Villi, vilkas, elämä

 

Kellon on seitsemän. Vedän villasukkia jalkaan ja tepastelen keittiöön keittämään aamupuuron. Esikoinen kävelee perässä ja puhuu jo taukoamatta. Kuopus on vielä hiljaa, pyyhkii unta silmistään ja odottaa puuron valmistumista. Istutaan kaikki pöydän ääreen. Esikoinen pulputtaa muroluskallisten välistä ja kuopus toistelee esikoisen lauseenpätkiä omien puurolusikallistensa lomassa. Istun omassa tuolissani ja juon teetä yrittäen herätä taas uuteen aamuun. 

Kello ei ole edes kahdeksaa kun olohuoneen lattialle on levitetty joululahjaksi saatu lautapeli ja jo toinen kierros Busytownia lähtee liikkeelle. Esikoinen pelaa ja selittää samalla pelatessaan. Hetkeäkään hän ei ole paikoillaan. Kuopus sählää ympäri pelilautaa ja aina välillä juoksee hakemaan jonkun peliin kuulumattoman asian sotkemaan tilannetta. 

 

Tätä tämä on. Siitä hetkestä kun heräämme siihen hetkeen kun lapset menevät nukkumaan. Tauotonta liikettä ja puhetta.

Millaista se on, elämä kahden villin lapsen kanssa? Kysymys jota minulle esitetään aina silloin tällöin. Mitä vanhemmaksi pojat tulevat sitä useammin joudun siihen vastaamaan. 

Vastaus on hankala. 

Villi. 

Taas kerran sana josta en pidä. Käytän sitä harvoin itse puhuessani lapsistamme. Kenenkään lapsista. 

Villi. Se kalskahtaa niin alkukantaiselta. Sellaiselta ihmiseltä joka ei osaa käyttäytyä. Joka tekee tahallaan pahojaan. Joka ei edes välitä mitä tekee. 

Vilkas. Energinen. Sitä meidän lapset ovat. Sitä en kiellä. He ovat äärettömän vilkkaita. Äärettömän energisiä. 

Joskus kun asiaa tuskailin isälleni hän tokaisi, no ei kai se ihme ole jos katsoo heidän äitiään. Mulkaisin isääni ja jupisin itsekseni että minähän olen äärettömän rauhallinen luonne, yhtään en sinkoile ja sähiköi ympäriinsä kuten lapsemme. 

Viime keväänä kun ystävämme oli viettänyt kanssamme viikonlopun ja puuskahdin hänelle jotain lasten energisyydestä hän oli hetken hiljaa ja sen jälkeen hän totesi analyyttisen tarkasti että kyllä hänenkin mielestään lapset ovat tulleet minuun. Minussa se energisyys vain purkauttuu puuhakkuutena, että teen aina jotain. Puuhaan jonkun projektin parissa. Lapsi ei sitä vielä osaa joten se säpisee ympäriinsä. Juoksee, puhuu ja riehuu. Vaatii tekemistä, käsille, jaloille, aivoille. Uusia haasteita. 

 

Puen lapsille vaatteita. Molemmat sinkoilevat pitkin poikin olohuonetta. Olohuoneen pöydälle kasaamani vaatepinot ovat jo aikaa sitten levinneet ympäri lattiaa. Poimin vaatteet kolmannen kerran ylös ja kehotan lapsia viidennen kerran riisumaan yöpaidat ja pukemaan. Lopulta istun itse sohvalle ja otan yksitellen molemmat lapset syliin ja puen heidät. Raajat viuhtovat puheen tahtiin ilmassa ja Esikoinen säntää kolme kertaa sylistäni ihan vain nopeasti tekemään jotain. 

Ennenkuin olemme talosta ulkona, he ehtivät vielä juosta keittiöstä olohuoneeseen kengät jalassa ainakin viidesti. Ajaa mopolla ja potkulaudalla keittiöön. Tapella siitä kumpi saa avata ulko-oven. Riisua takit ainakin kaksi kertaa ja riidellä siitä kumpi käyttää kumpaa pipoa. 

Autossa he kiipeilevät pitkin penkkejä ja kaivavat pikkuautoja istuinten alta. Jos naapurin kissa tulee etupihallemme he juoksevat sen kanssa ympyrää auton ympäri. Vöissä he ovat vihdoinkin paikallaan. Kun muutakaan ei voi. 

Annan molemmille kirjat syliin. Lukekaa niitä. Jooko. 

Hetken hiljaisuus. Ensimmäinen hetki sitten heräämisen. 

 

Millaista se on, elämä vilkkaan lapsen vanhempana?

Minä en tiedä muunlaisesta elämästä lasten kanssa. Minulle ei ole muuta kuin tämä loputon puheen ja ympäriinsä säpimisen ja tekemisen arki. 

Se vie voimia. Se on ajoittain raskasta. Useinmiten en ajattele sitä. Koska en tiedä muustakaan. Tämä on nyt tätä. Piste. 

Sitten on kuitenkin niitä hetkiä kun katselen muita ihmisiä, istumassa rannalla, samanikäisten lapsen kanssa. Istumassa. Siinä peiton reunalla. Koko perhe. Puoli tuntia. Tunnin. 

Siinä ne istuvat. Lapset leikkivät keskenään rauhassa hiekalla. Vanhemmat istuvat ja lukevat kirjaa tai selaavat puhelintaan. Vilkuilen heitä ja mietin eivätkö nuo lapset liiku lainkaan. Ei, siinä ne ovat, ihan rauhassa ja tyytyväisenä. 

Samaan aikaan meidän perhe sinkoilee ympäri rantaa, lapset juoksevat hakemaan vettä, ihmettelemään aaltoja. Etsivät rapuja, simpukoita, mitä tahansa. Puhuvat taukoamatta. Hiekka lentää, lapset kaatuvat. Itkevät. Nauravat. Huutavat. Eväitä syödäessään he säheltävät niin että puolet ruuasta on hiekassa. Rantapyyhkeistä luovuimme jo heti alkutekijöissään, ruokomatot sai helpommin puhtaaksi hiekasta, ruuasta ja kaikesta mahdollisesta mitä lapset keksivät niille kasata niiden kahden tunnin aikana kun me rannoilla viivyimme. 

Ei, meillä ei koskaan istuttu rauhassa ja hiljaa. Me emme tiedä miltä se tuntuisi. Olisiko se vapauttavaa. Olisiko se lomaa.

 

Lapset lukevat autossa kirjoja, sitten kuunnellaan musiikkia. Perillä leikkipuistossa/jumppasalilla/kukkuloilla/kaupungissa/eläintarhassa/museossa purkauttuu autosta energiaa kerännyt kaksikko joka tuulispään lailla ryntää autosta ulos ja lähtee juoksemaan kohti sitä määränpäätä mihin olimme tulleet. Lounasaikaan asti lapset puuhaavat, juoksevat ja leikkivät. Minä juoksen perässä, vahdin etteivät he tipu, etteivät he kiipeä liian korkealle. Poikkeuksetta jompikumpi, yleensä nopeampi Esikoinen häviää näköpiiristäni vähintään kerran, yleensä ainakin kolme kertaa aamun aikana. En tiedä mitä hän tekee, missä menee, mutta luotan ettei hän tee pahojaan. Lapset ovat vilkkaita eivät tietoisesti karkailevia tai pahojaan tekeviä. On vain niin kiire nähdä maailmaa. On niin kiire kokea kaikki. 

 

Lounaan jälkeinen aika on minun itseni rakentama pysähdys päivään. Kuopus menee nukkumaan. Esikoinen tekee jotain. Lukee, piirtää, kokoaa palapeliä tai pelaa padillaan. Se on minulle pakollinen. Muutoin en jaksa. 

Juon kupin teetä ja katson kuinka esikoinen seisoo päällään ja lukee samalla kirjaa. Kohta hän vaihtaa asentoa ja seisoo yhden jalan ja yhden käden varassa, lukee samalla kirjaa. Tulee esittelemään kirjaa minulle. Puhuu, puhuu ja puhuu. Kerron hänelle että on iltapäivärauha. nyt ollaan hiljaa ja tehdään jotain itseksemme. Esikoinen siirtyy matolle pelaamaan padilla. Makaa, selällään, makaa vatsallaan, käy välillä juoksemassa pienen kierroksen ulkona. Kysyy joko kuopus herää, joko saadaan välipalaa, joko mennään ulos. Ei vielä, ollaan vielä rauhassa. 

Joinain päivinä hän rauhoittuu, hetkeksi, 15minuuttia paikallaan on ollut maksimi. Mutta sekin on jo hyvä. 

Joinain päivinä teen hänen kanssaan palapelejä. Tai harjoittelen kirjoittamista. Tai muovailemme. Silloin hän malttaa olla rauhassa. Keskittyä. Kun aivot saavat aktiviteettia, kehokin pysähtyy. Vaikeaa on löytää tasapaino. Että minäkin saisin levätä. Että minäkin saisin hetken hengähtää. 

 

Välipalan jälkeen alkaa päivän toinen engergiapiikki joka täytyy jotenkin saada tasattua. Mennään ulos, puistoon, kirjastoon, kauppaan. Pyöräillään, juostaan. Ainakin puolitoista tuntia. Joskus koko iltapäivä, kunnes kello on yli viisi. Jos mielii askarrella lasten kanssa, pitää ensin käydä kiertämässä kahden kilometrin pyöräily ja juoksukierros. Sitten irtosilmien liimaaminen ja piippurasseista siipien taittelu onnistuu. Silloin lapset eivät riitele tai revi toistensa leluja käsistä. 

 

Millaista se on, elämä lapsen kanssa joka ei pysähdy oikein koskaan?

Nyt joulunaikaan tämä kaikki on taas korostunut. Kuinka paljon nämä pienet ihmisenalut tarvitsevat fyysistä toimintaa. Ei riitä että pelataan pelejä sisällä. Ei riitä että piirretään. Ei riitä että yritetään vain olla. Ei vaikka meistä vanhemmista se ajoittain olisi ihan mukavaa. Olla vain, nauttia, maata rauhassa olohuoneen lattialla. Nauttia perheestä, ajasta. 

Mutta lapsen sisällä kutina kasvaa. Ei hän kykene sitä pidättelemään. Se purkautuu lyömisenä, liian rajuina leikkeinä. Se purkautuu villill juoksemisella joka päättyy itkuun kun joku kaatuu tai lyö päänsä. 

 

Pikkukakkosen aikaan Esikoinen alkaa olla sen verran seesteinen että hän jaksaa istua ja katsoa. Vain ohjelmien välissä hän ryntää keittiöön kysymään mitä ruokaa laitan. Saako paprikaa. Joskus harvoin käydään juoksemassa pihalla pieni lenkki, katsomassa onko kolibri iltalennollaan. Kuopus ei vielä jaksa katsoa, ei tarvitsekaan, ei tuossa iässä. Hän leikkii ja puuhaa. Itsekseen. Tyytyväisenä. Yleensä. Jos alla on tarpeeksi ulkoilua ja puuhaa. Vain silloin. 

 

Viimeinen rieuhmishetki on kun isä tulee. Isä isä isä. olohuoneen matto menee rullalle, tyynyt sinkoilevat. Soitetaan vihaista kitaramusiikkia. Tanssitaan, riehutaan ne viimeisetkin rippeet ulos. 

Unta ei tarvitse pitkään odotella. Ei, jos on saanut purkaa kaiken energian. Ei, jos on saanut juosta ja temmeltää. 

 

Minä en halua kertoa teille päivistä jolloin lapset eivät syystä tai toisesta ole pääseet juoksemaan, ulkoilemaan, temmeltämään. Päivistä jolloin se kaikki energia istuu siellä lapsen pienen rintalastan alla ja odottaa vain räjähtämistä. Yksi päivä. Se riittää saamaan pienen ydinpommin sinne rintalastan alle. Yksi päivä. Jo yksi aamupäivä sisällä voi olla liikaa. Te puuhaatte paljon, käytte paljon eri paikoissa. Kommentoi eräs ystäväni. Niin, me puuhaamme, jotta meillä olisi rauha. Me käymme paikoissa jotta meillä olisi virikkeitä lapsille. Me vaellamme kukkuloilla jotta meillä aikuisilla olisi muuta katsottavaa kuin aina ne samat leikkipuistot.  Mutta niistä päivistä kun me emme tässä onnistu, niistä te ette oikeasti halua tietää. Kun molemmat lapset huutavat, tappelevat, riehuvat. Heittelevät legoja, huutavat ja uhmaavat. Kun me vanhemmat olemme ärsyyntyneitä, vihaisia, pettyneitä kun emme koskaan kykene rauhalliseen olemiseen. Kun emme jaksaisi, kun emme haluaisi. Kun kumpikaan aikuinen ei jaksaisi ottaa sitä johtoa, sanoa että nyt lähden ulos näiden kanssa, ei tästä mitään tule. Kun itku ei ole kaukana kellään. 
Niitä on onneksi enää harvoin. Nyt kun tiedämme ettei se onnistu. Ettei tämä perhe toimi näin. Kun osaamme kanavoida energiat. Kun olemme kasvaneet vanhempina. 

Sen nämä lapset ovat meille antaneet. Syyn mennä. Syyn lähteä. Syyn etsiä yhä uusia ja uusia paikkoja tutkia tätä maailmaa. 

Vuorovesialtaat, kukkulat, metsät, luonnontieteelliset museot, kalliot… kymmenet ja kymmenet paikat joihin emme eksyisi ilman lapsia. Sen nämä lapset meille antavat, elämyksiä, avaruutta, uusia näkökulmia. Syyn tuntea kokeneensa jotain uutta. 

 

Niin, miltä se sitten tuntuu? En tiedä. Iltaisin kun lapset ovat nukahtaneet olen väsynyt. Jo aikaa sitten olen lakannut tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä että saan päivisin hyvin vähän tehtyä kaiken pakollisen rinnalla. Hoidan lapset, pyykit, ruuat, ostokset ja päällisin puolin kodin siisteyden. Omat kuvausprojektini etenevät hitaammin kuin kohmeinen etana kylmällä betonilla. Askartelukaappi sotkeutuu lähes yhtä nopeasti kuin mitä sen siivoan. Ajatukseni tulevaisuuden projekteista, niistä vähän isommista, niistä jotka vaatisivat aika isoja panoksia, ne eivät siirry mihinkään päästäni. Ei vielä. Ei keskellä tätä arkea. 

 

Mutta miltä se sitten tuntuu? Katsoa itseään peiliin joka päivä. Nähdä itsensä kopion juoksevan ympäriinsä. Puuhaamassa. 

Uskotteko jos sanon että olen ylpeä, onnellinen ja vapautunut?

Uskotteko jos sanon että olen välillä väsynyt, turhautunut ja uupunut?

Uskotteko jos sanon että uskon noidenkin lapsien oppivan vielä kanavoimaan energiansa johonkin muuhun kuin juoksemiseen?

Että uskon että heistä tulee vielä jotain?

Että uskon että he saavat jotain aikaiseksi? 

Juuri tuon energian takia. 

Juuri tuon vilkkauden takia. 

 

Miltä se sitten tuntuu?

Ei miltään.

Se on. 

Elämä.

 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com