On maanantai

 

On maanantai

 

Meillä on King size sänky, tai patja, sitä sänkyosuuttahan meillä ei edelleenkään ole. Koska yritetään olla jotenkin nuoria ja punkhenkisiä. Tai sitten vain saamattomia. Tai päättämättömiä. Ehkä molempia. Kuitenkin, meillä on king size sänky, ja silti on näitä öitä kun käytämme siitä noin 1/3. Kaikki neljä. 

Aamulla kukaan ei ole kamalan levännyt. Yöllä oli viileä, jollain maailman asteella kai kylmäkin. Molemmat lapset tulivat viereen. Tai myönnettäköön että kuopuksen minä hain viereemme kun kyllästyin käymään hänen luonaan jatkuvasti rauhoittelemassa häntä uuteen uneen. Nukuimme kaikki yhdessä kasassa. Oikeastaan minulla oli hieman kuuma, ja tukala, mutta lapset ja mies olivat tiukasti kietoutuneet meidän molempiin peittoihin joten jos halusin saada itse lainkaan lämpöä ei minulle jäänyt vaihtoehtoa kuin sujahtaa itsekin tuohon pienten ja ison kehon lämpimään kasaan. 

Aamulla minua katsoi väsynyt mies ja huonosti nukkuneet lapset. Ehkä sen ikkunan voisi laittaa iltaisin kiinni ja silti yrittää rauhoittaa lapset sinne omaan sänkyyn. Eihän tästä näinkään oikein mitään taida tulla, ajattelen. Tosin tiedän että tämä nukkumisepämääräisyys tulee ja menee. Ihan sama missä kukin nukkuu, välillä on hyviä välillä huonoja jaksoja. 

Vedän jalkaani villasukat ja keitän kuumaa teetä. Maanantai.

 

On maanantai. Mies lähtee väsyneen oloisena töihin. Jään katsomaan perään ja miettimään miten hänen väsymystään voisi helpottaa. Hetkeksi ärryn itseenikin, mies oli juuri kolme viikko yksin, sai nukkua yönsä heräämättä, sai tehdä viikonloput mitä halusi. Ei kai sitä nyt tarvitse niin kamalasti sääliä jos nyt vähän väsyttää. Ärtymys ei kuitenkaan ota tulta alleen. Katson ikkunasta kuinka tuuli heiluttaa viikunapuun keltaiseksi muuttuneita lehtiä ja tunnen empatian aallon sisälläni. Ehkäpä juuri siksi häntä väsyttää, koska sai juuri olla itsekseen, sai tottua nukkumaan yönsä heräämättä. Tähän kaaokseen tottuminen vie taas aikansa, ei se ole hänen vikansa. Ei väsymys ole pikkulapsiarjessa oikein kenenkään vika. Kyllä se taas tästä lähtee, meidän kaikkien arki. 

Kohta on lomakin. Loma lämpimään. Onneksi päätettiin lähteä jo ihan kohta, eikä vasta jouluna. Vaikka se olikin seurausta siitä että meidän piti luopua siitä Kuuban unelmasta. Mutta tehdään hyvä tästä nyt näin. Luulen että olemme kaikki sen tarpeessa. Ei lämmön, mutta yhteisen loman. Yhteisen ajan. Koko sinä aikana kun olemme olleet täällä olemme viettäneet yhdessä perheenä korkeintaan kaksi kokonaista päivää putkeen. Se on vähän. Minun mittakaavassani. Se on hirmuisen vähän. 

Mutta ihan kohta saa olla viikon. Viikko yhdessä. Lämmössä. Hymyilen. Tee lämmittää sisuksiani. Samoin tuo ajatus. 

Ulkona tippuu pisaroita, ei kunnon sadetta, ei sateesta ja tästä ilmiöstä voi edes puhua samassa lauseessa. Esikoinen on haltioissaan. Väittää ettei voida nyt mennä kauppaan. Sataa vettä, pitää laittaa sadevaatteet.  Onneksi sade lakkaa siinä asiasta keskustellessa. Lapsi tyytyy kumisaappaisiin. Kysyy koska sataa kunnolla. Näytän hänelle viikon sääennustetta puhelimestani, ei vielä pitkään aikaan. Loppuviikosta on taas kuuma. Voidaan olla taas ilman huppareita. 

 

On maanantai. Aamu kulkee takkuillen eteenpäin. Kauppaan, pysähdysten kautta kotiin. Siivotaan vähän puutarhaa, tehdään lounasta. Pojat leikkivät rantaretkeä. Pakkaavat reppuihin säilyketölkkejä keittiön kaapista. Niitä löytyy varmaan taas vaatekaapista ja vaikka mistä muutaman kuukaudenkin päästä. 

Päiväunitauolla tehdään palaepelejä. Esikoisesa on tullut nopea ja taitava. Hänellä on ihan oma taitonsa ja logiikkansa rakentaa palapeli, ei reunojen kautta vaan ihan mistä sattuu. Hän on graafikon ja valokuvaajan lapsi, mitä muuta kuvittelit sanoi äitini kun asiaa hänelle aikoinaan hämmästelin. Niin, en kai kuvitellut mitään, sepä se. Kun ei itseään näe kuten ulkopuolisia. Ei omaa perhettään näe siten. En minä osaa katsoa meitä että ah, tuossapa on kaksi luovaaja boheemia ihmistä, heidän lapsistaan varmaan tulee myös luovia ja öh, boheemeja?

Mennäänkö metsään kun kuopus herää? Joo mennään, mennään etsimään eläimiä. 

Pakkaan evästä ja varavaatteet reppuun. Esikoinen nukahtaa autoon. 

 

On maanantai. Kävelemme kaksi ja puoli tuntia kukkuloilla. Ihmettelemme järvellä olevaa siivousalusta, katselemme sukeltelevia nokikanoja ja korkealla liitäviä haukkoja. Metsä on vielä vihreä. Maassa on kuivuneita, hitusen punertavia vaahteranlehtiä.

Syksy ei ole vielä värjännyt puita, ei ainakaan täällä. Kuivuus sen sijaan on tehnyt kukkuloista ruskeita, ruohosta paikoin kuivaa ja jalkojen alla tomuksi murskautuvaa.

Nyt on pilvistä. Lähes samanlainen ilma kuin silloin kun ihan ensimmäisen kerran kävimme tällä kukkulalla. Se oli helmikuuta. Olimme ihan juuri saapuneet. Kaikki oli niin hämmentävää, niin outoa vielä. Silloin ei ollut edes kevät vielä kunnolla alkanut. Puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon. Samaan aikaan niin vähän.

Elämä on aika paljon tasaisempaa nyt. Vähemmän tunnekuohuja. Vähemmän yöheräämisiä myöskin. Katson kuinka kuopus juoksee esikoisen perään ja nauraa. Tuokin lapsi on oppinut nauramaan. Puhumaan. Nukkumaan. Se on suuri askel. Minäkin olen varmasti muuttunut. Lopettanut sen rimpuilemisen. Puolisokin on varmasti muuttunut. Pysähtynyt näkemään mitä hänellä on ihan siinä lähellä. Ainoa mikä ei ole muuttunut on rakkaus. Rakkaus lapsiamme kohtaa, rakkaus toisiamme kohtaan. Se on turvallinen tunne. Että tietää. Että voi olla varma. Rakkaudesta. 

 

On maanantai. Syödään välipalaa: näkkileipää ja banaania. Katsellaan järvelle, lasketaan nokikanoja. Minua hymyilyttää. Hymyilyttää nuo pojat joilla on voita poskilla. Hymyilyttää toisaan takaa-ajavat nokikanat. Hymyilyttää vaahtera jonka lehdet ovat aavistuksen oranssit. Hymyilyttää taivas joka aukeaa laakeana ylläni, pilvisenä mutta korkeana. Hymyilyttää oma olo joka on läsnä. Hymyilyttää se että saa olla. 

 

On maanantai. Iltapalaksi pizzaa. Lapsia nukkumaanlaittaessa molemmat pojat kiipeävät syliini ja antavat halin. Karhunhalin. Minä tykkään sinusta, ja isästä ja kuopuksesta, sanoo Esikoinen. Ja minä tykkään sinusta, kovasti, hirmuisen paljon, minä vastaan. Kuopus kiljuu Halii ja kapsahtaa kaulaani antaen suukkoja. Nauran. Puoliso kävelee lastenhuoneeseen ja hymyilee meille.

On maanantai.  

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com