Paluu

Kävin lasten kanssa Suomessa. 

Matkat olivat raskaita, mutta selviydyimme, ja lähdemme myös uudelleen syksyllä. Ihminen tekee kaikennäköistä hullua elämässään, näköjään.

Suomi oli ihana. Oli helppoa olla jetlagissa kun ruoka tuli valmiina pöytään ja esikoinen viihdytti itseään lähinnä isäni ja veljeni tyttären kanssa. Tuntui upealta seurata luonnon heräämistä eloon pitkän talven jälkeen, todistaa kevättä Kolin metsissä. Kulkea metsäpolkua lasten kanssa ja kuulla vesiputouksen kohina jään läpi. 

Oli hyvä olla. Hyvä nähdä omat ihmiset, perhe, ystävät. Aikaa oli liian vähän, niin aina. 

Oli myös ikävä. 

Ikävä miestä. 

Ikävä arjen jakajaa.

Ikävä kotia. 

Turhautti taistella lasten jetlagyöt yksin läpi. Turhautti kun aikaero repi lapsia ja isää toisistaan niin ettei arjen jakamisesta tullut oikein mitään. Samaan aikaan kun me seisomme Helsinkiläisessä leikkipuistossa auringonpaisteessa, on toinen San Fransiskon yössä meksikolaisten rytmien pauloissa. Kun me käymme nukkumaan, puurtaa toinen töitä. 

Kun esikoisella olisi asiaa isälle keskellä päivää, kuopuksen nukkuessa päiväunta, ainoana vastauksena voi sanoa ettei nyt voida soittaa, isä nukkuu. 

En ymmärrä miten perheet joille erossa oleminen on arkea pystyvät siihen. Miten voi elää ja jakaa arjen kun toinen on niin monen aikavyöhykkeen päässä. Kun edes yhteistä ajankulua ei jaeta. Ei ole yhteistä tähtitaivasta, ei yhteistä yksinäistä iltaa. On vain loputon määrä tekstiviestejä joiden tyhjä kaiku ei kuitenkaan lohduta. 

Paluu oli erilainen kuin tammikuussa. Tiesin minne tulemme. Tiesin kuka on vastassa. 22 tunnin matkustamisen jälkeen saimme avata matkalaukut omassa kodissa. Kalifornian kirkkaan ja kuuman valon alla. Tiesin minne kauppaan menemme seuraavana aamuna, tiesin mihin puistoon lapset vien. Minulla oli ihmisiä joille saatoin laittaa viestiä että olemme takaisin, nähtäisiinkö. 

Kukkulat olivat muuttuneet ruskeankeltaisiksi poissaolomme aikana. Aurinko on käynyt kuumaksi. Ilmassa tuoksuu kuiva multa. 

Oli hyvä olla kotona.
Vähän ahdistikin, itkettikin. Suomeen jäi suku, perhe ystävät. Sinne jäi se tuttuus ja helppous, jonka varassa elämää on helppo elää. Sinne jäi kesän yötön yö ja Suomen suvi. 
Jetlag raastoi taas päätä. Väsytti ja nyt piti selvitä päivistä yksin. Esikoinen itki kun isä lähtikin heti paluun jälkeisenä päivänä töihin, oli ikävä, mutta ei osannut sitä sanoa. Kaikkia väsytti. 
Puolison silmissä näkyi rakkaus, ilo, että olimme takaisin, mutta myös se pieni ärsytys siitä että oma rauha oli poissa. Ei enää hiljaisia aamuja, ei enää rauhallisia iltoja. Edessä oli taas lasten äänten ja vaatimusten täyttämä elämä. Se elämä joka on niin parasta juuri nyt. Mutta myös niin uuvuttavinta juuri nyt. Itsekin olisin jo heti ensimmäisenä iltana halunnut painautua miehen syliin, olla, jäädä siihen ja tasata hellyysvaje. Mutta lapset piti syöttää, laittaa nukkumaan, matkalaukuista purkaa tuliaiset. Kun lastenhuoneessa hiljeni, painuivat minunkin silmäni kiinni, ilta toisensa jälkeen, jetlag piti huolen ettei ensimmäisenä viikona liiemmin edes puhuttu. 

Lapset, jetlag, väsymys, arki. Pyykkivuori makuuhuoneessa, tyhjät kaapit. Maanantai. 

Paluu arkeen on aina rujo. Ei se muutu vaikka olisimme maassa, jossa unelmat ovat mahdollisia, paikassa jossa aurinko paistaa 350 päivää vuodessa, elämässä elämää josta moni vain unelmoi. 

Tarvoin läpi viikon, läpi viimeiseenkin asti koluttujen lähileikkipuistojen, läpi esikoisen ikäväkiukutteluiden ja kuopuksen väsymyshuutojen. Lohdutin ja silitin, laitoin nukkumaan ja herätin väkisellä vaikka se johtikin taas itkuun ja lohdutukseen. 

Jetlagissa on se hyvä puoli että se menee ohi ajan kanssa. Ja ajassa on se hyvä puoli että se kuluu ilman että asialle tekee mitään. 

Ja pikkuhiljaa arki alkoi taas sujumaan. Pyykkikori tyhjeni, ruokakaupasta löytyi niitä nyt jo tutuksi käyneitä aineksia, lasten yöt paranivat taas normaaliin 1-3 herätykseen. 

 

Ja sitten tuli myös se yksi ilta kun lapet jäivät hoitajan kanssa kotiin, me pyöräilimme katsomaan The Curea.Edellinen kerta oli 15vuotta sitten Roskildessä, olimme silloin, nuoria, köyhiä vastarakastuneita.  

Nyt olimme kahden lapsen vanhempia, hyvin eri kohdassa elmää kuin silloin, ja silti niin samanlaisia kuin silloin.Kaksi ja puoli tuntia jotain niin kaunista, muistoja herättävää ja onnellista.Siinä me seisoimme, vilttiin kääriytyneenä, Kalifornian auringon laskiessa ja musiikin virratessa korviimme. Olimme siinä, yhdessä, ja jokin lämmin levittäytyi joka puolelle kehoani. Onni. 

Pyöräilimme kotiin leppeässä pimeydessä. Kukkuloilla sirittivät kaskaat, ilmassa oli kuivuneen ruohon tuoksu. Ajattelin elämää 15 vuotta sitten ja elämää nyt. 

 

Muistin taas miksi lähdimme tähän. Muistin, että onni on nyansseja. Että arki on elämää. Muistin, että nämäkin vuodet ovat lastemme lapsuutta ja meidän yhteisen onnipankkimme kultaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com