Viikko arkeani- tiistai

Nousen hiljaa toisten vielä nukkuessa. En pirteänä, enkä mitenkään innoissani, kiskon kuitenkin päälleni lenkkivaatteet ja juoksukengät. Joka kerta, kun lähden aamulla juoksemaan joudun käymään itseni kanssa taistelun siitä onko se sen arvoista, eikö voisi vielä jäädä tunniksi nukkumaan. 
Ja joka ikinen kerta kun lähden, se on sen arvoista. Aina. Vannon vielä hölkkään lähtiessäni, että juoksen tänään vain lyhyen reitin, 5km saa riittää. Jo 2km kohdalla olen unohtanut nämä pääni sisäiset uhoilut ja valitsen reitiksi sen täyden 10km. 

Kun avaan hikisenä keittiön oven, vastassa on näky joka sulattaa sydämeni. Unenpöpperöinen puolisoni keittää aamupuuroa, hiukset pörrössä, uni vielä viittana hänen harteillaan. Katson häntä silmiin ja hymyilen. Hän vastaa hymyyn, hitaasti kuin sumussa. Emme puhu, aamut eivät ole meidän puheitamme varten. Katseet sanovat tarpeellisen.
Pojat leikkivät lattialla, kuopus tulee luokseni ja haluaa syliin. Istahdan hänen kanssaan tuoliin odottamaan puuron valmistumista. Endorfiini humalluttaa ja lapsen pehmeä lämpö hipoo täydellisyyttä. Hetken aikaa maailmaani ei mahdu kuin hyvyyttä. Ei terroristeja, ei poliisikuolemia, ei rasismia, ei pommi-iskuja, ei syöpää, ei sairauksia. On vain tämä hyvänolon tunne, rintaani vasten painautuva lapsi, keittiöstä kantautuvat esikoisen ja miehen äänet.

Tätä hetkeä ei kukaan voi minulta viedä pois. 



Olen sopinut leikkitreffit. Niihin on kuitenkin vielä aikaa, tai näin kuvittelin. Tuli silti kiire, piti tiskata, tehdä lounas, pukea. Lähdön aikaan lapset haahuilevat viikunapuussa. Olen luvannut itselleni etten kiirehdi heitä ellei ole pakko. Ehtii sitä elämässä myöhemminkin juosta. Heillä on koko aikuiselämä aikaa olla kiireinen. Silti pinna kiristyy, kun lähdöstä ei meinaa tulla mitään. Suusta lipsahtaa pieni valhe "kaveri lähtee pois jos ei nyt lähdetä, ei sitten ehdi leikkiä"
Kaduttaa samantein, mutta minkäs teet. Kaduttaa vielä hieman enemmän kun uhkaus tehoaa. 



Aika kuluu nopeasti. Pojat viihtyvät, aluksi pitää toki tapella, vähän kaikesta, mutta tunnin tapailun jälkeen molemmat löytävät tavan leikkiä kavereidensa kanssa. Katselen heitä ja hymyilen. Tällaisina hetkinä tämä on helppoa. Olla äiti. Lapset tyytyväisenä, toinen äiti seurana, hyvä, ihana ihminen, jonka puheessa kuuluu minun lapsuuteni. Näitä hetkiä ei kukaan vie minulta pois. 


Putte nukahtaa kotimatkalla, kannan hänet sänkyyn jatkamaan päiväunia. Jäbä istuu olohuoneessa ja katselee ikkunasta ulos, kirja sylissään. Rauhoittuu. 


Keitän teetä. Avaan tietokoneen. Lähetän kirjanpitomateriaalin kirjanpitäjälleni. Avaan Berliinin näyttelyn kuvatiedostot. Tuijotan kuvia koneen näytöllä ja ajatukseni harhautuvat jostain syystä siihen viimeiseen iltaan ennen lakkiasiani. Siitä on 16 vuotta. Muistan sen silti kuin eilisen. Tai muistan sen kotimatkan. Viimeinen ilta, seuraavana päivänä äitini ja veljeni tulisivat katsomaan lakitustani, jonka jälkeen paikkaisimme viimeiset tavarani, lemmikkilintuni ja matkustaisimme Kajaanista takaisin Kolille. Kävelimme baarista kotiin. Minä, paras ystäväni ja se mukava pitkä poika johon olin tutustunut sen kevään aikana. Hän oli lempeä, mukava, ystävällinen. Hymyili minulle aina, jaksoi jutella. Ei meidän välillämme ollut mitään koko keväänä, minulla oli liian kiire kimaltaa. Liian kiire nauraa muiden jutuille, halata muita, pitää muita kädestä. 
Mutta nyt, viimeisenä iltana, minä tartuin poikaa kädestä. Minä hymyilin hänelle. Oli hämärä kesäyö. Neljän kilometrin kotimatka edessä. Poika, en muista hänen nimeään, oli Pulkkilasta kotoisin. Sen muistan koska nauroin pulkkamäki assosisaatiolle. Hänen kätensä oli lämmin, ja minä tiesin etten näkisi häntä enää koskaan. Ehkä minä olisin löytänyt hänen sylistään rauhaa, tuona levottomana keväänä, ehkä hän olisi ollut minulle hyvä. Mutta luulen, että hänen oli parempi jonkun muun, vähemmän säkenöivän, vähemmän vihaisen, naisen kanssa. 
Sinä yönä me kuitenkin kävelimme hetken yhdessä, käsi kädessä, ja se hetki oli kaunis. Sitäkään hetkeä kukaan ei vie minulta pois. 

Tee jäähtyi kuppiin, kuvat jäivät auki koneelle. Kuopus herää ja hulina on taas täällä. Lapset rattaisiin ja parin kilometrin päähän taimikauppaan. Rakastamme sitä puutarhamyymälää kaikki kolme. Tänään olen kuitenkin järkevä ja ostan vain tarvittavat, salaatin siemeniä ja mangoldin taimia. Äkkiä ulos, ettei mukaan tartu taas lisää kasveja, jotka sitten joko Kalifornian kuuma aurinko tai puolisoni tappaa. 
Jäbä vaatii kotimatkaa leikkipuiston kautta. Suostun vaikka en jaksaisi. Olen luuhannut viimeisen puolen vuoden aikana enemmän leikkipuistoissa kuin koko elämäni aikana yhteensä. On kuuma, verensokerini on liian matala ja takareisi tuntuu oudon kireältä aamun jäljiltä. Poika kuitenkin pitää lupauksensa ja puolen tunnin leikkimisen jälkeen hän itse tulee pikkuveljeä kädestä pitäen vaunujen luo ja ilmoittaa olevansa valmis lähtemään kotiin. Pojat juoksevat rattaiden edessä ja sivuilla. Paljain jaloin. Puiston puut tuovat varjoa ja pieni tuulenvire viilentää. Yht'äkkiä ei minullakaan ole enää kiire. Kävellään vain rauhassa. Rakennetaan näistä hetkistä lasten lapsuutta, sitä arkista, sitä joka kantaa pitkälle aikuisuuteen. 

Iltaruuan jälkeen upotan käteni tisikiveteen, pojat leikkivät takapihalla, mieheni valvoo. Siivottuani liityn heidän seuraansa, tuon vesimelonia. Pojat nauravat väsyneen lapsen naurua. Kikattavat. Ilma on leppeä ja taivas kirkas. 


Laulan lapsille, ne samat laulut joita minulle laulettiin lapsena. Lopulta sängyssä hiljenee. Kuuluu enää hiljaista hengitystä. Olen yksin ajatusteni kanssa. Viipyilen vielä hetken hämärässä huoneessa. Väitän itselleni varmistavani, että molemmat nukkuvat. Todellisuudessa imen itseeni hiljaisuutta, pienten poikien hengitystä, rakkautta. Tätäkään hetkeä ei kukaan pysty minulta viemään. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com