Elämää pienessä harmaassa(kin) kuplassa

Arki.

Maanantai.

Harmaa. 

Vähän ankea. 

Aurinko on kai jo noussut mutta taivasta peittää tasainen pilvipeite. 

Liedellä kiehuu kaurapuuro. Pikakaurahiutaleet ovat loppu. Keitän isoista, kovista hiutaleista puuroa. Se kestää, Kuopuksen mielestä aivan liian kauan, hän kitisee sylissäni ja hokee puuroa, puuroa. 

Esikoinen istuu pöydän ääressä ja odottaa omaa murokulhoaan. 

 

Valitaan joulukalenterista lahja numero 5. Siellä on pienen pieniä Oreo keksejä. VAU sanoo Esikoinen. Kysyy saako ne syödä heti. Annan luvan. 

Siemailen kuumaa teetä ja pohdin tulevaa päivää. Yritän löytää sen energisen perheenäidin jostain syvältä tämän vähän vaisun aamun keskeltä. 

Onnistumisen sijaan jään tuijottamaan takapihalle, viikunapuun lehdet ovat lähes kaikki jo tippuneet. Maa on täynnä keltaisia isoja lehtiä. Viikon päästä puutarhurit tulevat ja puhaltavat ne kaikki pois. Jäljelle jää vain musta maa, kunnes keväällä taas lehdet tulevat puihin. 

 

Herätän puolison. Keitän hänelle teetä. Pojat katsovat piirrettyä. Kuopus juoksee hakemaan pottaa. Vessapaperi on loppu. 

Paistan uunissa kalapuikkoja. Keittiön lattia on kylmä. Keittiön ulko-oven alla on usean sentin rako. Siihen pitäisi ostaa jokin tiiviste. 

Viime yö oli pitkästä aikaa suhteellisen lämmin meidän makuuhuoneessamme. Puoliso laittoi eilen ikkunamuovin paikoilleen. Huokaisen. Elämme tegnologian ytimessä, maanosassa mistä ihmisiä lähetetään avaruuteen ja kehitetään ihmisenkaltaisia robotteja. Mutta asuminen, rakentaminen, se on jäänyt jollekin ihan eri tasolle. 

Nyt kun on talvi, täälläkin on öisin kylmä. Meidän asunnossamme ei ole kuin yksinkertaiset ikkunat, ja nekin vetävät. Olemme jo kuukauden nukkuneet kolmella peitolla, herätäksemme silti palelemaan öisin. Pitäisi ehkä silti pyytää se ystävän tarjoama lämmitin lainaan. Meillä on asunossa lämmitys ainoastaan lastenhuoneessa ja olohuoneessa. Siitä se mahdollisesti leviää muualle, mutta makuuhuoneeseen asti tämä ei ole tuntunut. 

Nyt on kuitenkin muovitettu ikkuna. 2000 luku hyvinvointiyhteiskunnassa ja me teippaamme kirkasta muovia ikkunamme eteen että meidän olis lämpimämpi. 

Korealainen ystäväni peittää ikkunansa talvisin kuplamuovilla. Eristää kuulema parhaiten. Olen sanaton. 

 

Kehotan lapsia viidennen kerran pukemaan. Tiskaan astioita ja laitan lounaan reppuun. Olohuoneesta kuuluu kiljumista ja riitelyä. Molemmat lapset ovat riisuneet mutta minun valmiiksi laittamat vaatteet makaavat pitkin poikin ja lapset riitelevät jostain legopalikasta. Olen sopinut käyväni katsomassa ystäväperheen leluja, josko siellä olisi jotain pojille sopivaa. Ihan juuri pitäisi olla jo autossa.

Huokaisen. Käsken pojat vuoronperään luokseni ja puen heidät rivakasti. Paidat, housut, kengät, sitten ulos. 

Ajetaan raha-automaatille, todetaksemme ettei se toimi. Ajetaan seuraavalle. Ollaan 20 minuutti myöhässä sovitusta. Harmittaa vähän. 

Esikoinen juoksee ystäväperheen talon luokse autolta. Tuntee paikan. Heti ovesta päästyään katoaa yläkertaan, vaikka perheen lapset eivät edes ole kotona. 

Jutellaan hetki, jaetaan harmaata maanantaita. Talon ulkopuolella kaivurit repivät viereisen tontin taloa maantasalle. Ulkona on edelleen harmaata. 

Pikkuautoja, supersankarijuttuja. Robotteja, dinosauruksia joista tulee autoja. Lentokoneita. 

Valikoin leluja muovipussiin. Nukke. No nyt se nukke kuopukselle. Vaiheilen minkä otan, päädyn siihen punapäiseen. 

Ystävä saattaa ulos. Juttelemme vielä hetken. Tuntuu hyvältä että on joku, tässä harmaassa aamussa. Tekisi melkein mieli halata. Nauraa vähän. 

Maailma taistelee oikeistovallan alla. Suomessa natsit marssivat itsenäisyyspäivänä kaduille. Amerikassa valtaan nousee ihminen joka on vaalipuheissaan luvannut ottaa toisilta ihmisiltä ihmisoikeudet pois. 

Samaan aikaan me puemme lapsillemme vaatteita, paistamme kalapuikkoja ja valmistamme nakkikastikkeitamme keittiöissä joiden lattioilla seilaa lasten leluja. 

Arki on ajoittain karua. Tätä samaa, puistoja, hiekkaisia kenkiä ja suttuisia naamoja. Mielikuviteksettomia lounaita ja liian vahvoja kahvikupillisia. 

Onneksi on kuitenkin näitä ihmisiä. Niitä samoja nakkikastikkeen keittäjiä. Ihmisiä joiden elämän suurin murhe on myöskin se kun lapsi kirkuu painajaisiaan jo toista viikkoa putkeen öisin. Samat tuskastumiset sisarusten riitelyyn. Samat tunnustukset oman pinnan pettämisestä. 

Samassa veneessä, seilaamassa. 

Arki on aika kaukana siitä valheellisesta kuvasta jota kaliforniasta saa. Täälläkin on talvi. Täälläkin on harmaata. Täälläkin on arki. 

 

Skeittipuisto ja lounas. Pojat ajavat pyörällä ja mopolla ramppeja ylös alas. Leikitään hippaa. Juoksen lasten perässä. Ylös alas ramppeja. Tulee lämmin. Naurattaa. 

 

Päiväuniaika. Esikoinen lukee uusia kirjojaan olohuoneessa. Minä pistän pilatesvideon pyörimään. Kotiäitiyden huipentuma. Siinä minä jumppaan olohuoneemme lattialla keskellä päivää videon tahtiin. Punnerran ja teen saksipotkuja, mustat legginsit vain viuhuvat ilmassa. Mutta polvi on lakannut kiukuttelemasta. Joka toinen aamu jaksan taas nousta juoksemaan. Luen vähemmän uutisia, olen vähemmän tietoinen maailmasta, taidepiireistä ja muista asioista, mutta jaksan paremmin. Kompromissieja, niitähän elämä on. Juuri nyt koen että tarvitsen tätä, fyysistä hyvinvointia. Sitä että kehoni on taas minun. Sitä että kehoni on taas toimiva, kivuton. Jos se vaatii aikaiset herätykset, keskipäivän jumppahetket ja vähemmän aikaa tietää muusta, niin sitten olkoon niin. Katsotaan joskus toiste taas jotain toista tapaa. Nyt näin on hyvä. 

 

Kuopus herää, unet olivat lyhyet. Istutaan hetki kaikki kolme olohuoneessa ja luetaan Mauri Kunnaksen Joulukirjaa. Tonttuja, joulupukki. Esikoinenkaan ei oikein tiedä mitä ne ovat. En ole itse kasvanut joulupukkiuskoon, joten minun on ollut hankala opettaa sitä lapsilekkaan. En myöskään halua uskotella heille että tontut vahtivat heidän kiltetyttään, mitä se sitten onkaan. En pidä valehtelusta. En edes lapselle. Joten luen kirjan. Kerron sadun. Joulupuksita ja tontuista. Niinkuin muistakin satuolennoista. Ne ovat yhtä totta kuin dinosauruksetja supersankarit. Eivät ihan oikeita. Mutta leikisti ne voivat olla totta, hetken. 

 

Kauppareissu. Tutun kahvilan kohdalla pysähdyn ja katson ihmeissäni ylöspäin. Kirsikkapuussa on kukat. Tämän harmaan ja kolean päivän keskellä seisomme siinä, kukkivan kirsikkapuun alla. Askel on heti kevyempi. 

Kotimatkalla murran lapsille palat tuoretta leipää. Muistan kuinka itse lapsena rakastin tuoretta leipää repäistynä palasena. Sveitsissä asuessani, kun kävin hakemassa leipomosta leivän, poikeuksetta repäisin päädystä palan. Lapset kävelevät ja syövät leipäpalojaan. Työmatkalaiset suhaavat autoissaan ohitsemme. Hämärä alkaa hiipiä esiin puskista. Tavallisena iltana taivas värjäytyisi vaaleanpunaiseksi ennen pimenemistään, tänään tasainen harmaus säilyy sitkeänä. 

 

Pyykkivuori autotallin lattialla. Yksi satsi kuivuriin, toinen pesukoneeseen. Lapset auttavat. Liinavaatteet pitää saada pestyä tänään, meillä on vain tämä yksi setti, pitäisi ehkä hankkia toinenkin, ei haittaisi jos pesu venyisi kahden päivän ajalle. Pitäisi ja pitäisi. Toisaalta jossain takaraivossa naputtaa ajatus että kannattaako tavaraa nyt haalia, jossain vaiheessa on taas lähtö edessä. Tämä täällä olo on taas opettanut kuinka vähällä tulee toimeen. Kirjoja, niitä minä kyllä kaipaan. Ja iMaciani. tai sitä entistä. Eihän sitä enää ole. Mutta pöytäkonetta, sitä minä ikävöin. Ja nojatuoliamme. Muutoin on ehkä jopa hieman hälyttävää miten vähän kaipaan mitään tavaraa siitä 15 kuution kasasta joka lojuu vanhempieni vintillä. Se ikävöimäni nojatuolikin on siskoni hoiteissa. 

Tavaran haaliminen, se ei ole hyväksi. Sen minä olen oppinut. Yritän hankkia asioita harkiten. Järjellä. Välillä vähän tunteella, muttei liiaksi. Vaatteet ovat ne minun heikkous. Nyt olen oppinut jo paljon. Hankin enää harvoin mitään. Mutta edelleen liian usein kun olisi tarve jollekin järkevälle vaatteelle sorrun johonkin ihan muuhun. Olen kuukausia kaivannut hyvää hupparia. Sellaista käytännöllistä, jonka voisi tällaisinena maantantaina laittaa päälle. Näyttäisi siistiltä, mutta ei tarvitsisi miettiä asiaa enempää. Taskuihin menisi ne ylimääräiset roippeet. Mutta ei, joka ikinen kerta kun olen ollut ostamassa hupparia olenkin tarttunut johonkin sievään, mutta ah niin epäkäytännöliseen paitaan. 

Nyt makuuhuoneessamme roikkuu lukuisa avoselkäinen, taskuton, pääkallokuvioinen ja hupullinen pusakka. Hupparia siellä ei edelleenkään ole. 

 

Pikkukakkonen. Teen kalatacoja. Puoliso tulee kotiin. Halaa. Antaa suukon. Hänen huulensa ovat kylmät, parta kutittaa. Ulkona on pimeää. 

Tiskaan ja kuuntelen olohuoneesta kuuluvaa lasten iltahärdelliä. 

Kohta se on ohi, maanantai. 

Huomenna pitäisi jo auringon paistaa. 

Tiistai. Kohti uutta maanantaita. 

Jos nyt kuitenkin sytyttäisi kynttilät. 

Hakisi ne lakanat. 

Joisi kupin teetä. 

Menisi nukkumaan puhtaisiin peittoihin kääriytyneenä. 

Kyllä ne kaskaatkin tulevat vielä takaisin. 

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com