Kotiäitiys

Kotiäitiys.
Parhaimmillaan se on sellaista kuin tänään. Vietimme aamun Cildrens discovery museossa. Poikien riemu, ilo ja innostus oli käsinkosketeltavaa. Oli niin paljon uutta, niin paljon hienoa ja mahtavaa. Katsellessani lasten puhdasta, vilpitöntä iloa, unohdin itseni. Olin aitiopaikalla seuraamassa kuinka he oivaltavat jotain uutta, pääsevät näkemään paloauton ja ambulanssin ihan oikeasti sisältä, ei vain kuvakirjasta. Ymmärtävät ehkä pienen pintaraapaisun verran jotain veden voimasta ja energiasta. Oppivat jotain mammuteista. Olen siinä, vieressä, näkemässä kuinka Esikoinen piirtää työpajassa ihmisen. Näen hänen keskittyneen ilmeen, riemun kun kasvot onnistuvat halutulla tavalla. Olen siinä ja pakahdun siitä tunteesta että saan olla siinä.  

Paikka on iso, siellä on suunnattomasti tekemistä. Esikoinen säntäilee yhdestä pisteestä toiseen. Katoaa välillä pitkiksikin toveiksi. Kuopus jaksaa keskittyä, hänen maailmansa rajoittuu vielä siihen mitä hän näkee juuri nyt siinä hetkessä. Vielä ei ole kiire singota katsomaan olisiko nurkan takana vielä jotain jännittävämpää. Vielä jaksaa heittää palloa veteen loputtomalta tuntuvia kertoja ja haltioitua joka kerta veden singotessa sen takaisin yläilmoihin. 

Kotiäitiys.
Pahimpina päivinä se on sellaista kuin eilen. Viettimme aamun Targetissa, vastaa Suomen Anttilaa. Piti ostaa lapsille uimaliivit ja muutama muu tarpeellinen asia. Molemmat pojat venkoilevat ja sinkoilevat. Kuopus kitisee ja viskoo ostoskärryyn laittamiani tavaroita kerta toisensa jälkeen sieltä ulos. Yritän pysyä rauhallisena. Tiedän ettei rähjääminen auta. Pinnani kiristyy kokoajan ja tiputan mielessäni jatkuvasti listalta asioita joita oli tarkoitus sillä reissulla myös katsoa. Ei katsota sitä kasaria nyt, eikä mitään tuliaisia kummilapsille. Ei katsota myöskään lasten vaatteita. Unohdetaan ne sandaalitkin itselle. Jos nyt edes pojille jotkut kengät. Ja ne uimaliivit. Esikoinen haluaisi toiset liivit. Ei niitä voi ostaa, ne ovat sinulle liian isot. Mutta minä haluan! Ymmärrän että haluat, samaan aikaan ne eivät kuitenkaan toimi, kun ovat liian isot. Minä haluan haluan haluan nuo! En halua näitä, nämä ovat typerät!  Kun sama jankkaus on tehty seitsemän kertaa, pinnani sanoo naps. Sinne meni sekin hermo. Sinne lensi hyvät äitipisteet. Ärähdän vihaisesti että nyt riittää, me otamme nämä ja sinä olet hiljaa. Eihän lapsi tietenkään ole. Huutaa, raivoaa ja kiukkuaa. Hengitän syvään ja kyykistyn lattialle, selitän hitaasti ja rauhassa miksi ne isot uimaliivit ei toimi. Että lapsi tippuu niistä ulos. Niissä ei voi uida. Kuopus huutaa ostoskärryissä.  Viskaa tutin hyllyn alle ja huutaa lisää. 

 

Kotiäitys.
Parhaimmillaan tämä on sitä että saa varastettua ihan pienen hetken, vaikka vain automatkan verran, aikaa miehen kanssa keskellä päivää. Olimme aamun samalla suunnalla. Viemme hänet lounastunnin jälkeen takaisin töihin. Katselen hänen sivuprofiiliaan ja rinnassani sykähtää. Edelleen, kuudentoista vuoden jälkeenkin tuo henkilö saa vatsaani perhosia. 

Kotiäitys.
Pahimmillaan yritämme lähteä puistoon leikkimään mutta Esikoinen rähjää ettei halua pukea housuja ja kuopus roikkuu paidanhelmassani itkien koska haluaisi syliin, syliin joka on täynnä tavaraa niin etten voi nostaa häntä. Kun kävelen kohti pöytää laskeakseni tavaravuoren käsistäni, kuopus tarttuu entistä kipakammin paitaani ja kuulen kuinka se repeää saumasta. Vituttaa. Vituttaa kaikki. Sinä hetkenä haluaisin vain kävellä ovesta ulos. Huutakoot. Perkele. 
 

Kotiäitys.
Parhaimmillaan saan istua leikkipuiston hiekkalaatikolla ystävä-äidin kanssa ja jutella elämästä. Politiikasta, uskonnoista, taiteesta. Katsella miten poikamme leikkivät yhdessä. Kuunnella miten Esikoinen ei puhu vain Saksaa ja Suomea vaan kommunikoi myös Englannin ja Korean kielellä. Saan nauraa niin että vatsaan vähän sattuu ja saan halata häntä läksiäisiksi. 

Kotiäitys.
Pahimmillaan tämä on pitkiä iltoja yksin. Mies tulee myöhässä kotiin.  Ollaan taas syöty jo ilman häntä. Olen taas vastannut sata kertaa Esikoisen kysymyksiin miksi isä ei ole vielä kotona. On jo lähes lasten nukkumaan menon aika. Koitan viikata vaatteita, Kuopus repii niitä kerta toisensa jälkeen lattialle, pyyhkii valuvaa nenäänsä puhtaisiin kauluspaitoihin. Esikoinen juoksee villinä pitkin taloa, astuu legoon ja parkuu.  En jaksa edes enää äristä, olen niin pahantuulinen että mökötän hiljaa itsekseni. Mieskin tunnistaa muurini tullessaan hikisenä kotiin. En sano sanaakaan. Hän halaa, halaa pitkään. Tietää kyllä että se on ainoa lääke joka toimii. Sanaton välittäminen. 


Kotiäitiys
Parhaimmillaan syödään yhdessä. Esikoinen kertoo innoissaan päivän kulusta. Kuopus mättää ruokaa suuhun ja nauraa. Minä ja miehemme nojaamme taaksepäin tuoleissamme ja vaihdamme sanattoman hymyn. Jalkamme koskettvat pöydän alla ja kulmamme kohoavat yhteisymmärryksen merkiksi. Parhaimillaan lapset leikkivät yhdessä, Esikoinen auttaa kuopusta kokoamaan legolinnan. Kuopus innostuu paloautosta ja hokee sanaa kerta toisensa jälkeen. Paloauto. Paloauto. 

Kotiäitys.
Pahimillaan tämä on sitä että illalla, kaskaiden aikaan, rikon hiljaisuuden tokaisemalla että oli ihan paska päivä. En muuta. Paska paska paska. Kun se on sanottu, se on ohi. Päivä muuttuu yöksi ja seuraava aamu valkeaa yhtä varmasti kuin puu kasvaa. 

Kotiäitys.
Parhaimillaan tämä on sitä että illla, kaskaiden aikaan, pysyn hiljaa. Hymyilen, juon kupin teetä ja tiedän tehneeni elämässäni jotain oikein kun lähdin tälle matkalle, äitinä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com