2016

 

 

Kohta vaihtuu taas vuosi. Taas kaksitoista kuukautta on käyty läpi ja aika jatkaa kulkuaan loputtomalla janallaan. 

Olemme olleet täällä, tämän saman mutta niin erilaisen auringon alla kohta vuoden. 

Vuosi oli se rajapyykki jonka annoin itselleni, ensimmäinen vuosi, se on se hankala. Sitten helpottaa. Sitten kevenee. 

 

Kun Tulimme tänne, olimme pieni perhe, aika lailla pihalla kaikesta. Olimme väsyneitä, hämillämme ja hieman varuillamme kaiken uuden edessä. 

Minä jätin taakseni työn, sosiaalisen turvaverkon, kokonaisen identiteetin. Esikoinen jätti taakseen sen ainoan kodin jonka kodiksi silloin tiesi. Jätti taakseen tutuksi käyneen perhepäivähoitajan, viikonloppujen yökyläilyt tädin ja hänen miehensä luona, junamatkat Pohjois-Karjalan Pankavaaraan. 

Repäisimme itsemme uuteen alkuun. Mukaan lähti kahdeksan matkalaukullista vaatteita, lasten kirjoja ja leluja. Mutta se tärkein, uteliaisuuden, kärsivällisyyden ja seikkailunhalun, sen me pakkasimme sydämiimme.

Muistan edelleen ne ensimmäiset päivät. Jetlagin aiheuttaman huteran olon, automaattivaiheteisella autolla ajamisen, kodin etsimisestä aiheutuvan stressin sekoituksen. Sen tunteen kun lähes kaikki tuntui oudolta. Aivot yrittivät epätoivoisesti sijoittaa olintilaamme johonkin tuttuun ja ensimmäisten päivien, jopa viikkojen ajan, takaumat Intiaan ja Lontooseen olivat vahvoja. 

 

Me löysimme kodin. Me totuimme tähän aikaan. Me opimme ostamaan täkäläistä ruokaa. Minä opin ajamaan automaattivaihteista autoa. 

Kaiken muun kanssa me aluksi kipuilimmekin. 

Minä oman identiteettini, oman menentetyksi koetun minuuteni kanssa. 

Esikoinen kaiken uuden edessä. Itki enemmän poissa olevaa isää, itki Suomeen jääneitä leikkitovereitaan. Itki tuttua hoitopaikkaa, isovanhempiaan. 

 

Ja Kuopus. Kuopus itki alkuvuodesta edelleen refluksiaan. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat sitä. Totuttelua. Odottelua siitä että elämä alkaa olla arkea. 

Jatkuvaa tuntemattomien ihmisten ja asioiden kanssa olemista. 

Oman itsensä löytämistä. 

Valvomista kun uudet ruoka-aineet saivat kuopuksen huutamaan yöt. 

 

En osaa tarkoin sanoa koska muutos tapahtui. Kai se tuli hiljaksiin, niinkuin muutoksilla on tapana. Kuitenkin maaliskuussa havahduimme siihen että Kuopus nauraa. Itkut vähenivät ja tilalle tuli naurava ja hassutteleva puolitoistavuotias. Pystyimme vihdoinkin, vihdoinkin näyttämään puolentoistavuoden refluksihelvetille keskisormea. Me väsytimme sen. Se väistyi. 

Samoihin aikoihin me aloimme löytää ratkaisuja miten Esikoisen isäikävää voidaan jotenkin edes säädellä. Tapasimme viikolla lounasaikoihin ja viikonloppuisin puolisoni teki paljon asioita Esikoisen kanssa kahdestaan. 

 

Elämä alkoi arkistua. Kauppojen valikoimat alkoivat tulla tutuiksi, kuuma aurinko olla enemmän jokapäiväinen ilmiö kuin poikkeus. 

Me sopeuduimme.

 

Oli meillä hankalia aikoja sen jälkeenkin. Oli se kaksiviikkoinen kun minä ja lapset sairastimme enterorokon ja kuumeesta ja heikosta olosta huolimatta jouduin silti hoitamaan lapset ja kodin. 

Oman uuden identiteettini hyväksyminen kesti pitkään, vasta nyt syksyllä olen alkanut olla sinut sen kanssa että juuri nyt tämä välitila on ihan hyvä. 

Oli minulla niitä romahdushetkiäkin. Sellaisia kun itkin ja raivosin miehelleni. Huusin että hän jättää minut yksin tämän kaiken kanssa, pakenee töihin, eikä tiedä mitä minä joudun käymään läpi kotona. Huusin ulos patoutuneita ahdistuksia, päivien yksinäisyyttä, nieltyjä kyyneleitä ja kiukkua, koti-ikävää ja kaiken uuden tuomaa rasitusta. 

 

Tuli kuitenkin kesä, tuli rantapäiviä rantapäivien jälkeen. Hiekkaa varapissa, meren kohina korvissa. Korkealla kaartuva taivas ja sen yllä leijailevat lokit. 

Tuli ystäviä. Tuli rutiineja. 

Tuli pieniä viikonloppumatkoja. 

Elämä täyttyi naurusta, lämmöstä ja puutarhaan muuttaneesta kolibripariskunnasta. 

 

Kun syksy saapui, kuvittelin meidän olevan jo sopeutuneita, valmiita, kotiutuneita. 

Siksi se voima millä muutokset heilauttivat laivaamme hämmensikin minua. 

Tutuksi tullut ystäväperhe muutti takaisin Suomeen. 

Pari muutakin tuttua äitiä lapsineen muutti pois. 

Puistoiluporukoiden kokoonpanot muuttuivat emmekä me oikein löytäneet enää paikkaamme niissä. 

Arki rullasi eteenpäin, mutta jokin siinä kinnasi vastaan. 

Minä väsyin, väsyin vaikka syksyssä oli niin paljon upeaa. Oli roadtrippejä, oli uusia ystävyyksiä. 

Oli matka Suomeen, oli näyttelymatka Berliiniin. 

Löysin uusia rutiineja helpottamaan arkeamme, löysin uusia tapoja nauttia elämästä. 

Rakensimme vakiituneita perinteitä: aloimme perjantaisin käydä puolison työpaikalla syömässä lounasta. Tiistaisin jumpassa muiden suomalaisäitien kanssa, torstaisin toisessa jumpassa korealaisen leikkikaverin kanssa. 

Tutustuin ihmisiin joiden kanssa oli helppo nauraa. 

Silti aamuisin olin väsynyt herätessäni. 

Jätin juoksun. 

 

Sitten tuli marraskuu ja Meksiko. 

Näen sen selvänä muutoksena arkeemme. 

Ihana, kuuma, lempeä Meksiko. 

Viikko jaettua vastuuta. Viikko olemista. Vain me. Vain perhe. 

Siellä, sen kuuman ja paahtavan auringon alla, meren viilentävissä aalloissa ja uima-altaan välkeessä me tankkasimme akkujamme kuin huomaamatta. Olkapäillä raskaana painanut väsymys alkoi väistyä. Ja lomaviikon viimeisenä aamuna heräsin pirteänä ennen lapsia. 

Meksikosta eteenpäin päivissämme oli uusi kaiku. 

Minä jaksoin taas aamuisin käydä juoksemassa jaksoin antaa itsestäni enemmän ihmisuhteille. Huomasin miten upeita ihmisiä ympärilläni onkaan. Tutustuin ja annoin muillekin mahdollisuuden tutustua minuun. 

Arkeemme solahti yht’ äkkiä uusia ihmisä. Uutta olemista. Se sai hymyilemään. Se teki arjesta värikkään. 

 

Nyt kun katson vuotta taaksepäin, taputan itseäni olalle. Me emme vain selvinneet tästä ensimmäisestä vuodesta, vaan me itseasiassa onnistuimme tekemään siitä loppua kohden todella hienon. 

Alku oli vaikea. Sitä en halua edes kaunistella. Se oli ajoittain niin raskas ja uuvuttava että pelkästään sen muisteleminen tuo happaman maun suuhun. Mutta loppua kohden me olemme rakentaneet tänne jotain kaunista. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon. Olemme löytäneet itsestämme uusia puolia. Olemme nähneet itsemme perheenä uudella tavalla. Ymmärtäneet mitkä voimavarat meillä on ihan tässä edessämme. 

Olemme myös ymmärtäneet aivan uudella tasolla ne Suomessa olevien sosiaalisten suhteiden ja turvaverkkojen merkityksen. Kun niitä ei ole, näkee niiden arvon. 

 

 

 

Tämä vuosi, 2016, kun oikeisto on noussut räjähdysmäisesti maailman johtoon, kun ihmisarvoja tuhotaan kovemaa tahtia kuin niitä ehditään rakentamaan, kun maailma katsoo sivusta tuhansien siviilien murhia sota-alueilla, kun jossain kaukaisessa galaxissa perustettaan kovimman luokan bändiä. Tämä vuosi on kaikessa karmiudessaan ollut meille, tälle pienelle perheelle, pisaranpuolikkaalle meressä niin eheyttävä. Niin paljon parempi kuin vuosi 2015. 

Me nukumme taas. Me nauramme taas. Me jaksamme taas. 

Minä olen oppinut näkemään itseni uudella tavalla. Minä olen astunut kerta toisensa jälkeen mukavuusalueeni ulkopuolelle, löytääkseeni sieltä mitä upeimpia asoita. 

Esikoinen on oppinut uuden kielen. Hän on oppinut kirjoittamaan oman nimensä. Hän ei tarvitse enää päiväunia. Hän ei ole enää taapero, hänestä on kasvanut lapsi. Pieni, näsäviisas ihmisen alku.

Kuopus, hän on oppinut nauramaan. Hän on oppinut nukkumaan jopa 4 tunnin pätkissä. Hän on oppinut puhumaan. Hän on oppinut juoksemaan. Hänestä on kasvanut taapero. Pieni, vitsikäs ihmisenalku.

Puolisoni. Hän on oppinut kärsivällisyyttä. Hän on oppinut kuuntelemaan. Hänon oppinut näkemään lähelle. Hän on oppinut elämään hetkessä. 

 

Minä toivon että vuosi 2017 tuo meille elämyksiä, seikkailuja ja uusia kokemuksia. Toivon että saamme nauraa paljon. Haistella mandariinipuun kukkasia, ihastella kolibrin lentoa ja katsella auringonlaskuja mereen. Toivon että saamme hymyillä ystäville, nukahtaa toistemme viereen ja herätä seuraavan kerran vasta aamulla. 

Toivon että vuodesta 2017 tulee vuosi jolloin asiat ovat hyvin. Jolloin arjesta ei tarvitse selviytyä. Vuosi jolloin me voimme elää ja mennä eteenpäin, käsikädessä, perheenä. Kohti valoa. Kohti aurinkoa. Kohti hiekkarantoja. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com