Viikko arkeani- keskiviikko

Tänään oli yksi niistä tuhansista merkityksettömistä päivistä ihmisen elämässä. Ihan tavallinen, ei mitään raportoitavaa. Sellainen josta ei oikeastaan jää mitään muistijälkeä. Päivä elämämme aikajanassa.
 Mies kysyy iltapalapöydässä miten meidän päivä meni. Vastaan että ihan ok. ihan ok tarkoittaa ettei mitään kovin pahaa, joskaan ei mitään erityisen mieleenpainuvan hyvääkään tapahtunut. Jään miettimään määritelmää, tekee mieli perua vastaus. Koska kun tarkemmin ajattelen niin oli tämä päivä sittenkin ehkä jotain muutakin kuin vain ok. 

Aamu oli kiireinen. Juuri sellainen mistä en pidä. Oli pakko ehtiä ajoissa ajoneuvohallintotoimistolle uusimaan ajokortti. Oli pakko hoputtaa lapsia. Oli pakko juoda oma aamutee samalla kuin tein lasten lounaan valmiiksi. Oli pakko sanoa kireällä äänensävyllä, että on kiire. Oli pakko sanoa naapurin vanhalle rouvalle etten ehdi jutella, on kiire. Oli pakko kiroilla aamuruuhkassa, todeta että lelut unohtuivat kotiin ja odotus virastossa voi olla pitkä. Onneksi takapenkiltä löytyi kirjoja. Annoin itselleni sisäisen yläfemman. 
Olimme myöhässä, tietenkin. Oli pakko hoputtaa taas lapsia nopeasti ulos autosta, sisään virastotaloon, tiskille. Ja sitten ei ollutkaan enää pakko muuta kuin odottaa. Ja vähän hävetä sisäisesti. On aikaa miettiä että olisinhan minä voinut nousta sängystä vähän aikaisemmin. Ettei olisi tullut kiire. Jäin kuitenkin makaamaan, kun molemmat pojat tulivat viereeni. Jäin makaamaan kun puolisoni tuli vielä köllöttelemään kanssamme. Jäin makaamaan kun pojat jumppasivat isänsä kanssa. Jäin makaamaan kun puolisoni rutisti minut kainaloonsa. Oli pakko. 


Saan asiani hoidettua, enkä menetä hermojani kuin ihan vähän. En järjestä italialaista kohtausta, vain ihan pikkiriikkisen korotan ääntäni ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Osaan minäkin olla aikuinen, sivistynyt. Asioinnin aikana lapset saavat kaadettua neljä tuolia ja sotkettua yhden käytävänauhan. Pidän itseäni sankarina kun lapseni eivät itke tai tappele kertaakaan. Ihan yhdessä tuumin kaatoivat tuolit. Lapsemme eivät vielä ole aikuisia, eivätkä sivistyneitä.  Ravistan nolostumisen harteiltani, ei se mitään edesauta. Nostetaan nyt vain nämä tuolit yhdessä ylös, selvitetään tämä pirullinen nauha että ihmiset osaavat jonottaa suorassa ja mennään sitten katsomaan löytyisikö teille ilmaisia leluja sieltä isän kertomasta paikasta. 


Ei löydy kuin pehmoleluja, onneksi en ollut ehtinyt lupaaman että siellä olisi nostureita. Nosturista esikoinen nyt haaveilee. Yrittää nukkua yöt omassa sängyssä että saisi kerättyä unikalenterin täyteen nosturiyllätystä varten. 
Kysyn haluavatko pojat leikkipuistoon. On kuuma, vaikkei kello ole edes 11. Esikoinen astelee hetken kuumalla asfaltilla, katsoo taivaalle, katsoo maahan. Miettii. Sitten hän vastaa että mennään kotiin. Tehdään vaikka puutarhatöitä. Äiti sinä tykkäät puutarhatöistä. Tehdään jotain mistä sinä tykkäät. Eilen jäätiin leikkipuistoon, mistä me tykättiin, nyt tehdään sinun juttuasi. 
Sydämessäni läikähtää. Meidän lapsi. Se tuntee minut. Se osaa ajatella. Pörrötän pojan hiuksia, ja lupaan, että hän saa kastella tomaatit. 


 

Päivä kuluu eteenpäin arkisena. Polttavan kuuma keskipäivän aurinko on muuttunut arjeksemme. Lounas ulkona varjossa on muuttunut arjeksemme. Arkeamme ovat myös koko päivän pimennettyinä pysyvät makuuhuoneet, näin ne säilyttävät edes hieman öistä viileyttään. Arkeamme on kuopuksen päiväunien aikaan teen keittäminen, palapelien tekeminen. Arkea on myös se hetki kun sanon juovani teeni nyt itsekseni. Esikoinen nyökkää ja jää lukemaan kirjaa olohuoneen matolle, hetken päästä hän siirtyy leikkimään merirosvoa keittiöön. Rakastan häntä, pohjattomasti. 


Kuopus herää, itkuisena. Esikoinen vie hänen tutin. Suutun, liiankin paljon. Ärsyttää. Kokoan itseni, selitän ettei noin saa tehdä. Esikoinen vie tutin heti uudestaan. Ärähdän, sillä tummalla, kovalla äänellä, ei tarvita kuin yksi sana " NYT", ja esikoinen tietää että olen tosissani. Kadun silti, samantein. Miksen jaksanut hetkeä pidempään rauhallisena. Lapsihan vain testaa minun rajojani. 
On surullista kuinka paljon katumusta, noloutta ja häpeää arkeeni kuuluu. Päivittäin. 



Olemme lähdössä naapuriin käymään. Siellä on Jäbän ikäinen lapsi, he viihtyvät yhdessä. Ensin pitää kuitenkin pestä vessa, se samainen joka piti jo maanantaina pestä. Nyt pestään, kaikki kolme. Huokailen välillä salaa ja pohdin miksi pidän niin tiukasti kiinni ajatuksesta, että lapset pitää ottaa mukaan kaikkeen toimintaan, erityisesti siivoamiseen, eivät muka muutoin opi sitä. 

Lapset pulikoivat vedessä, hyppivät trampoliinilla. Olen naapurini kanssa kuin kaksi naista eri maailmoista. Silti viihdymme yhdessä. Hän saa minut nauramaan. Hänen kanssaan on helppo olla. Ilman tätä mannerta emme olisi koskaan kohdanneet. Tämä laakso, outoine tapoineen, uusine sääntöineen ajaa ihmiset erilaisista taustoista tarpomaan sitä samaa joenuomaa. Etsimään seuraa ja ystävystymään. Nauramaan yhdessä.

Kotimatka, ruoka, hetki isän syliä. 


On mieheni peli-ilta. Hän vetäytyy makuuhuoneeseen pelaamaan roolipeliä skypessä. Esikoinen menee kuuntelemaan. 
Kohta hän tulee kysymään miksi isä juttelee sen miehen ja naisen kanssa. Selitän, että se on hänen harrastus. Hän kysyy mikä on minun harrastus. Pohdin hetken ja kerron että juuri nyt ei oikein mikään. Mutta haluaisin ryhtyä taas pelaamaan rollerderbyä. Poika kysyy miksen ala. Selitän jotain ajanpuutteesta ja siitä että pitäisi muistaa tilata hammassuojat, ilman niitä ei voi pelata. 
Haluaisin jatkaa, että sen lisäksi äiti on ujo. Ujostuttaa aloittaa yksin ventovieraiden seassa. Ujostuttaa, niin että naurattaa oma ujous. Minulla ei ole mitään ongelmaa puhua 250hengen seminaarissa. Mutta 15 hengen derbytreeneihin menoa jännitän niin että lykkään asiaa kunnes saan kasattua rohkeuteni aloittaa. Poika on kuitenkin tyytynyt jo vastaukseeni ja hävinnyt takaisin kuuntelemaan peliä.  Jään katsomaan kolibrin iltalentoa punertavaa iltataivasta vasten. 

Ulkona on pimeää, kaskaiden iltalaulu on lähes korvia huumaava, ruokapöydällämme on iso kimppu auringonkukkia, ulkona käy vieno tuulenvire joka tuo lupauksen viileästä yöstä. 
Heitän muutaman koppakuoriasen ulos, juon kupin teetä ja ennen kuin ilta painuu yöksi nukahdan puolisoni lämmin käsi ympärilläni. 

Juuri nyt, tällä hetkellä, arkikin on parempi kuin ok, se on hyvä. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com