Viikko arkeani - sunnuntai

 

Katson miestäni, hän on edelleen unisen oloinen, hiukset pörrössä, hiljainen, vaikka, tai ehkä juuri siksi, nousi lähes puolitoista tuntia ennen minua lasten kanssa. Haaveilen rauhallisista sunnuntai-aamuista, parempi aamupala, musiikkia taustalla ja kirja teekupin kaverina. Ehkä joskus, mutta ei vielä. Ei niin kauan kuin aamupalapöydässä istuu kaksi pientä poikaa joiden keskittymiskyky riittää minuutiksi kerrallaan yhteen asiaan. Ei niin kauan kuin potta tuodaan pöydän viereen ja esitellään sen sisältöä ylpeänä. Ei niin kauan kuin kaikesta, ihan kaikesta tulee aina riitaa heidän välillään. Vielä jonain päivänä, mutta ei ihan vielä.  Ehdotan leikkipuistoa ja iltapäiväksi jotain erikoisempaa puuhaa. Mies huokaisee raskaasti ja myöntyy. Korjaan samaan hengenvetoon että voin lähteä yksin lasten kanssa puistoon. Että hän saa olla hetken rauhassa, hiljaisuudessa. En kuule vastausta mutta tiedän että hän on kiitollinen.  “olet liian kiltti”, minulle sanotaan, usein. Itse en näe asiaa siten. Minulle tämä on tapa osoittaa että välitän, että rakastan. “Ei meillä sanota rakastan sua, meillä puhuu teot ei sanat” sanovat ne samat ihmiset jotka kritisoivat kiltteyttäni. Ristiriitaista, eikö?  Olen tietoisesti yrittänyt opetella pois siitä hämmentävästä tavasta piilotella rakkauttani. En tiedä kenen etua ajaa se kerran vuodessa pimeässä peiton alla mumistu rakastan sinua. Miksi on niin kovin häpeällistä sanoa sitä useammin, avoimemmin, julkisemmin? Ja miksi jos väitämme että sanojen sijasta teemme tekoja, emme niitä sitten oikeasti tee? Joten rakkaudesta, puhtaasta vilpittömästä rakkaudesta, minä ehdotan että menisin yksin puistoon, vaikka käyn siellä 5 päivänä viikossa muutenkin. Vaikka siellä roikkuminen on kaikkea muuta kuin kovin hupaisa tapa viettää sunnuntai-aamu. Mutta jos sillä saan toiselle ihmiselle paremman olon, paremman mielen edes pieneksi hetkeksi, miksi en tekisi niin? Kävelemme puistoon, siellä valmistellaan jonkun 4-vuotis syntymäpäiviä. On palloja, on värikkäitä pöytäliinoja. Sankarilla supersankarin viitta. Esikoinen kysyy koska hänen juhlansa on? Koska hän on niin iso että herää supersankarina?

Piirrän autoradan, monta väriä, vesialtaitakin. Ratsastetaan kivisellä elefantilla. Kuopus itkee, haluaa olla vain sylissä. Piirretään vähän lisää. Esikoinen leikkii autoradalla. Kuopus itkee. Istun penkillä, lohdutan, vaikken tiedä mikä on hätänä. Valo on kirkas. Mennään kotiin, syödään lounas. Ollaan hiljaa. 

Metsäiset kukkulat. Lukuisten ja lukuisten retkiemme kohde. Kävellään ylöspäin, ihmetellään naavaa puissa, sisiliskoja, yritetään löytää heinäsirkka. Evästauko tukin päällä. Hengailua heinäpellossa. Yritetään ottaa perhepotretti, ihan yhtä hoopo siitä tulee kuin kaikista aiemmistakin. Minua naurattaa. Meidän rakas pieni pöhkö perheemme. Ei meistä saa edes kunnon kuvaa. Tonttuja kaikki tyyni. 

Polku nostaa muiston lapsuudesta eteeni. Koko perhe Sveitsissä, kuumana kesänä. Matkalla alppimajalle, piti kävellä samankaltaista polkua ylös. Alhaalla kasteltiin paidat kaivossa. Perillä ne olivat kuivuneet. Käveltiin reput selässä, oli kuuma, käveltiin metsän läpi, niittyjen halki kohta kivistä majaa. Lehdossa maassa oli ruskeita perhosia, kuin lehtimattona. Ne nousivat lentoon kun niiden läpi käveli, niitä oli kaikkialla, vaatteissa, hiuksissa, käsissä ja jaloissa. Ylhäällä majalla katselimme kuinka helikopteri sammutti viereisen vuoren metsäpaloa. Yöllä tuli ukkonen, se jyrisi niin että kivimaja tärisi. 
 

Ajetaan kotiin, haetaan neljä litraa jätskiä kotimatkalla. Jokaiselle omia suosikki.  Sunnuntai kääntyy kohti iltaa vaikken haluaisikaan. Kohta on taas maanantai, koko viikko edessä. Viikko hyviä päiviä, huonoja hetkiä. Haluan uskoa että pääosin hyviä kuitenkin. Mutta nyt on vielä sunnuntai, nyt ollaan vielä kaikki tässä. Esikoinen ja isänsä riitelevät iltapalapöydässä. Hetken huutoa. Suljen silmät. Ei nyt, ei jakseta. Ollaan rauhassa, jooko. 

Ennen nukahtamistaan esikoinen haluaa vielä halata. Sanoo “ha di gärn”, minä rakastan sinua. Painan suukon hänen otsalleen ja vastaan että niin minäkin. Silitän myös kuopuksen poskea ja kerron hänelle kuinka paljon rakastan. Kerron, että autoradan piirtäminen puistossa oli mukavaa, että kukkuloilla vaeltelu oli ihanaa. Että huomenna isä menee töihin, mutta tehdään me jotain mukavaa. Tehdään hyvä viikko. Kerron, että jos etukäteen päättää, asiat usein onnistuvat.  

Esikoinen sanoo “ sovitaan näin.” ja nukahtaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com