taivaalla leijuu haukka. Päästään huipulle, maisema on huimaavan kaunis. On hiljaista. On kuumaa. Maa hohkaa. Keho sulaa. Esikoinen osoittaa sormellaan, tuolta me tulimme. Pyydän näyttämään uudestaan, otan kameran esiin ja kuvaan. Tilanne vie minut takaisin lapsuuteen. Alpeille. Isä esittämässä samaa kysymystä, mistä me tulimme, mitä siellä näkyy. Kuinka monta kuvaa onkaan meistä lapsista osoittamassa kohti jotain, taustalla vuoristo. Muistan ne kuumat kesäpäivät. Tämä sama palaneen ruohon tuoksu. Sama kuuman auringon pistely käsissä. Sama tomu kengissä. 

Syödään eväät, jatketaan matkaa. Ystäväni, joka seisoo avioliittonsa raunioilla yrittäen pidellä pystyssä vielä viimeistä kivijalkaa, kirjoittaa minulle viestin. Vastaan, vaikka tiedän, etten pysty auttamaan. Hänen on käytävä taistelunsa itse. Minä en voi auttaa häntä löytämään kommunikaatioväylää, minä en voi muuta kuin rohkaista uskomaan parempaa, rohkaista pitämään kiinni tyttärestään. 

Ajetaan kohti pohjoista. Lapset nukkuvat. Tie on turruttava. Kuuntelen musiikkia. Pohdin elämää. Lukuisia autossa vietettyjä tunteja. Lapsuuden aikaisia matkoja. Yli alppien, läpi vuorien, Saksan moottoriteillä. Äiti edessä, jalat kojelaudalla, isä ajamassa, toinen käsi avonaisesta ikkunasta ulkona. Stereoista kuuluva musiikki, Paul Simon, Toure Kunda, Dire Straits, Beatles, Neil Young, Queen, Taistolaislaulut, niistä vahvimpana Jäähyväiset aseille joka soi kun ylitimme alppeja. Muistan harmaat kivet, sinisen taivaan ja Liisa Tavin äänen. Äitini lauloi mukana. Eväänä olleet pähkinärusinasekoitukset. Tauko. Sisarusten läheisyys. Elämä.

Ajamme läpi pienten ja nuhjuisten kylien. Tämä on sitä aidompaa Amerikkaa, maaseutua. Matalat talot. Traktorit pihalla. Romua, Amerikan lippuja saloissa. Puuaitoja jotka ovat joskus olleet valkoisia, nyt niiden maali on halkeillut ja laudat ovat vinossa. Kaikkea peittää tomu ja hämähäkinseitit. Tiet ovat kapeita. 

Perillä meitä odottaa pieni keltainen tiilimökki. Paikka on hipahtavan epärjärjestelmällinen. Ei kuitenkaan häiritsevästi. Lapset halailevat paikan omistajan koiraa. Mies jää tyhjentämään autoa, minä vaellan alapihalle lasten kanssa. Katsellaan järvelle, siellä huutavat lokit. Ilma on kuuma. Ihanan kuuma. Kivetys polttaa paljaita jalkoja. Mennään sisään syömään mansikoita. Pojat leikkivät majapaikan leluilla. Mies lähtee kauppaan. Istun siinä sohvalla, jalat pöydällä ja hyrisen tyytyväisyyttä. Olen irti kaikesta, kaukana poissa. Ei kenenkään maalla, hyvässä paikassa. Nyt on hyvä. Lapset, eivät hekään onneen paljoa tarvitse. Trampoliini, kanoottiretki järvelle. Nurmikko jolla juosta. Vanhemmat jotka nauravat mukana. Veljekset.

Ajamme lähikylään syömään. Kylän raitti on leveä tie jonka varrella pari hassua liikettä. Katson miestäni ja kysyn onko tämä oikea paikka. Hän naurahtaa ja vakuuttaa että juu juu. Ravintola on ihan tuossa. Astuessamme sisään ravintolaan astumme ihan eri maailmaan. Valkoiset pöytäliinat, kauniisti puetut ihmiset. Viinilasit ja servetit. Hetkeksi tulee olo kuin olisi elokuvassa. Syödään ruokaa, pojat venkoilevat ja kuopus ei suostu syömään. Ei se mitään, ajetaan pimeässä illassa takaisin majapaikkaan, keitetään vielä iltapuurot. Asunto on kuuma. Ilmastointi hurisee. Olo on raukea. Poikien nukahdettua yritämme hetken vielä valvoa puolisoni kanssa. Unelmissa siintää toivo että jonakin päivänä näillä reissuilla jaksaisimme mennä ulos istumaan, pelata korttia, jutella, juoda lasi viiniä.  Toistaiseksi olemme joutuneet luovuttamaan kello yksitoista kaikenkattavalle väsymykselle ja nukahtamaan toistemme syleilyyn heti kun valot sammuvat. Mutta vielä jonakin päivänä me istumme talon edustan penkillä, lempeässä yössä ja muistelemme sitä aikaa kun valvominen oli liki mahdotonta. 

Aamu saapuu kirkkaana. Ei ole pimennysverhoja eikä pilviä. Vaellan teekuppi kädessä lasten perässä pihalle. Ilma on raikas, lokit lentävät veden yllä, aurinko kimaltelee sen pinnassa, kukkulat siintävät kaukaisuudessa. Hengitän ja oloni on ajaton, paikaton. Leijun pehmeässä pumpulissa, onnellisuuden rajamailla. 

Matkaamme kotiin läpi Napa Valleyn. Viinitiloja viinitilojen jälkeen. Pittoreskia. Kaunista. Välillä tulee kohtia joita tuli on vuosi tai kaksi takaperin nuollut. Mustat hiiltyneet puunrungot nousevat vasten kultaisena hohtavaa heinikkoa. Kaukaisuudessa näkyy kukkuloita joita tuli on raiskannut paljaaksi. Luonnon voima sykähdyttää. 

Keltaiset kukkulat ja vihreät puut tuovat mieleen Marokon. Ajoimme autolla läpi maaseudun, matkalla marakeshista rannikolle. Ilma siellä tuoksui samalta, vaikka silloin oli vielä kevät. Pohdin pitäisikö minun pysähtyä kuvaamaan. Päätän kuitenkin säilöä nämä maisemat sydämeeni, joskus se on parempi paikka kuin kamera, sanoi isäni minulle kerran. Uskon häntä. 

Maanantai kulkee eteenpäin. Elämä soljuu eteenpäin. Arki on turvallinen satama, silloinkin kun muutoin elämässä tapahtuu asioita jotka vavisuttavat. Kaupassa pitää käydä, vaikka Syyriassa kuolee lapsia. Lounas pitää valmistaa, vaikka Palestiinan naiset kärsivät. Lapset vaativat lukuseuraa, askartelua ja puistokavereita, vaikka ihmiset ympärilläni kärsivätkin tahoillaan. Se on lohduttavaa. Arki vie eteenpäin. 

Tulee ilta. Syödään makaronilaatikkoa. Taas. Turvaruokaa. Kuopus lappaa sitä suuhunsa kuin ei olisi saanut viikkoon syödäkseen. Lapset tekevät kuvitteellisia maaleja ja huutavat Liverpool. Mieheni hymyilee niin että silmäkulmiin tulee rypyt. 

Astioita tiskatessani muistuu mieleeni ensimmäinen yhteinen astuntomme puolisoni kanssa. Pieni korkeahuoneinen kaksio Kruunuhaassa. Kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen vanhan rouvan luona. Hän asui eduskuntatalon takana, upeassa läpitalon huoneistossa. Siinä me istuimme, kaksi hippipunkkaria, hienostoleskirouvan sohvalla. Raollaan olevasta ikkunasta kuului kuinka naapuritalon opperalaulaja avasi ääntään.  Ensimmäisenä iltana uudessa kodissa, minä istuin leveällä kivisellä ikkunalaudalla, katsoin ikkunasta ulos vastapäisen talon katolla olevia lokkeja ja söin jäätelöä. Ananasjäätelöä. Olin ottanut edellisenä päivänä kielilävistyksen. Koska nuorena aika on rajallista. Kuukauden päästä voi olla jo liian myöhäistä. Kaiken on aina tapahduttava heti.
Nykyään aikaa on vähemmän, mutta se on venyvämpää.
Alaston kuopus juoksee kylpymärkänä keittiöön ja keskeyttää ajatukseni. Kaappaan pojan syliini ja halaan. Halaan lujaa.
Sekunniksi aika pysähtyy ja on vain minä ja hän. Ajattomuudessa. Paikattomuudessa. 

Iltasatu, toinenkin. Hämärä, illan viileys. Edessä arkinen viikko, sitä hyvää perusarkea. Takana viikonloppu joka jää meidän kaikkien neljän muistoihin elämään. Jokaisella erilaisena, mutta kaikkien muistossa me olimme yhdessä.
Nauroimme.
Koimme.
Elimme. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com