Tyttö, poika, muu. Ihminen.

 

Oli ihan tavallinen arkipäivä tässä minun kalifornia-mamma kuplassani. Vaelsimme Targetissa (Paikallinen Anttila) pitkin käytäviä. Lapset säntäilivät pitkin käytäviä ja testailivat leluja lasten osastolla. Minä koitin pitää päänsäryn loitolla ja pohtia mitä ihmettä tungen sinne lasten joulukalenteriin, jonka nyt sitten kuitenkin olin päättänyt tehdä, näin viime tingassa. Kirosin ajan puutetta ja kadonnutta kykyäni kirjoittaa asioita kalenteriin, en edes omistanut tällä hetkellä kalenteria. Minä joka ennen lapsia kirjoitti kaiken, siis aivan kaiken paksuihin kalentereihin. Minä joka en sen ansioista lähes koskaan unohtanut mitään ja sain kaikki työasiat tehtyä pitkälti ennen deadlineja. Se oli kaukana poissa se Annuska. Nykyään olen asioita unohteleva, viimetingassa tekijä. Sadannen kerran päätän että sen on loputtava. Että ostan taas paksun tyhjän kirjan ja aloitan kalenterin. Muutun taas täsmälliseksi ja organisoiduksi ihmiseksi. Älykkääksi ja filmaattiseksi. Kas kun en samantein uskottele itselleni nukkuvani kahdeksan tunnin yöunia, saavani nuoruuteni rinnat takaisin ja silmäkulmieni rypyt sileäksi. Hymähdän ajatuksilleni ja jatkan joulukalenteriluukkujen pohtimista. 

Leluosastolla etsin turhaan pojille dinosauruksia. Lopulta kysyin myyjältä muistinko aivan väärin, että heillä myytiin sellaisia pieniä muovidinosauruksia isossa paketissa. Myyjä vilkaisi minua ja sanoi “Ei, et muista väärin, mutta en ovat tuolla poikien osastolla, tämä on tyttöjen hylly.” Katsoin hämmentyneenä leluhyllyä ja noh, toden totta, legot olivat vaaleanpunaisia ja violetteja, lelut lähinnä “tyttöjen” leluja eli nukkeja ja hoivatarvikkeita. Kävelin seuraavaan hyllyväliin joka oli tämä ns. “poikien hylly”. Sieltä löytyivät dinosaurukset, starwarsit, pikkuautot ja muut toimintafiguurit. Hetken tuijotin näitä kahta hyllyväliä jonkin huvittuneisuuden ja lievän hämmennyksen vallassa. Tiesinhän minä, että maailma erittelee tytöt ja pojat, että myydään eri leluja eri sukupuolille, TIESINHÄN minä että lelu- ja vaatekuvastoissa on tyttöjen ja poikien osastot erikseen, aivan kuten on myös naisten ja miesten. Mutta jotenkin, tämä oikeasti iskostui minuun nyt. 

Kävimme vielä lasten osastolla ostamassa sukkia. Niitäkin ensin turhaan katselin vaalanpunaiseten sukkien ja alushousujen joukosta, kun se hylly nyt oli siinä ensimmäisenä. Tällä kertaa osasin kuitenkin kysymättä suunnata pois hempeiden vaatteiden seasta ja suunnistaa kohti vihreä-sinistä vaatemerta ja etsiä sieltä sen sukkahyllyn. Ostin ryhmä hau sukat. Mutta poikien hyllystä ei löytynyt Ryhmä Haun Kajaa, vaikka se onkin kuopuksen suosikki. Ehkä se olisi ollut siellä tyttöjen puolella. 

 

Kaupan jälkeen suunnistimme skeittipuistoon. Edellisyön sade oli jättänyt vielä lätäköitä maahan, mutta rampit olivat kuivat. Pojat juoksivat niitä ylös alas ja nauroivat. Aurinko paistoi ja minä juoksin lasten mukana. Lounaaksi syötiin pinaattilettuja puolukkahillolla. Kädet olivat mustat ja niissä tuoksui metalli. 

Lapset halusivat vielä jatkaa leikkimistä ja minä jäin istumaan penkille ja katselin heitä. Seuraamme liittyi isä poikansa kanssa. Hän katseli poikia hetken ja kommentoi varovasti “ aika reippaita tyttöjä”. Korjasin että lapet ovat poikia. “ah, no sittenhän tuo on ihan ymmärrettävää”. Pitkä hiljaisuus. 

Miehen poika kiipeää varovasti ramppeja ylös. Hitaasti ja harkiten. Mies naurahtaa minulle kuin anteeksipyytäen että hänen lapsensa on vähän arka ja varovainen, vaikka poika onkin. Hymyilen ja sanon hänelle että ei se ole sukupuolesta kiinni. Lapset vain ovat erilaisia. Mies ei sano mitään. 

Hän katselee taas poikiani ja kysyy onko minulla yhtään tytärtä. Kerron että pojat ovat meidän ainoat lapsemme. “Olen pahoillani. Sinä varmaan olisit toivonut myös tyttöä. Siksikö olette jättäneet pojille pitkät hiukset.” Naurahdan ja kerron että en minä toivonut tyttöä. En minä toivonut mitään. Esikoisen kohdalla en osannut ajatella sukupuolta mitenkään ja kuopuksen kohdalla en osannut ajatella sen olevan muuta kuin poika, koska minulla ei ollut kokemusta kuin pojasta. Sen pidemmälle eivät ajatukseni sukupuolesta menneet. 

Mies nyökkää, näen ettei hän ihan ymmärrä. Katselemme vaitonaisina kuinka lapset liikkuvat esteeltä toiselle. Minun kaksi juosten ja hyppien, välillä kaatuen. Miehen poika varovaisesti jokaista askeltaan varoen. Osaavat he olla rauhassakin. Lukea kirjaa tai rakentaa legoilla, kuulen itseni yllättäen sanovan. En oikein itsekään tiedä  miksi lähden puolustelemaan lapsia. Miksi koen tarpeelliseksi todistella tälle vieraalle ihmiselle että lapseni eivät vain riehu. Mies nyökkää ja hymyilee. “Te taidatte kasvattaa lapsianne sukupuolinetraalisti. Eikös se ole nykyaikana aika suosittua?” 

 

Sana sukupuolineutraali saa oloni jollain tapaa epämukavaksi. Ymmärrän mitä sanalla haetaan. Ymmärrän myös mitä kasvatuksella haetaan. Mutta en koe meidän ns. harjoittavan sen kaltaista kasvatusta. Olen sitä mieltä että minulla on kaksi poikaa. Minun mielestä he saavat myös olla poikia. Eivät neutraaleja sukupuolettomia henkilöitä. En ole rohkaissut, enkä tule rohkaisemaan heitä kohti sukupuolistereotypioita, niitä minä vastustan, viimeiseen saakka. 

Tässä maailmassa jossa me elämme, sivistyksemme huipulla, koen äärimmäisen hämmentävänä että edelleen ajatellaan että pojat ovat tietynlaisia ja tytöt tietynlaisia. Toki sorrun tähän itsekin. On paljon sisäänrakennettuja asioita joiden purkaminen vaatii asian jatkuvaa huomioimista. Minäkin sorrun ajattelemaan että lapset tekevät asioita koska ovat tyttöjä/poikia. Vaikka tiedänkin ettei se ihan niin mene. Silti se on se yhteiskunnankin tukema päätelmä monesta asiasta. On ihan ok että poika riehuu ja juoksee, jos tyttö tekee niin kommentoidaan että onpas poikamainen tyttö. Minulla on lyhyet hiukset enkä usko että kukaan ajattelee minun olevan mies, vaikka välillä pukeutuisinkin niin löysään huppariin ja housuihin että mitkään muut ulkoiset muotoseikat eivät tätä faktaa varmista. Silti lastemme pitkät hiukset mielletään samantein tyttömäisiksi. 

 

Kun Esikoinen aloitti päivähoidossaSuomessa asuessamme hänen hoitokaverinaan oli poika joka välillä pukeutui hameeseen. Silloin ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi pitäisikö minun tarjota, sukupuolisen tasa-arvon nimissä lapsellemme myös hameita ja mekkoja puettavaksi. Kävin aiheesta lukuisia ja lukuisia keskusteluita enkä siltikään osannut päättää. Ajattelin aluksi että lapsi saa pukea mekon tai hameen jos niin haluaa. Mitä väliä sillä on, vaatehan sekin on. Mieheni kuitenkin totesi tähän että ei hän usko Esikoisen osaavan edes haluta pukea hametta tai mekkoa, kun ei hän sellaista esimerkkiä mistään saa, kun en minäkään nyt se maailman naisellisimmin pukeutuva äitihahmo ole. Hetkellisesti tuskastuin jo tilanteeseen ja annoin koko asian olla. 

Oikeastaan en edelleenkään ole aivan varma miten asiassa pitäisi toimia, mutta tuudittaudun siihen uskoon että ylitän sen sillan sitten kun se tulee eteen. Eikä se vielä ole tullut. 

 

Lapsemme eivät ole vielä olleet millään tasoa kiinnostuneet sukupuolirooleista. Poikamme ovat ajautuneet itse leikkimään autoilla ja lentokoneilla, ilman ohjausta. Tai ei ehkä ihan niinkään. Esikoista me emme ole ohjanneet mitenkään, hän oli se joka valikoi lelujen joukosta ne autot ja lentokoneet. Hän on ollut se jota ei oikeastaan mitkään nukkeleikit ole koskaan kiinnostaneet. Kuopus on seurannut perässä. Myönnän että tässä meidän kasvatuksemme ontuu. Että osaisimme tarjota kuopukselle leluja joita isoveli ei kätyä. Että osaisimme ohittaa hänen tarpeensa matkia kaikessa Esikoista ja leikkiä samoin kuin isoveli. 

Olemme antaneet lasten leikkiä, olla oma itsensä. 

 

Mutta olen minä kertonut heille että he ovat poikia. 

Mutta koskaan en ole sanonut että pojat eivät itke. 

Koskaan en ole sanonut että et voi tehdä jotain koska olet poika.

Koskaan en ole sanonut että pojat voivat tehdä jotain jota tytöt eivät.

 

Jos lapseni pyytäisi vaaleanpunaista paitaa, minä ostaisin. Jos hän pyytäisi vaaleanpunaista pitsimekkoa… siitä minä en tiedä. Vieläkään. En osaa sanoa miksi, mutta se on piste jonka kohdalla en osaa varmaksi sanoa että mitä teksin. Haluaisin sanoa että tietenkin ostaisin. Pukekoon päälle jos tykkää. 

Esikoinen leikki koko viime kesän frozenin elsaa ja annaa hyvän tyttöpuolisen ystävänsä kanssa. Puki päälleen prinsessamekon ja keijunsiivet. Kuitenkaan hän ei ole kertaakaan kaupassa pyytänyt saada sellaista omakseen. 

 

Mutta minun ideaali maailmassa lapset olisivat lapsia. Toiset tyttöjä, toiset poikia, kolmannet jotain muuta. Jokainen saisi olla sellainen kuin haluaa. Rauhallinen, villi, tuumailija, haaveiljia, hiljainen, äänekäs, ujo, rohkea. Siinä maailmassa lapset saisivat kasvaa vapaasti tyttöinä, poikina tai jonain muuna. He saisivat sanoa ääneen mitä ovat, ilman että kukaan laittaa heitä mihinkään tiettyyn lokeroon sen mukaan. He saisivat ostaa vaatteensa yhdestä isosta vaateosastosta, jossa violetit, siniset, vaalenpunaiset ja vihreät paidat olisivat sulassa sovussa keskenään. He saivat käydä koulua jossa ei olisi väliä mitä heillä on jalkojensa välissä ja he saisivat kaikki palkkaa työnimikkeidensä eivätkä testosteronimääränsä mukaan. 

Ei en minä halua sukupuolineutraalia, minä haluan sukupuolien välisen tasa-arvon. 

 

Katson miestä hetken vastaamatta mitään. Mietin miten muotoilisin sanani. Kysyn häneltä pukisiko hän lapselleen frozen paidan jos lapsi pyytäisi. Isä on hetken hiljaa ja sanoo että hän haluaisi sanoa kyllä, mutta sittenhän kaikki kiusaisivat hänen lastaan. Eikä hän halua sitä. Hän sanoo että valitettavasti tässä maailmassa hän ei ole valmis uhraamaan lastaan yhteisen hyvän hyväksi. Että hän haluaa että heidän poikansa menstyy ja saa hyväpalkkaisen työn. Olemme hetken hiljaa ja koska koen että olen saavuttanut hetkellisen yhteyden tuohon tuntemattomaan ihmiseen, katson häntä sillmiin ja kysyn näkeekö hän maailman tosiaan noin mustavalkoisena?

Mies katsoo minua ja kertoo miten hänen veljensä on taistellut koko elämänsä sitä miehistä stereotypiaa vastaan. Miten hän sen takia ei ole saanut yhtä hyvin palkattuja työpaikkoja kuin hän, vaikka heillä on sama koulutus. Että hän ei halua sitä omalle lapselleen. Ja varsinkin kun lapsi on osoittautunut vielä aika rauhalliseksi tapaukseksi. Kysyn eikö hän ajattele että maailma olisi pikkuhiljaa valmis sille muutokselle, että me emme enää ajattelisi että jotkut työt ovat miehille ja jotkut naisille, vaan että jotkut vain ovat toisissa töissä parempia kuin toiset. Eikö olisi aika muuttaa tätä maailmaa suvaitsevammaksi. Meidän lastemme tähden? Heidän tulevaisuutensa tähden?

Mies katsoo minua silmiin ja vastaa “Ei, minä en halua pelastaa tätä maailmaa minun lapseni hinnalla. Minä en ole valmis siihen. En vaikka se olisi kaunis ajatus. Mutta ei, ei minun lapseni tulevaisuuden kustannuksella.”

Seisomme hiljaa keskellä skeittipuistoa, ramppien mettallinen haju tunkee nenään ja juna suhahtaa ohitsemme soittaen torveaan. Taivaalla lentää lokki. Lapset juoksevat kaikki kolme ramppeja ylös ja alas. Heidän housunsa ovat likaiset, he nauravat.
Aurinko paistaa.
Ja minun on kylmä. 

 

Ps. Postauksen kuvat eivät oikeastaan liity tekstiin millään muulla tavoin kuin että katsokaa nyt noita lapsia ja sanokaa minulle onko sillä väliä ovatko he tyttöjä vai poikia. Että eikö noissa kuvissa ole lapsia, ei sukupuolia? Ja miettikää sitten miten nurinkurinen tämä maailma onkaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com