Viikko arkeani- maanantai

Tiedättehän, kun on niitä aamuja, maanantai-aamuja, kun keho on raskas, ei tunnu omalta ja kurkussa on pieni pala itkua jo heti herätessä. Unimaailma ei halua päästää otteestaan, muttei anna myöskään vaipua takaisin sen armolliseen maailmaan.  Ilman mitään näkyvää syytä on ankeaa. On vain. 
Peilistä katsoo aika. Ikä on vain numeroita, sanotaan, mutta aamuisin ne eletyt numerot näkyvät, vaikka muulloin piileksivätkin kenties vielä jossain silmien takana. Katson itseäni ja itku nousee kyyneleiksi silmiin. Ravistan päätäni ja hymähdän. Olohuoneesta kuuluu riitelyä... Päivä on alkanut. 
Keitän aamupuuroa yhdellä kädellä, toisella kannattelen kuopusta lantiotani vasten. Vastailen esikoisen kysymyksiin ja kuuntelen lintuja ulkona. Ikävöin äitiäni. Ikävöin vanhempieni keittiöön, kesäiseen aamuun, äitini huomenen toivotusta, kun hän saapuu puutarhasta kädet mullassa. Kellon tikistystä ja lapsuutta. 
Hymähdän taas, melkein naurattaisi oma hupsuus, jos ei ihan vähän vieläkin itkettäisi. 
Päivä on pakko polkaista käyntiin. 
Mies lähtee töihin, esikoinen jää roikkumaan oveen. Tulee kysymään kolme kertaa onko isän ihan pakko lähteä joka aamu töihin. 

Teen eväät, pakkaan laukut, puen lapset. Vähän on hoppu. Kiireessä mikään ei toimi. Ikinä. 
Lapset ulos, rinkka ulos, rantakassi ulos. Alan lukita ovea, muistan että puhelimen laturi unohtui, haen vielä sen. Lukitsen oven, ja huudan lapsia. Missä kuopus? Takaisin sisälle, siellähän se, lukemassa, niinkuin lähes aina nykyään. 


Hermoni kiristyvät, kun pitäisi olla jo tien päällä, kohta ei ehditä rannalle. 
Auton alta pitää ensin pelastaa ainakin kolme ötökkää. Etten aja päälle. Isä ei koskaan ajaisi ötököiden päälle. Isä antaisi myös mehua. Isä olisi paljon parempi äiti kuin minä. 


Lapset vöihin ja ensimmäinen etappi pankkiautomaatille. Minuutin poissaolon aikana lapset onnistuvat saamaan aikaiseksi tappelun kirjasta, jota kumpikaan ei halunnut alunperin lukea.
Seuraavaksi bensa-asema. Kiroan jo koko päivän ja olen varma että tämä on yhtä hampaiden kiristelyä iltaan asti. 
Tankki täyteen ja suunnaksi Capitola, ja siellä poliisiasema. Pitää maksaa sakko pois, jonka sain koska olin unohtanut laittaa auton rekisteröintitarran rekisterikilpeen. Koska olin viitseliäs ja bongasin poliisin joka kuittasi että tarra on nyt autossa kaikki kunnossa, sakko aleni kymmeneen dollariin. Kaikessa naurettavuudessaan on kuitenkin kaikkein varminta ja yksinkertaisinta mennä maksamaan se sakko sinne missä sen sainkin eli tunnin ajomatkan päässä olevassa Capitolassa. Sinne siis. Lupaan lapsille, että poliisilaitokselta mennään rannalle. Lupaan myös että poliisi antaa tarroja. Heitän etiäisen matkaan että poliisilaitoksella on jotain tarroja. 
Esikoinen jupisee, että isä ei saa koskaan sakkoja. Jätän vastaamatta, vaikka mieli tekisi tiuskaista että ei kai kun ei aja autoa. Sen sijaan laitan musiikin täysille. Jupise keskenäsi. Ei näy ikä ainakaan enää omassa käytöksessäni, vaikka nyt saisikin. 

Ja naps. sieltä se taas tuli. Se jokin pieni pelastus. Löydämme parkkipaikan heti, poliislaitos on pieni, olemme ainoat asiakkaat ja sakko on maksettu minuutissa. Täti antaa oma-aloitteisesti molemmille pojille kaksi tarraa.  Totean että rannalle on vain reilu puoli kilometriä, joten auto saa jäädä parkkiin missä on ja me jatkamme jalan. Lapset ovat iloisia ja innoissaan. 
Kävelemme rannalle, tällä kertaa en mene sinne missä levä haisee, ihmiset tungeksii ja tuuli heittää hiekan silmiin. 
Menemme ihan perälle, aallonmurtajan viereen, sinne minne kaikki surffaritkin menevät. Ilma on lämmin, taivas on pilvetön. Vesi on täynnä lautojen päällä taiteilevia ihmisiä. Ranta on matala, aallot lempeitä. Minua hymyilyttää. Poikia naurattaa. 



Itku kurkusta pyyhkiytyy jonnekin merituulen mukana. Aurinko lämmittää ja minun on hyvä olla. 


Kuopus alkaa väsyä, pakkaamme tavaramme, esikoinen tiedustelee enkö minä haluaisi vielä teetä. Jos mentäisiin kahvilaan. Naurattaa, poika rakastaa kahviloissa luuhaamista yhtä paljon kuin minä. Etsimme kivan näköisen. Juomme teet ja mehut. 



Putte nukahtaa autoon. Ajan jo tutuksi käynyttä tietä, mietin kukkuloita. Mietin syksyä, Suomea, Berliiniä. Mietin unohdetaanko minut työkentällä kahden vuoden aikana. Joudunko aloittamaan kaiken alusta. 
Kaksikymmentä minuuttia ennen kotia Jäbäkin nukahtaa. 

Sammutan auton, suljen hetkeksi silmäni ja kuuntelen lasten hengitystä. Mietin kauppalistaa, mitä syötäisiin tällä viikolla. 

Herätän lapset, uni viipyy heidän silmissä, heitä kiukuttaa, ketäpä ei, kesken lempeän unen tullaan repimään ja sanomaan että on aika herätä tai muuten ei tule uni myöhemmin. Ei heitä sellainen kiinnosta. He elävät hetkessä. Nyt on väsy, nyt haluan nukkua. 
Reilun kilometrin kävely kauppaan. On kuuma. Unohdin vesipullon kotiin. 

Kaupasta selviän yllättävän vähäisillä ärähdyksillä, ainoastaan nakkipaketin aukirepiminen heti kassojen jälkeen saa minut kimmastumaan. Unohdin ostaa vesipullon. Kuuntelen kotimatkan kuinka kuopus hokee vettä vettä, ja kiroan muistamattomuuttani.



Koti, takapiha, allas, pikkukakkonen, ruoka, leikit isän kanssa, hammaspesu, iltasatu, nukkumaan. 


Siivoan keittiön, kastelen kasvimaan ja amppelit. Vien roskat, pistän pyykit pyörimään. 

Nyt ulkona on pimeää, kaskaat sirittävät, ilma viilenee, olohuoneen verkko-ovi on jäänyt auki ja täällä lentelee valon perässä tulleita kultaisia koppakuoriaisia. 
Vessa pitäisi pestä ja pyykit laittaa kuivuriin... Pyykit laitan, vessa saa jäädä huomiseen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com