Ystävyydestä

 

Ajamme ulos sumusta, kohti Los Gatosin aurinkoisia kukkuloita. 

Olemme matkalla tapaamaan ystävää. 

Minun ja Esikoisen ystävää. 

 

Minulla oli lapsena useita aikuisystäviä. Ihmisiä jotka jaksoivat ottaa pienen lapsen tosissaan. Ystävystyä. Olla minulle kuin vertaisensa kanssa. 

Minä olin ujo lapsi. Muihin lapsiin tutustuiminen oli hidasta, vaikeaa ja ajoittain jopa mahdotonta. 

Minun oli ajoittain erittäin vaikea osata lähestyä muita lapsia ja pyytää päästä mukaan leikkiin. En uskaltanut. Pelkäsin jo etukäteen torjuntaa tai naurunalaiseksi joutumista. Seisoin mielummin vieressä tai istuin pöydän alla. Hiljaa. 

Alakoulun ensimmäisellä luokalla minun ensimmäinen paras ystäväni oli opettajani. Hän oli äitiyslomasijainen joka viipyi vain ensimmäisen vuoden. Mutta hän oli minun oikea ystäväni. 

Kesällä sain mennä hänen luokseen kylään, olla yötäkin. Kävelimme metsässä, leivoimme pullaa ja minä kuuntelin kuinka hänen miesystävänsä soitti saksofonia. Puhuimme keittiön pöydän ääressä myöhään (ehkä ainakin yhdeksään) iltaan elämästä. Hän kuunteli, keskusteli ja katsoi silmiin. Oli minulle läsnä, ihminen ihmiselle. 

Tämän ystävyyden jälkeen on ollut muita. Aikuisia, itseäni paljon vanhempia ihmisiä. Minulla on aina ollut niin kutsuttuja aikuisystäviä. 

Jossain vaiheessa se lakkasi olemasta erikoista, kun itsekin alkoi olla aikuinen, kolmekymppinen. 

Mutta missa asuvalle lapselle se oli erittäin tärkeää, se että oli aikuisia jotka näkivät minun ujouteni läpi, tulivat luokse ja löysivät sen ujon kuoren alta sen tytön, joka niin kovasti halusinkin olla. 

Ujous ei tarkoita epäsosiaalista. Ujous ei tarkoita etteikö lapsi silti haluaisi puhua, kertoa ja kokea. 

 

Esikoinen on perinyt pienen palan minun ujouttani. Uudet tilanteet, uudet ihmiset, ne ovat hänelle vaikeita. Epämiellyttäviä. 

Hän vaatii aikaa. 

 

Kun tapasin Ystävämme ensimmäisen kerran lasten kanssa, Esikoinen katsoi häntä kerran ja alkoi puhumaan. Puolen tunnin jälkeen hän otti Ystävää kädestä ja käveli hänen rinnallaan. Minun sydämeni sykähti. Sain todistaa ystävyyden syntyä. Sain todistaa kuinka joku aikuinen näki tuon pojan ujouden läpi. Näki ohi hänen vetäytyvän vastahakoisuutensa. Ohi uhmakkaan vilkkauden. Ohi raisun reippauden. Näki suoraan sydämeen, sinne missä kaikki pojan ajatukset asuivat. Tuli viereen, katsoi silmiin ja kuunteli. Antoi lapselle luvan tulla ystäväksi, hänelle, aikuiselle. 

 

Hetken leikkimisen jälkeen lähdemme kävelylle. Esikoinen ja ystävä edellä, käsi kädessä. Katselen heitä samalla kun kävelen heidän perässään kuopus sylissäni. Aurinko siivilöityy puiden läpi ja sumun rippeet leijailevat ilmassa. Katselen lastani, jonka olemus viestii hyvää oloa, rentoutta ja onnellisuutta. Mietin miten hänen pieni sydämensä sykkii ja kuulen vaimeana kuinka hän puhuu ja kuuntelee.

Pieni lapsi aikuisen rinnalla.
Käsi kädessä.
Aitona.
Ystävänä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com