Viikko arkeani- perjantai

Vuosikausia onnistuin välttelemään mitään viikonpäiviin sidottuja tunnetiloja. Oikeastaan kaikki sunday-bluesit, maanantai-ahdistukset ja muut outoudet loppuivat kerrasta kun jättäydyin freelanceriksi ja rupesin tekemään töitä itselleni.  Kotiäiteys on palauttanut ne takaisin yksi kerrallaan. Ristiriitaista.  Perjantai on päivistä raskain. Lapset ovat väsyneitä, minä olen väsynyt. Päivä tuntuu loputtoman pitkältä. Olen yrittänyt rakentaa siitä helpompaa. Keksiä mukavaa puuhaa. Se auttaa vähän.  

Tähän perjantaihin herään syvästä unesta, painan silmiä kiinni ja vedän peiton tiukemmin ympärilleni. Tökin miestäni ja sanon että esikoinen heräsi, mene sinä. Hetken kuluttua esikoinen tuleekin meidän sänkyymme ja säätää jotain. Käännän kylkeä ja yritän vielä palata unen hiljaiseen maailmaan, vaikka paljoa armoa ei sekään tänä yönä suonut; näin koko yön massamurhaunia.  Kuulen kuopuksenkin tassutelun äänet ja hän tulee ovellemme. Rakas, ihana, kiltti puolisoni nousee lasten kanssa ja painaa makuuhuoneen oven kiinni perässään. Vaivun kiitollisena vielä hetkeksi horrokseen. 

Pertantaiaamu tarkoittaa skype puhelua ukin ja mummin luo. Pojat säätävät, esittelevät pehmolelujaan, säätävät lisää, minä tuskastun ajoittain kun minäkin haluaisin jutella, kertoa kuulumisia, kysellä kuulumisia, mutta harvoin siitä mitään tulee. Lapset tappelevat ja kitisevät jos huomioni poistuu heistä.  Ohikiitävän hetken vihaan aikaeroa, pitkiä välimatkoja ja kallista puheaikaa. Kaipaan niitä iltapäiväpuheluita vanhempieni kanssa kun pystyi puhumaan vaikkei oikeata asiaa enää ollutkaan. Kuinka monta tuntia seisoinkaan Puistolan leikkipuistossa jutellen samalla äitini kanssa puhelimessa. Kuinka monta tuntia istuin pihamme kiikussa katsellen esikoisen leikkiä ja heijaten kuopusta vaunussa puhuen samalla isälleni päivän politiikkaa. Tuo päiväunien ja iltaruuan välinen aika on se päiväni pisin hetki.  Veljeni ja siskonikin ovat vanhempieni luona. Minäkin haluaisin seistä tuolla, tuossa keittiössä, jossa on uudeksi maalattu lattia, kuunnella vanhan talon natinaa ja kuulla kellon tikitys ruokahuoneessa. Mutta minä olen täällä, kaukana kaikesta, silti kaiken keskustassa. Viikunapuiden alla, kuumassa auringossa, laakean taivaan alla, elämässä taas yhtä perjantaita. Suljemme tietokoneen. Molemmilta pojilta pääsee itku. Lohdutan että soitetaan ensi viikolla uudestaan. Lohdutan että tänään on perjantai, huomenna isä on kotona, lohdutan että tehdään tänään jotain kivaa. Lohdutan, että lähdetään nyt puistoon. 

Säätöä. Kuopus kitisee jaloissa taukoamatta. En tiedä mitä hän haluaa, mikään ei kelpaa, mikään ei ole hyvä. Turhauttaa. Tiskaan ja olen kiitollinen ettei tarvitse tehdä lounasta. Mennään miehen työpaikalle lounaalle. 

Kuopuksen kitinää lähdön aikana, kuopuksen kitinää autossa, kuopuksen kitinää puistossa ja matkalla puolisoni työpaikalle. Ja kun työpaikan ovi aukeaa kitinä lakkaa kuin seinään. Isä!

Tunnin hän jaksaa hymyillä, olla hauska ja nauraa. Kun työpaikan ovi takana sulkeutuu alkaa taas se sama kitinä.  500m matka autolle on kuin mikäkin via dolorosa. Ajattelen että jos vielä yksikin vastaantulija kommentoi kuinka suloisia lapseni ovatkaan annan ne hänelle loppupäiväksi. Esikoisen on pakko kantaa kylpyvaahtopulloa jonka kävin ostamassa. Tottakai hän sählää ja tiputtaa pullon ja perään vielä kaksi shampoota auton alle. Sieltä minä niitä sitten kaivelen lyhyessä mekossani. Samaan aikaan lapset räpläävät autoa ja soittavat torvea. Olkapääni jännityvät ja kasvoni punoittavat muustakin kuin kuumuudesta. Joko saa sanoa ääneen ruman sanan, mietin. 

Päiväuniaika.

Luen sähköposteja ja aloitan näyttelyjärjestäjälle vastaamisen. Esikoinen keskeyttää minut noin kymmenen kertaa näyttäen jotain kohtaa kirjassa jota lukee vieressäni. Joudun sanomaan että teen nyt töitä, en ehdi. Omatunto pistää jonnekin rintalastan seutuville, suljen silmäni ja kokoan ajatukseni voidakseni jatkaa kirjoittamista. 

Annan Jäbälle muovailuvahaa jotta voisin tehdä tarvittavan kuvakollaasin. Poika kysyy voisinko nyt tehdä hänelle muovailuvahapurkin kannessa olevan lahjapaketin? Olin luvannut viime viikolla. Kuulen itseni sanomassa ihan kohta, teen nyt ensin tämän työasian. Poika mutisee pettyneenä aijaa ja häviää ulos. Omatunto työntää nyt keihäänkokosia piikkejä rintaani ja suuhuni tulee hapan maku. Tallennan kuvatiedoston luonnoksen ja muovailen pojalle lahajapaketin. Siihen meni ehkä minuutti. Hävettää. Taas. 

Jäbä tulee takaisin sisään ja ilahtuu paketista, tosin alahuuli menee ensin rullalle, kun huomaa että olenkin tehnyt pinkin enkä punaisen paketin niinkuin kuvassa. Selitän että pinkki on parempi, paljon hienompi, punainen olisi ollut tylsä. Saan hieman epäilevän mulkaisun otsatukan alta, mutta lapsi tyytyy selitykseen. Hetken päästä hän kyllä huomauttaa, että en vain tainnut katsoa kuvaa tarkasti. Myönnän että näin taisi käydä. 

Samalla kun esikoiseni liiskaa muovailuvahaa hiuksiinsa kaapataan Turkissa valtaa. Maailmantuskani törmäilee pääni sisällä niin että sattuu. Paha, paha, paha maailma. 

Kuopus herää ja rutistelen häntä hieman liian lujaa. Olen avuton ja ihan vähän peloissanikin. En enää tiedä onko ihminen hyvä vai paha. En halua ajatella. Esikoinen muistuttaa että lupasin hänelle uuden hatun ja pyöräilykypärän. Lähdemme paikalliseen anttilaan ostamaan  hattua, kypärää ja kuopukselle leikkimopoa. 

Kaupassa lapset juoksevat pitkin käytäviä, kiskovat alushousuja ja rintaliivejä päähänsä. Testaavat leluostaston leluja ja nauraen räppäävät soivan lentokoneen musiikin tahtiin, häviävät liian pitkiksi ajoiksi näköpiiristäni. Blokkaan kaikkien muiden katseet maailmastani ja keskityn etsimään siskoni vauvalle vaatetta.  Löydän pojat kenkäosastolta jossa Jäbä osoittaa minulle kenkäparia joka hänen mielestään sopisi minulle. Pojalla on hyvä maku, kengät ovat kauniit. Jätän ne silti kaupan hyllylle. Ei nyt ei tällä kertaa. Mennään nyt maksamaan. Ruokakaupassakin pitää käydä. 

Kassajonossa edessäni jonottaa ikäiseni nainen. Hänellä on upea lyhyt kampaus, vaaleat vaateet ja kauniit korkokengät. Hän on huoliteltu ja siisti. Tunnen itseni homssuiseksi kesämekossani jossa on lasten jättämiä ruokatahroja, sandaaleissa jotka on bongattu lastenosastolta, kalifornian ilmaston räjäyttämissä hiuksissani ja takuulla hikisenpuonoittavassa naamassani.  Pojat pelleilevät ja yllyttävät toisiaan nauramaan. Kaupan kassa antaa heille tarrat.  Seuraavaksi ruokakauppa. Esikoinen haluaisi jäätelöä. En osta. Isä kuulema varmasti ostaisi. Isän kanssa on muutenkin kivempi mennä kauppaan. Ostaa aina kivoja asioita pojalle. Ja jäätelöä, ostaa aina jäätelöä, kaksi palloa. Minä ostan vain vihanneksia, ei niitä voi syödä jälkiruuaksi. Minä olen hankala. Ostan pillimehut. Ja nyt hiljaa. Nyt kotiin. Vielä yhdet itkut autoa pakatessa, pakko saada kiivetä takakontista autoon, jonkun jalka osuu ostoskassiin, tarkoin valitsemani siideripullo särkyy asfaltiin, en jaksa kuin sulkea silmät ja huokaista. Ei se mitään, nyt autoon, nyt kotiin. Mennään kotiin. Hoidetaan tämä päivä nyt loppuun. 

Nyt istun lastenhuoneessa ja kirjoitan. Ulkona on pimeä. Esikoinen nukahti heti, kuopus pyörii edelleen sängyssään. Pitäisi opettaa lapset nukahtamaan yksin. Pitäisi niin paljon kaikkea. Sitten taas, ei pitäisi mitään, ei mitään muuta kuin olla. Opettaa katsomaan, näkemään, rakastamaan. 

Nyt on perjantai, lapset nukkuvat, eikä se niin kamalaa sitten kuitenkaan ehkä ollutkaan. Edessä on viikonloppu. Kaksi kokonaista päivää jaettua vastuuta. Rantaa, metsää, ehkä jopa rauhallinen vessahetki. Pidetään rima matalalla, maksimoidaan onnistuminen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com