Hiljainen onni

Kuopus tökkii naamaani ja hokee “Puuroa”. Avaan silmäni ja hamuan häntä kainalooni. Yö oli lyhyt. Kello neljään asti valvoin koska Puttekin valvoi. Käteni osuu pojan housuihin jotka ovat litimärät. Vaipat ovat pettäneet. Vilkaisen sivulleni ja näen että mies ei tullut takaisin meidän sänkyymme kun esikoinen joskus aamuyöllä huusi häntä lastenhuoneeseen. Jäi varmaan nukkumaan sinne rauhaan, pois kuopuksen potkimisen ja kääntyilyn alta. Toivon, että hän on saanut edes hieman paremmin unta kuin minä. 

Viikonloppu oli lempeä. Olimme paljon kotona. Enemmän kuin yleensä. Se alkaa hiljaksiin sujumaan, lapset itseasiassa jopa leikkivät eivätkä vain keskity tappelemaan. Lauantaiyönä vieraili oksennustauti. Tietenkin silloin kun mies on poissa. Se on aina niin. Joka ikinen kerta. Siinä vaiheessa kun hän tulee kotiin, lapset ovat jo suihkutettu, oksennus ja itku on loppunut ja he nukkuvat. Minunkin olo oli jo parempi. Valvoin lopun yön pahaa oloa, mutta sitten se helpotti. Sunnuntaina jaksoin nousta aikaisin ja viedä lapset puistoon että mies saa nukuttua. 

Havahdun viikonloppuhaaveistani kun apteekin kassaneiti alkaa juttelemaan. Ruokaostokset painavat rattaissa ja tekevät niiden kääntämisen hankalaksi. Lykin pojat ja ruokavuoren kassalle ja ojennan ihovoiteen ja vaipat neidille. Hän muistaa minut ja kyselee kuulumisia. Aluksi pidin tapaa viehättävänä, oli kiva kun joku kysyi vaikkei toki oikeasti halunnutkaan tietää mitä minulle kuuluu. Nyttemmin kun neiti utelee miten milloin mikäkin vaiva johon olen hankkinut lääkettä on parantunut on oloni lähinnä tuskastuneen vaivautunut. Olen kyllä ihan sinut itseni kanssa, enkä kovasti arastele asioista puhumista, mutta jos kassa kailottaa pitkin kauppaa että ihanaa, että hiiva on kurissa ja laantunut niin että koko kauppa varmasti tietää,ettei tätä naista enää kutise missään,  siinä tulee minunkin rajani vastaan.  Tunnen pienoisen tuskanhien nousevan pintaan, samanaikaisesti ärsyttää hänen käytöksensä ja oma reaktioni. Hymyilen nuivasti ja sanon lapsille että mennään tekemään ruokaa. 

Kotimatkalla postimies tervehtii nimeltä ja toivottaa hyvää päivää. Syödään lounasta pihalla. Katsellaan kolibria. Ollaan onnekkaita. 

Päiväunien jälkeen syödään mansikoita ja katsellaan leijonakuninkaan musiikkivideoita, tuhannenen kerran. Maataan lastenhuoneen sängyllä,  jutellaan vähän. Pojat lähtevät pois, jonnekin ulos. Noin ne nyt jo lähtevät pois minun sylistäni. Omiin puuhiin. Minä jään yksin. Hetkeksi. Mutta hetkeksi silti. Äitiys on luopumista, joka päivä hieman enemmän. Se pitäisi muistaa useammin. Ymmärtää se hetken rajallisuus. 

Mopoillaan puistoon. Kilometrin matka kestää tunnin. Verensokerin laskee ja minua heikottaa kuuma aurinko. Nielen kuitenkin kiukkuni, on ensimmäinen kerta kun kuopus ajaa itse mopollaan koko matkan puistoon. Minut valtaa jokin pieni haikeus. Hän ei ole enää vauva. Onko edes taapero enää. Juoksee jo karkuun. Pois päin. Onneksi vielä kääntyy ja tulee takaisin. Esikoinen selittää miten isä osasi tuunata hänen mopon. Isä. Isä. Ihan paras. Osaa kaiken. Niin osaa. Minä tiedän, rakas lapsi. Jos isä olisi aina kotona eikä töissä minä olisin jo supersankari. Kuinka niin. Koska hän voisi opettaa minulle kaiken. Hän osaa kaiken. Sukeltaakin. Hypätä kivenä veteen. Isä. Isä. Niin rakas, minä tiedän. Puttekin voisi olla jo supersankari, isä opettaisi hänellekin. Ja sinä teet meille ruokaa. Ja ajat autoa. Isä ei aja autoa. Mutta onneksi hän osaa lentää. Sitten taas mennään. Täyttä vauhtia mopoilla. 

Puistossa on muitakin lapsia. Ihailevat poikien mopoja. Kerrankin he saavat loistaa. Olla suosittuja. Juttelen toiste äitien kanssa. Olen ollut tässä laaksossa kohta seitsemän kuukautta. Tämä puisto, nämä äidit, me tunnemme ne. He tietävät meidät nimeltä. Yksi äiti halaa aina kun näemme. Englannin eri aksentit sekoittuvat. Hiekka on lämmintä varpaissa, varjossa on melkein viileätä pelkissä shortseissa ja pienessä paidassa. Suomessa kesä on lopuillaan. Täällä se jatkuu, kuumenee, on lähes loputon. Viivymme hieman liian kauan. Nälkä ehtii tulla, kaikille kolmelle. Lykin vaunuja kiireellä kotiin. Kuopus kaatoi molemmat vesipullomme maahan. Janottaisi. Ruoka on tekemättä ja kello lähenee jo kuutta. Kävelen reippaasti, mutta nilkka ilmoittaa olemassaolostaan. Hidastan vauhtia. 

Kotona lykkään lapset pikkukakkosen eteen, pillimehut kouraan. Vastoin kaikkia periaatteitani. Joskus pitää osata luovia. Vetäydyn keittiöön. Kuopus tulee perässä. Haluaa syliin. Nostan hänet käsivarrelleni. Hän painaa päänsä kaulakuoppaani ja hengittää. On. Seisahdun. Jokin minussa sävähtää. Tämä hetki. Hengitän hänen tuoksuaan. Vaellan takapihalle. Pysähdyn nurmikolle ja katselen viikunapuuta, siinä kypsyy jo toinen sato. Mietin erästä ystäväämme Suomessa, hän rakastaa viikunoita.  Muisto hänen naurustaan saa minut hymyilemään. Putte rimpuilee pois sylistä. Juoksee takaisin sisälle. Takaisin veljen luo. Läheisyystankkaus on ohi. Se ruoka pitää edelleen tehdä. 

Poika pyytää unilauluksi postimies Patea. Sanon etten osaa. Isä osaa. No niin osaa, minä en. Ehdotan että laulan Menninkäisen ja päivänsäteen. Se kelpaa. Lopuksi hän kuitenkin laulaa itse vielä paten. Nukahtaa kesken laulun. Kuopus nousee viel kerran istumaan ja haluaa vettä. Sitten päivä on lopussa. Hiljaisuus. Kaskaat. Pimeys. Olohuoneessa puoliso. 

Onni.
Onnekkuus.
Onnellisuus. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com