Ikkunanrakennusta

Aamut ovat kylmiä. Hengitys huuruaa kun lähden kotipihasta juoksuun. Kylmä kangistaa lihaksia ja joudun hölkkäämään pidempään kuin yleensä lämmetäkseni. Ruska leimuaa vaahteroissa. Aurinko taittuu kirkkaana ja terävänä punaisten ja oranssien lehtien läpi jättäen säteitään sumuiseen ilmaan roikkumaan. Tuttu meksikolainen lastenhoitaja kävelee minua vastaan, tervehdimme. Hymyilen. Olemme jutelleet monet kerrat hiekkalaatikon reunalla. Hän on kertonut elämästään. Hän hoitaa erään perheen lapsia päivät, illat hän siivoaa kauppakeskusta. Viikonloppuisin hän tekee kotisiivouskeikkoja. Lapset ovat 10, 12 ja 14 vuotiaat. Hänen miehensä työskentelee rakennustyömailla. Ilman vapaapäiviä. 

Tuo naisen elämä antaa perspektiiviä minunkin päiviini. 

Niihin hetkiin kun tekisi mieli valittaa. Valittaa arjestani,  siitä että hoidan itse omat lapseni kotona. Samalla kun joku toinen hoitaa toisen perheen lapsia, ja tekee toista ja kolmattakin työtä sen lisäksi että saisi lapsilleen katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Kun tuon naisen lapset olivat pieniä, niinkuin minun lapseni nyt, hänen oma äitinsä hoiti heitä, että nainen ja hänen puolisonsa voisivat käydä töissä. Seitsemän päivää viikossa. 

Konsepti siitä että omat vanhemmat hoitavat omat lapsensa on niin kovin nuori. Ja silti me valitamme siitä. Tai ehkä juuri siksi. 

Ehkä ihmisrotu, me etuoikeutetut, jotka saamme tämän valinnan tehdä, emme ole vielä tottuneet tähän. Emme osaa olla. Haluamme kaiken. Sen kodin, ruuan, lapset, uran, puolison ja ystävät. Sen elämän joka meillä oli ennen lapsia ja sen elämän joka meillä on heidän kanssaan. Haluamme kaiken. Nyt. Heti. 

Ja olen sitä mieltä että saamme haluta. Saamme välillä valittaa. Saamme huutaa ja itkeäkin. Saamme väsyä ja romahtaa. Tämä on vaikeaa, raskasta siinä missä tämä on myös kaunista, hyvää ja palkitsevaa. Tämä meidän elämä. Tämä meidän halu kaikkeen.

Mutta perspektiivi, se toinen näkökulma. Sitä me emme saa unohtaa. Sitä että tämä ei ole kaikille valintakysmys. Tämä elämä. 

Sillä samalla hiekkalaatikon reunalla, tämä samainen nainen on kertonut että hän on surullinen että on joutunut valitsemaan työn. Että jos olisi ollut vaihtoehto, hänkin olisi valinnut toisen. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan lapsiaan samalla tavoin kuin hoitolapsiaan. Hän tunsi jonkun toisen ihmisen lapset paremmin kuin omansa. Hän tunsi ne paremmin kuin heidän vanhempansa. Ja samaan aikaan joku muu, vaikkakin hänen omaa vertaan, kasvatti hänen lapsiaan. Näki kuinka he piirtävät ensimmäisen ihmishahmon, näki kuinka he oppivat ajamaan pyörällä, kuinka he leikkivät puistossa. Joku muu luki heille kirjoja kirjastossa. Joku muu piti heitä sylissä kun he olivat kipeinä. Ja tämä kaikki vain rahan takia. 

Me olemme äitejä. Meillä on lapsia. Me hoidamme lapsia. Ja silti, me olemme niin erilaisia. Niin erilaisista elämäntilanteista. Me olemme niin eri asemissa vaikkemme haluaisikaan. 

Tämän tämä maa, tämä maa jossa kaiken pitäisi olla mahdollista, joka kumpuaa positiivisuutta, joka rakentaa raketteja tähtiin, tämän se on minulle opettanut. Eriarvoisuuden. Kuilun. Ja minun onnettoman pienuuteni siinä sen kuilun reunalla, huutamassa sen olemassaolon epäoikeudenmukaisuudesta. 

Juoksen eteenpäin. Jatkan tätä päivää tässä minun omassa kuplassani. Tässä valkoisen hyväosaisen kotiäidin kuplassa. 

 

 

Olemme kirjastossa. Luen lapsille kirjaa ääneen, molemmat pojat venkoilevat vieressäni ja kiipeilevät pitkin penkkiä. Silloin tällöin istutan heidät uudelleen viereeni istumaan ja muistutan että olemme lukemassa, emme kiipeilemässä. Lapset kuuntelevat mutta samaan aikaan heidän on pakko kokoajan tehdä jotain. Ihan pakko. 

 

Kun olemme lopettaneet lukemisen lapset menevät etsimään itsenäisesti kirjoja luettavakseen. Istun penkillä ja katselen lastenosastoa. Jään katsomaan erästä äitiä poikansa kanssa. Poika on Esikoista hieman vanhempi. Hän istuu penkillä risti-istunassa, kädet polvillaan ja sormet levällään. Äiti lukee ja näyttää hänelle kirjasta mitä hän lukee. Jos lapsen katse harhailee kirjata pois, äiti kääntäää pojan pään takaisin kirjaan. Jos lapsen käsi menee nyrkkiin tai hakeutuu hiplailemaan housujen saumaa, äiti läpsäisee lasta kevyesti kädelle. 

Tuijotan hieman liian pitkään jotta se olisi enää kohteliasta. Hieman nolostuneena poistun hyllyjen väliin selailemaan lastenkirjoja ja vilkaisemaan mitä pojat lukevat. Mietin erilaisia kasvatustapoja. Mietin miten tuo äiti varmasti kokee tekevänsä oikein. Miten hän varmasti tuijotti ihan samalla tavalla minua lasteni kanssa äsken, kun pojat vain venkoilivat ja kiipeilivät päälläni. Enkä minä sanonut mitään vaan annoin heidän tehdä niin. Ja kuitenkin, uskallan väittää, että ihan hyviä ihmisiä näistä kaikista kolmesta lapsesta kasvaa. 

Vanhemmuuden perisynti: tuomita toisen tapa ennen kuin oikeasti edes tietää miksi hän niin tekee. Tiedostan tämän niin vahvasti, ja silti sorrun siihen itsekin, vähän väliä. Suurimman osan aikaa olen saanut lievennettyä tuomitsemiseni ihmettelyyn. Ihmettelen miten joku voi olla lapsen kanssa sisällä monta päivää putkeen, kun meillä ei onnistu edes yksi päivä, hyvä jos yksi iltapäivä, ja sekin useimmiten sisältää lukuisia tappeluita ja pahimmillaan päättyy isän ja pojan väliseen huutoon. 

 

Ihmettelen (ja ehkä ihan pikkiriikkisen kadehdinkin) vanhempia, jotka kertovat että jos heidän lapsensa on sairas, hän vain oleilee sisällä, lueskelee katselee elokuvia. Lähinnä nukkuu. Meidän pojat ovat sairastaneet jonkin verran. Eivät erityisen paljon, kiitos kotihoidon, mutta kyllä he osansa nuhakuumeista ovat poimineet matkan varrella. Puhumattakaan vesirokoista, enterorokoista, vauvarokoista ja muista lastentaudeista. Kertaakaan emme ole viettäneet kokonaista päivää sisällä, sohvalla loikoillen. 

Esikoinen ei kykene olemaan paikoillaan. Lähes koskaan. Ei edes kipeänä. Käymme silloinkin ulkona, puistoissa, tartuntavaaran salliessa kirjastoissa, eläintarhoissa, metsäkävelyillä. Kuopus on ehkä astetta rauhallisempi. Ehkä. Tai sitten haluan vain uskoa niin. Mutta en ole hänenkään kanssa ollut koskaan kotona kokonaista päivää. Puolisoni on. Isäkuukaudella. Yli vuosi sitten. Hän vietti paljon aikaa kuopuksen kanssa ihan vain kotona. Olohuoneessa. Puuhastelemassa jotain. Edelleen välillä viikonloppuisin kun minä lähden Esikoisen kanssa kauppaan jäävät Kuopus ja puolisoni kotiin, puuhastelemaan. 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pitäisi osata päästää irti, siitä turhasta ihmettelystäkin. Osata vain todeta että ai nuo tekee tuon asian noin. Onnistuisikohan se meilläkin. Ehkä, ehkä ei. Ja sitten päästää ajatuksesta irti. Antaa sen mennä. Lentää pois. Ei jäädä siihen kiinni. Miettiä tekeekö itse oikein vai väärin, tekeekö toinen oikein vai väärin. 

Itsensä kehittäminen, se vaikein asia tässä maailmassa. Se kun vaatii sen että katsoo itseensä. On rehelinen sen suhteen kuka on. Virheineen päivineen. Yritän tehdä sitä usein. Katsoa peiliin. Muuttaa piirteitä jotka tiedostan vaikeiksi muille ihmisille. Opetella toimintatapoja, joilla voisi rakentaa muurin sijaan ikkunoita muiden maailmaan. Opetella kuutelemaan, kysymään. Ymmärtämään. 

 

 

Lapset, mies ja työ. Suurimmat opettajani tässäkin asiassa. Olisi niin paljon jossa voisi olla parempi, vielä enemmän asioita joissa toivoisi olevansa parempi mutta yrityksistä huolimatta ei pääse edes lähelle toivomaansa. Naurahdan kun ymmärrän että yksi suurimmista paheistani, riman asettaminen liian korkealle, pätee myös itseni kehittämisessä. 

Ymmärsin viime yönä, maatessani valveilla pimeässä, miehen jo seilatessa unen ja valveen rajamailla, mikä on minun ja hänen suurin ero. Me jaamme samanlaisen maailmankuvan. Meillä on sama käsitys oikeasta ja väärästä. Me olemme monista poliittisista asioista samaa mieltä. Mutta mieheni on se rauhallinen, hän joka keskittyy tekemään asiat omassa elämässään oikein. Hän joka tietää että muut tekevät asiat eri tavoin, jopa väärin, mutta kohauttaa tilanteelle olkapäitään. Minä taas yritän tehdä asiat oikein omassa elämässäni, mutta se ei riitä. Sen lisäksi vauhkoan ja älämöin kun muut tekevät sen eritavoin. Olen toki oppinut paljon. Olen oppinut ettei ole vain yhtä tapaa moneen asiaan. Mutta edelleen jos koen että jokin asia on nyt ihan oikeasti tehty väärin, älähdän. Ja älähdän aika kovaa. (esimerkkinä edellinen kirjoitus korppikampanjasta). Saanko sitten mitään aikaiseksi näillä älähdyksillä. En tiedä. Tuskin. Ehkä. 

 

 

Enhän minä voi parantaa tätä maailmaa yksin. En edes pientä osaa siitä. Mutta minä voin opetella näkemään sen mitä muut näkevät. Opetella ymmärtämään miten muut ajattelevat. Ei se ole minulta pois. Se ymmärtäminen. Ei se ole minun äitiydestäni pois jos joku tekee asiat toisin. Ei se ole minun onnestani pois jos joku joutuu ratkaisemaan oman elämänsä toisin kuin minä. Mutta minä voin oppia, olla avoin ja ymmärtää. Rakentaa niitä ikkunoita. Jopa ovia. Sellaisia jotka ovat aina auki. Tai ainakin raollaan. Että hyvät asiat pääsevät sieltä toiselta puolelta minun kuplaani, minun elämääni. Eikä sekään tee minusta parempaa, mutta se tekee minusta ehkä ymmärtäväisemmän, suvaitsevaisemman, nöyremmän ja kiitollisemman. Jos ei muita niin ehkä ainakin itseäni kohtaan. Ehkä. 

Mutta älähdän kun en voi olla hiljaakaan. Lyön päätäni seinään koska en osaa kääntää sille kylmälle seinälle selkääkään. Puhun. Kirjoitan. Kuvaan. Harvoin löydän ratkaisua joka ratkaisisi tilanteen. Yritän kuitenkin. Yritän myös ymmärtää sen toisen näkökulman, se joka on siellä muurin toisella puolella. Joskus onnistun, mutten silti halua avata ovea. Joskus en onnistu edes näkemään ikkunasta ulos koska sumu on liian sakeaa. Ja joskus, minä rakennan ensin ikunan, sitten oven ja lopulta otan sen ovenkin saranoiltaan. 

Ja niiden ovettomien oviaukkojen takia minä jatkan yrittämistä. Jatkan älähtämistä. Jatkan hetken liian kauaa tuijottamista. Jatkan keskusteluita takapuoli jäässä hiekkalaatikon reunalla. Jatkan kunnes minun kuplaani ei enää mahdu muita maailmoja, kunnes se on niin iso ja pingottunut että se lopulta sulautuu muihin kupliin.

Lakkaa olemasta kupla. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com