Let the fight for love begin

Herään vaaliaamuun syvästä oudosta unesta joka karkaa mielestäni heti kun avaan silmäni ja jättää vain hämäriä yksityiskohtia ja outouden tunteen leijumaan takaraivooni. Tuijotan hetken kattoa ja mietin muuttuuko maailma tänään mihinkään suuntaan. 

Vaikka loma on tehnyt tehtävänsä ja olen pirteämpi, elävämpi ja jaksavampi kuin pitkään aikaan eivät nämä lämpimästä sängystä viileään asuntoon nousemiset ole tulleet lainkaan helpommiksi. 

Yön paino tuntuu kankeutena jaloissa. Hölkkään kevyesti eteenpäin auringon noustessa ja kasteen höyrytessä autojen konepelleillä. Japaninvaahterat hohtavat tummaa punaista, muutama gingopuu on muuttunut keltaiseksi. Suurimmalta osin lehdet kuitenkin putoavat maahan ruskeina ja kuivuneina.

Kilometrin jälkeen lihakseni alkavat lämmetä, jäykkyys sulaa ja epämääräiset kivut katoavat. Lämpö leviää jokapuolelle kehoa ja ajatus alkaa kulkea. Juoksen ja katselen töihin lähteviä ihmisiä. Kouluun pyöräileviä lapsia ja nuoria. Katselen isoja kylttejä jotka opastavat äänestyspaikoille. Seitsemän kilometrin kohdalla hidastan vauhtini kävelyyn. Jaksaisin vielä juosta, mutta jotenkin ei huvita. Tuntuu hyvältä kävellä reippaasti, antaa hengityksen tasaantua ja katsella syksyä. Pitäisi ostaa uudet juoksukengät, asfaltti iskee pelettovan lujaa päkiöihin näissä kengissä. Pohdin pitäisikö minun juosta viimeinen kilometri kovaa tai tehdä itervalliharjoituksia. Päädyn kuitenkin kävelemään senkin. Yritän kuunnella kehoa, olla lempeämpi sille. Olla pakottamatta itseäni asiohin jotka eivät tunnu hyvältä. 

Lapset ja mies ovat jo aamupalapöydässä kun tulen kotiin. Venyttelen keittiössä ja katselen mieheni puhelimen ylle kumartunutta hahmoa, kuopus istuu hänen vieressään ja hokee “palo-auto, palo-auto”, oven kolahtaessa poika kääntyy ja näkee minut, tulee luokseni ja pyytää päästä syliin. Halaan lasta ja istutan hänet uudelleen pöydän ääreen. Pörrötän Esikoisen hiuksia ja kehun kuinka upeasti lapset nukkuivat omassa huoneessaan koko yön. Esikoinen väläyttää minulle silmiin asti ulottuvan hymyn samalla kun lappoo muroja suuhunsa. 

Mies lähtee töihin ja lapset piirtävät olohuoneen ikkunaan muodostuneeseen kastepintaan kuvioita. Keitän vielä toisen kupin teetä ja kävelen ulos auringonpaisteeseen juomaan sitä ja kuivattelemaan suihkunmärkiä hiuksia. Istun takapihalla ja katselen tätä pientä vihreää keidastamme. Tangeriini-lime puuhun on tulossa ensi vuonna iso sato, se on täynnä vihreitä raakileita, luumu- ja viikunapuut menettävät hitaasti mutta varmasti lehtensä. Nekin valmistautuvat lepoon. Puutarhurien matalaksi silpoma minttu ja salvia ovat tehneet näyttävän paluun. Kolibri lentää juomaan joka-aamuisen annoksensa verenpisara-amppelista. 

 

Facebook täyttyy Suomen lumikuvista. Pieni haikeus iskee jonnekin rinnan seudulle. Minä pidän lumesta, siitä kuivasta, kylmästä lumesta. Pidän sen pehmeydestä ja siitä tunteesta että luonto lepää sen alla. Hiljaisuudesta ja avaruudesta jonka se luo. 

On marraskuu ja minä saan juoda aamuteeni takapihan auringonpaisteessa. Paljainjaloin. Voin pukea lapsille jumppavaatteet ja pakata heidät autoon ilman päällysvaatteita. Kuopus ei taida edes omistaa mitään takkia. Ei ole ollut tarve. Olen syvästi kiitollinen ettei minun tarvitse nyt tapella hanskoja lasten käteen ja pohtia riittääkö toppahaalari vai pitäisikö alle pukea vielä ruskovillakerrasto. 

Jos minä jotain vihasin Suomen talvessa niin se oli lapsille hanskojen pukeminen. Ja kerrastojen arpominen. Kun tunget pienen lapsen peukaloa tumpussa oikeaan kohtaan tuskanhiki otsalla lapsen ollessa vuoroin veltto vuoroin sätkivä pikku-ukko, on viimeisinkin järkevä ajatus hukassa. Nuo olivat hetkiä kun olin onnellinen että olimme tehneet päätöksen lapsien hankinnasta tunnesyistä emmekä järkisyistä. Järjellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että tunget itsesi tilanteeseen jossa voisit mieluiten hyppiä tasajalkaa ja kirkua. 

Pahimmat aamuriidatkin saimme puolisoni kanssa aikaiseksi nimenomaan lasten pukemiseen liittyen. Kun minulla paloi hermo. Enkä osannut pyytää apua. Eikä puoliso osannut auttaa. Eikä osannut laittaa niitä hanskoja yhtään paremmin. Ja lapset huusivat. 

Onneksi, onneksi ei ole sitä nyt. 

 

Lähdemme tiistain jumppaan, moottoritie vetää, aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja kukkulat siintävät edessäpäin. Olemme perillä puolituntia etuajassa, ehtii käydä kaupassa ostamassa lisää mandariineja joita Esikoinen vetää viiden kappaleen vuorokausitahtiin. Vaellamme San Josen isossa Safewayssa ja ihastelen sen avaruutta, valikoimaa ja puhtautta. Meidän lähi safeway on pieni, ahdas ja vähän tunkkainen. Pohdin pitäisikö viikko-ostokset yhdistää tiistaijumppaan, onnistuisikohan se. Havahdun etsimään katseellani kuopusta jota ei näy missään. Lapsi löytyy säilyketölkkihyllyjen luota kasaamasta papupurkeista tornia. 

 

Lapset hyppivät, roikkuvat ja juoksevat. Tutut suomiäidit hakeutuvat toistensa seuraan. Nämä ovat hyviä ihmisiä. Vahvoja naisia. Arjen selviytyjiä. On helppo puhua. Sanoa että välillä ei jaksa, välillä väsyttää. Puhutaan lomasta. Lähtemisestä, tulemisesta. Lasten uhmasta, nukkumisesta. Tästä maailmasta jossa me elämme. Tästä kuplasta jossa me kaikki lillumme, hyvässä ja pahassa. 

 

Lounastauko parkkipaikalla. Istun harmaalla asfaltilla ja katson kuinka lapset syövät ruokaa muovirasioistaan. Kadehdin hieman toveriäidin hienoja lautasia joilla hän ulkolounaillakin tarjoaa lapsilleen ruuan. Kun saisi itsekin aikaiseksi hankkia. Toisaalta kun katson miten pojat kauhovat ruokaa suuhunsa olen vakuuttunut että jos meillä olisi lautaset, puolet ruuasta olisi aina maassa. Ja vähän tällainen rähjäperhehän me ollaan. Haaveissani ja toiveissani olen se siisti, tyylikäs, naisellinen nainen jolla on siistit ja tyylikkäät lapset ja koti. Todellisuus on jotain aivan toista. Asia lähinnä naurattaa minua. Joskus nuorempana äitini kommentoi että oli ihan sama mitä minun päälleni laittoi, viisi minuuttia myöhemmin näytin kuitenkin siltä kuin olisin käynyt lehmän suussa pureskeltavana. Mieheni kommentoi jotain samansuuntaista vuosia sitten. Minä en myöskään ole niitä ihmisiä jotka olisivat kauniita juostessaan, saunoessaan tai herättyään. 

Hymähdän ajatuksenjuoksulleni. 

 

Kuopus herää päiväuniltaan yskäkohtaukseen, 20minuuttia unta ei riitä, mutta hän ei enää nukahda uudestaan. 

Annan lasten pelata hetken padeillä olohuoneen lattialla ja luen itse lehteä ja juon neljättä kuppia teetä, närästyksen uhallakin. 

 

Iltapäivä puistossa, valo on lämmin ja viisto. Katselen lasten leikkiä ja pohdin asioita joista ei puhuta. Ei pelkästään tabuja vaan yleisesti asioita joista kukaan ei vain puhu. Joka maassa on omansa. Suomessa ei kerrota ketä äänestetään. Muistan kuinka aikoinaan kysyin puolisoltani eduskuntavaalien vaalipäivänä ketä hän äänesti, närkästyneesti hän tokaisi “se on vaalisalaisuus”. Nyt hän on jo tottuneempi kysymykseen, Englanti opetti avoimuutta siinäkin. Ei hän edelleenkään kerro ellen kysy, mutta kertoo kuitenkin. 

Raha, siitä kukaan ei tunnu puhuvan. Sitä pitäisi olla, mutta puhua siitä ei saa. Samaan aikaan kuitenkin ihmiset lukevat verotietoja silmät ristissä ja pohtivat paljonko naapuri tienaa. Raha, sehän on vain vaihdon väline, miksei siitä voi puhua. Seksi on myös kielelttyjen puheenaiheiden listalla. Aiheesta voi vitsailla vielä kun on sinkku tai juuri tavannut seurustelukumppaninsa, mutta auta armias jos pariskunta joka on ollut pitkään yhdessä, sanoo aiheesta jotain, vaivaantunut hiljaisuus on taattua. Näitä on niin paljon, vanhemmuuteen liittyviä vaikenemisen kohtia on kymmeniä. Mietin, että kaikesta josta minäkin vaikenen, oppivat lapsenikin vaikenemaan. Mietin haluanko sitä. 

Aurinko laskee, hämärä saavuttaa puiston ja valot syttyvät. Kävelemme lempeässä hämärässä kotiin. Laskeva aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi ja kuunpuolikas keikkuu taivaalla kelmeänä. Linnut piirtyvät mustana parvena sinisyyttä vasten. Tämä maa on kaunis. 

 

Laulan lapsille tuutulaulua ja suukotan hyvät yöt. Esikoinen on jo nukahtanut, kuopus jää sänkyyn makaamaan kun kävelen huoneesta ulos. Kuin vahingossa hän tuntuu oppineen yksin nukahtamisen. Tuon lapsen kohdalla niin moni asia on tapahtunut kuin vahingossa, ohimennen. Hymyilen, ehkä mekin olemme kasvaneet paremmiksi vanhemmiksi kuopuksen myötä, kuin vahingossa. 

 

Katson pimeään yöhön olohuoneesta puhelin kädessäni. Seuraan vaalitulosta ja huokaan. Tämä kaunis maa, tämä laakean taivaan maanosa, näiden rannikoiden väliin jäävä massa, miten se voi olla näin hukassa. Ystäväni Itärannikolta viestii epätoivoaan. Minun on vähän kylmä. En tiedä miten epätoivoinen ihmisen tulee olla että hän näkee ratkaisuksi äänestää ihmisoikeuksien menettämisen. En tiedä miten ihminen voi haluta mennä kehityksessä taaksepäin. 

 

Käyn katsomassa nukahtanutta kuopusta. Seison hiljaa supersankarivalon loisteessa ja kuuntelen lasten hengitystä. 

Minä herään huomennakin, tähän samaan kotiin. Mutta heräänkö minä parempaan maailmaan, jossa on toivoa siitä että meidänkin lapsemme saavat elää tätä samaa vapautta kuin me, vai heräänkö johonkin toisenlaiseen todellisuuteen, sitä minä en tiedä. Juuri nyt toivo piilottelee kaukana tähtien takana ja jokin kylmempi ja raadollisempi voima liikuttaa puiden lehtiä.

Puhelimeni näyttö herää hetkeksi henkiin ja ystäväni teksti “Let the fight for love begin” halkoo pimeyden.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com