Lunta etsimässä

 

Lähdemme ajamaan keskiviikko iltana, ruuhkan jälkeen. Esikoinen ei malttaisi millään odottaa. Pukee salamavauhtia yöpaidan valmiiksi päälleen ja pakkaa pikkuautonsa ja dinosauruksensa reppuun ja seisoo ovella tuntia ennen aiottua lähtöaikaa kysymässä joko mennään. Meitä hymyilyttää. 

Olemme luvanneet että menemme etsimään lunta. Luvanneet että jos sitä löytyy rakennetaan lumiukko, lasketaan mäkeä. 

Kaupasta haettiin aiemmin päivällä pulkka. Edellisenä päivänä haettiin ystävältä lainavaatteet. Toppavaatetta lapsille ja meille. Kengätkin saimme lainaan toiselta ystävältä. Näin suomalaisuus täällä onneksi toimii. Vähän kun hihkaisee olevansa jotain vailla, on tavaran lainaanantajia ympärillä. Se on rikkaus. Se on onni.

Vihdoinkin kello on niin paljon että laskelmoimme ettemme enää juutu työmatkaruuhkaan. Pakkaamme auton ja lähdemme ajamaan kohti ensimmäistä etappia. 

 

Ajamme läpi pimeyden, ympärillä levittäytyy piilaakson valomeri. Autojen, teiden, talojen ja valojen määrä mykistää. Kuuntelemme musiikkia ja pohdimme tulevaisuutta. Mietimme missä olemme vuoden kuluttua. On samanaikaisesti kutkuttvaa ja hieman ahdistavaa ettemme tiedä sitä. Mutta näin me olemme aina eläneet. Tulevasta tietämättöminä. Hieman koukussa siihen tunteeseen mikä syntyy kun heittää elmänsä sekaisin, aina uudelleen ja uudelleen. Rauhoitummekohan me koskaan, kysymme toisiltamme. Onko tämä viimeinen matkamme. Onko tämä viimeinen kerta kun repäisemme elämämme uuteen alkuun tavalla tai toisella? Olemme pitkään hiljaa. Lopulta minä vastaan etten usko niin. Että en usko meidän lakkaavan elämästä näin. Me löydämme erilaisia tapoja. Eihän sen aina tarvitse olla sitä että muuttaa uuteen maahan, kaupunkiin tai hankkii lapsia. Puolisoni naurahtaa ja toteaa, niin ehkä sen ei tarvitse. 

Saavumme Sacramentoon. Ensimmäinen etappimme. Kannamme nukkuvat lapsemme motellin huoneeseen ja laskemme heidät toiseen sänkyyn vierekkäin nukkumaan. Aamulla jatkamme kohta lunta. 

 

Valo siivilöityy aamupalahuoneen ikkunoista lasten hiuksiin maalaten niistä sädekehät heidän päidensä ympärille. Molemmat lapioivat värillisiä aamupalamuroja suihinsa onnellinen ilme kasvoillaan. Kerrankin saa jotain mitä ei saa kotona. 

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja matkamme jatkuu kohti pohjoista. Kaukaisuudessa näkyvät vuoret, ja niiden lumihuiput. Moottoritie muuttuu kapeaksi ja mutkikkaaksi tieksi joka seuraa joenuomaa. Maisemat vaihtuvat taloista ja pelloista havupuhihin ja kalliohin. Esikoinen näkee edessä häämöttövät lumihuiput ja toteaa lumoutuneena “Vuoret! Ja juuri tuonne me olemme matkalla!”

Maisemat muuttuvat karummiksi ja siellä täällä alkaa näkymään lunta. Ensin pieniä länttejä sitten enemmän. Suunnittelemme menevämme ensin kahvilaan tauolle, sitten hotellimme lähipuistoon etsimään pulkkamäkeä. Laskeudumme vuorta alas, ja mitä alemmas ajamme sitä vähäemmän lunta on näkyvissä.

Lapset eivät malta juoda juomiaan eivätkä istua rauhassa kahvilassa jossa yritämme syödä lounaantynkää. Mies hermostuu ja Esikoinen lähes tärisee sisäänsä tungetun energian määrästä. Vien lapset ulos ja odotan että hän juoksee muutaman kerran kahvilan pihan laidasta laitaan. Mies tulee ulos ja toteamme ettei täältä löydy lunta, pitää ajaa takaisin ylös vuorelle. 

Matkalla lumipuistoon, huomautan miehelle että muutkin autoilijat ovat pysäyttäneet autonsa tien reunaan ja menneet siitä kävellen metsään. Miksi emme mekin. 

Ja niin me teemme. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lumi loistaa kirkkaan valkeana kun puemme lapsilleja itsellemme toppavaatteet ja istutamme heidät pulkkaan. 

Tämä riemu, tämä tunne. Kuin kotiin tulisi. En minä tiennytkaivanneeni lunta. En minä tiennyt kaivanneeni talvea. Mutta nyt kun se oli tässä, käsin kosketeltvana, se kirpeys, lumen haju, lumen tuntu, narina kenkien alla, tuoksu ilmassa, lämmin onnentunne läikkyi pitkin poikin sydänalaani ja pursusi hymyinä ja siristettyinä silminä minusta ulos.

 

Me laskimme mäkeä. Me rakensimme lumiukon. Me makasimme lumessa ja katselimme sinistä taivasta. Söimme eväitä ja laskimme lisää mäkeä. Kuopus huusi riemusta mitä kovempaa pulkka meni mäkeä alas. Päiväuni aika tuli ja meni, riemunkiljahdukset eivät silti lakanneet. 

Minä juoksin mäkeä ylös, laskin alas. Mies nauroi lasten mukana. Minä hymyilin niin että poskilihaksiin sattui. 

Minä olisin voinut jäädä ikuisuudeksi siihen valkoisen onnen tilaan. Siihen sinitaivaan alle, lumen ja auringon väliin. Katsella kuinka lapsemme nauroivat ja juoksivat, katsoa kuinka mieheni laski mäkeä heidän kanssaan. Tuntea lumen kerrokset jalkojen alla, tuntea sen kylmyys poskeani vasten. 

 

Ilta hämärtyi ja me jatkoimme matkaa. Kuopus nukkui autossa ja Esikoinen lähti isän kanssa katsomaan läheistä leikkipuistoa. Kaiken sen lumessa juoksemisen jälkeen olisin ajatellut ettei hän jaksa enää, mutta energia pursusi lapsesta joka suuntaan. Tunnin hän juoksi ja nauroi. Näin miten lapsi nautti isästään ja siinä lämpimässä autossa istuessani, kuopuksen unta kuunnellessani ja hitaasti illaksi taipuvaa päivää auton ikkunasta katsellessani olin onnellinen, niin luvattoman onnellinen että se lähes sattui. 

 

Viimeistelimme päivän uimalla kuumassa porealtaassa ja syömällä pizzaa. Iso hotelli, isot peliluolat. Isä lupasi lapsille vielä autopelin ennen nukkumista. Molemmat pojat isän sylissä, keksellä satoja pelikoneita. Kaikilla sama riemun ilme. He olivat jossain maailmassa joka oli minulle vieras, mutta johon heidät rakkaudella päästin. Katselin pientä perhettäni ja tunsin ylpeyttä siitä että sain kuulua siihen. Ylpeyttä siitä että olimme rakentaneet jotain niin kaunista yhdessä. 

 

Yö laskeutui kuin varkain, vetäen painavan peittonsa silmiemme ylle. Heräsin ensimmäisen kerran neljältä kuuntelemaan tuulta. Tiesimme että seuraavaksi päiväksi oli luvattu lunta, mahdollisesti kovaa myrskyä. Nousin katsomaan ikkunasta mutta lumesta ei ollut vielä tietoakaan. Tuulta kuunnellen torkuin vielä kaksi tuntia. Kuuden jälkeen katsoin puhelimesta myrskyvaroituksen ja tein päätöksen nousta ja lähteä. Herätin puolison kertoen että jos haluamme myrskyn alta pois niin nyt pitää lähteä. Vastoin kaikkia odotuksiani hän oli samaa mieltä ja pakotimme unesta kankeat kehomme pukemaan ja pakkaamaan laukkumme. Tuntui typerältä ja oudolta herättää lapset jotka kerrankin olisivat nukkuneet ja pakottaa heille vaatteet päälle. 

Epäilin itseäni ja mietin miksi meillä on näin kiire. Olenhan ajanut koko ikäni lumessa ja jäässä. Kai minä nyt yhdestä vuoren ylityksestä selviän vaikka minkälaisessa myräkässä. Ajoin ajokorttini Kajaanissa. Koko autokoulun aikana en ajanut kertaakaan valoisalla enkä kertaakaan muunlaisessa kuin talvikelissä. Opin siis lumen ja jään vaikutuksen autoon heti ensimetreiltä. 

Muistan kuitenkin että autosasmme ei ole talvirenkaita. Että ketjut ovat ainoa tapa selvitä jos joudumme myrskyyn, ja ketjuilla ajo on eri asia kuin talvirenkailla ajo. Muistutan myös itseäni siitä että se ei auta että itse osaa ajaa jos toiset eivät. Muistutan itseäni siitä että Suomen talvitiet ovat eri kunnossa kun täkäläiset lumimyrskyn keskelle osuvat vuoristotiet. 

Jatkan pakkaamista enkä pue ajatuksiani ääneen. Tiedän että oikea ratkaisu on lähteä ajamaan nyt. Ainoa toinen vaihtoehto on jäädä toiseksi yöksi, tosin sekään ei takaa etteivätkö tiet olisi tukossa ja huonot ajaa. 

 

Ajamme noin kaksi kilometriä kun taivaalta alkaa tulla valkoista hilettä niin ettemme näe enää eteemme. Tienvierustan valotaululle tulee ilmoitus ketjupakosta kaikkiin renkaisiin. Puolisoni kiroilee ja ahdistuu. Hän harjoitteli ketjujenlaiton vain eturenkaisiin. Vakuutan että saamme apua jos tulee ongelma takarenkaiden kanssa. Saan osakseni hiljaisen katseen. Pysäköin auton suljetun huoltoaseman pihaan, koitan löytää edes hieman tuulensuojaa myräkältä ja katselen autojen peileistä kuinka puoliso polvistuu auton vierelle asentamaan lumiketjuja renkaisiin. Tämä on meidän tasa-arvoamme. Minä ajan. Mies laittaa ketjut. Hän joutuu sen 20minuuttia palelemaan, kestämään myräkkää ja tappelemaan ketjujen kanssa. Sen jälkeen hän saa lämmitellä käsiään ja katsoa ikkunasta ulos. Ei tarvitse enää keskittyä. Minä ajan. Pysyn lämpimänä ja kuivana. Mutta minä keksityn pitämään meidät tiellä. Ajan hitaasti ylös vuoren rinnettä, edessäni on autojono, takanani on autojono. 

Matkan aikana näemme kolme onnettomuusautoa. Yksi katollaan. Mies peittää kädellä silmänsä, ei halua nähdä. Minä katson. Katson litistynyttä ohjaamoa, katollaan olevaa autoa. Tien viereen levinneitä matkalaukkuja. Katson litistynyttä auton nokkaa, sisään taipunutta auton ovea. Yksi auto on jäänyt jyrkänteen reunalla olevan kahden puun väliin. Siitä purkautuu ulos neljän hengen seurue. Heillä oli tuuria. Kaikki autot ovat isoja nelivetoja. Isossa autossa ehkä unohtaa tien liukkauden. Unohtaa että sekin voi lähteä luisuun. Ajan hitaasti, vannon että pidän oman lastini turvassa. 

Maisemat ympärillä ovat sydäntäsärkevän kauniit. Luminen havumetsä, mustat kalliot, valkoinen lumi, graafisena taivasta vasten piirtyvät jyrkänteet. Kaiken sen stressinkin keskellä imen näkymää sisääni, painan pieniä yksityiskohtia muistojen sopukoihin. Toistan miehelle kerta toisensa jälkeen katso tuota maisemaa. 

Huipulla, myrskyn silmässä on tyyntä. Yksikään lumihiutale ei lennä. Taivas on harmaa, lähes musta. Lähdemme laskeutumaan vuoren rinnettä toiselle puolelle, sillä pyry taas yltyy. Yltyy kunnes lakkaa lähes kuin seinään. Lumi muuttuu vedeksi. Poistamme ketjut ja ajamme lähimpään pieneen kylään aamupalalle. 

Selvisimme myrskystä, selvisimme vuoresta. 

 

Matkalla takaisin kotiin, takaisin laaksoon, pysähdymme vielä junamuseoon. Kävelemme läpi Sacramenton vanhan kaupungin. Kävelykatu on päällystetty puilla, kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Kerron Esikoiselle entisajoisa, siitä miksi kadunvierusta piti kattaa puilla. 

Hetkeksi minun aikani, minun maailmani pysähtyy. Olemme siinä, keskellä Amerikkaa, meidän perhe. Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Elämässä niitä muistoja, niitä elämyksiä joita kannamme kaikki lopun elämäämme mukanamme. Taivaalta sataa vettä ja ilma on synkkä ja harmaa. Silti minä kuulen vain kenkien kopinan puukatteilla, näen vanhat talot, vanhat junat. Katson juoksevan esikoisen hulmuavia hiuksia ja hymyilen isoveljen perässä kipittävälle kuopukselle. Katselen olkapäät sadetta vasten kyyryssä kävelevää puolisoani ja tiedän että hänkin muistaa tämän matkan. Hänenkin mielestään pyyhkiytyvät myrskyn aiheuttama stressi, sateen kastelemat kengät ja hotellin kuivassa huoneilmassa huonosti nukutut yöt. Hänkin muistaa tämän roadtripin elämyksenä.

Ei meidän tarvitse huolehtia siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei meidän tarvitse pelätä että me lakkaamme elämästä. Tämä elämä, tämä perhe, tämä spontaani ja avoin tapa mennä ja ottaa vastaan sen minkä elämä tuo, se takaa sen että meidän muistojemme kirja on vanhana täynnä. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com