Aurinko, onni ja lepo

Sinne se loma sujahti, jonnekin pilvettömän taivaan ja lämpimän meriveden väliin. 

Päivät olivat lämpöä, leikkiä, uimista ja aurinkoa. 

Ei me ihan itkuiltakaan vältytty. Välillä poikia harmitti. Välillä oli rannalla tylsää. Välillä toinen jaksoi uida merivedessä tunnista toiseen kun toinen vain halusi takaisin kotiin ja tökki hiekkaa varpaillaan. 

Mutta eniten oli hetkiä kun kaikki vain olivat tyytyväisiä. Lapset pulikoivat vedessä, rakentelivat parvekkeelle bambumetsämajaa ja leikkivät siellä, ajoivat autoilla uima-altaan reunalla. 

Minä ja mieheni kateselimme lapsiamme, toisiamme. Hymyilimme. Suljimme silmät auringolle ja nautimme lämmöstä. 

Päivät olivat toistensa kaltaisia, uima-allasta, hieman kävelyä, hiljaisia päiväunihetkiä, lukemista, hiekkarantaa ja merta. Illalla ravintolaan syömään ja ennen puoltayötä kiipesimme me aikuisetkin sänkyymme nukkumaan. 

Nousimme vuoroaamuin aikaisin lasten kanssa. Annoimme toisen nukkua kunnes oli aika lähteä altaalle. Keräsimme univarastoa. Perjantaiaamuna minä en enää saanut kun mies ja lapset nousivat. Univarastoni oli täynnä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tunne on ollut hämmästyttävä. Ajatukset juoksevat taas selkeästi. Vanhat työkuvioajatukset ovat taas saaneet uutta tuulta alleen ja olen jaksanut miettiä asioden edistämistä, etenemistä. Miettiä mitä haluaisin tehdä ja miten. 

Vasta nyt ymmärrän miten väsynyt olin, henkisesti ja fyysiseti. Miten raskas tämä vuosi on ollut keholleni ja mielelleni. Meksikossa katselin omaa kehoani viikon, kremppaista polvea, ajoittain turpoavia niveliäni ja ymmärsin että jotain on sillekin tehtävä. Ettei tämä keho jaksa enää näin. 

 

Olimme Meksikossa. Minulle uudessa paikassa. Ensimmäisinä päivinä sain itseni kiinni useamman kerran ajatuksesta että jos vain pyrähtäisin päiväuniaikaan kaduilla kuvaamassa. Ihan vain pari tuntia vaellusta ja kuvaamista. Sen autenttisemman elämän ikuistamista kuin tämä mitä näemme resorttimme parvekkeelta kun edessämme avautuvat keitaan lailla statussymbolinen vihreä nurmikko jonka keskellä loistaa turkoosi uima-altaamme. 

Jos menisin ja kuvaisin sitä oikeaa elämää. Ihmisä töissään. Lapsia kauppaamassa koruja rannalla. Keskenjääneitä rakennustyömaita. Autoja joiden takalasi oli rikki ja kyljet lommoilla. Nuoria miehiä tupakalla pickupin lavalla. Nuoria naisia odottamassa kyytiä tienvarressa. 

Tämän kaiken minä olisin halunnut ikuistaa. Kuvata, nähdä kamerani läpi. 

Mutta minä en mennyt. En mennyt koska ymmärsin väsymykseni. Ymmärsin että aika ei riitä sekä palautumiseen että tuohon kuvaamiseen. Ymmärsin että nyt minun on asetettava itseni, kehoni ja tavallaan myös perheeni kaiken muun edelle. Että nyt minun on jäätävä tänne, kuvattava hetki lapsia, puolisoa, tätä meidän hetkeämme täällä. Antaa itselleni aika ja vapaus ja rauha. Levätä, lukea ja nukkua. 

Tulee aika kun jaksan ja ehdin taas kuvata kaikkea sitä aitoa oikeaa. Joka puolella tätä maailmaa. 

 

Jouduin myös pysäyttämään ajatukseni kun podin huonoa omaatuntoa siitä että olen hyväosainen valkoinen. Että meidän lapsemme leikkivät viilentävässä allasvedessä ja me itse katselemme heitä tekemättä mitään muuta samalla kun meidän vieressämme paikalliset miehet remontoivat vessaa. Siinä kuumuudessa he nakuttelevat betonista paloja irti ja rappaavat seiniä. 

Jouduin sanomaan itselleni ettei minun olemiseni ole heiltä pois. Ettei heillä olisi parempi jos minä en olisi siellä. 

 

Sinne se loma sujahti, nopeasti ja lempeästi. Matkustimme vain käsimatkatavaroilla joten mitään konkreettista matkamuistoa emme matkaltamme tuoneet mukana. Mutta toimme muistot, tämän elämyksen tunteen, toimme hymyjä, ruskettuneen ihon, levänneet mielet ja kehot. Toimme hyvin nukuttuja öitä, läheisyyttä ja kosketuksia. 

Meksiko antoi meille auringon.