Minä olen äiti

Kello on puoli kymmenen tiistaiaamuna ja minä olen valmis heittämään hanskat tiskiin ja kävelemään juuri sillä hetkellä ovet paukkuen ulos. 

Seison keittiössä ja yritän pakata lounasta reppuun, kuopus roikkuu jalassani ja karjuu, syystä joka on minulle epäselvä, Esikoinen huutaa jostain toisesta minulle epäselvästä syystä ja viskoo kenkiään pitkin keittiön lattiaa. Molempien lasten uimavaatteet jotka pitäisi ottaa mukaan lomalle kahden viikon päästä ja jotka halusin laittaa sohvalta kaappiin ovat mystisesti kadonneet koko asunnosta. Kuopus haluaa kengät, ei halua, haluaa hatun ei halua. Esikoinen pomppii kuopuksen päälle, minä suutun. Esikoinen suuttuu. Me kaikki kolme huudamme ja raivoamme. Eikä kukaan oikein edes enää tiedä mistä me kaikki olemme niin saakelin vihaisia. 

Alle kaksitoista tuntia sitten kirjoitin ystävälleni olevani onnellinen. Saavuttaneeni vihdoinkin sen välitilahengityksentavan niin että oikeasti voin sanoa olevani onnellinen. Onnellinen siitä että saan seurata lasteni kasvua ihan siitä aitiopaikalta, onnellinen siitä että saan olla täällä auringossa. Onnellinen siitä että saan ihan oikeasti olla kotona ja läsnä katsomassa kun lapseni tekevät satoja asioita ensimmäistä kertaa. 

No tässä se onnellinen ihminen huutaa pää punaisena ja ärisee lapsilleen. Otan puhelimen käteen ja aloitan tekstiviestin puolisolleni. Haluaisin kirjoittaa että vihaan tätä paskaa. En kuitenkaan halua valehdella, kaiken tämän tunnemyrskynkin keskellä tiedän kyllä etten vihaa. Kirjoitan vähemmän vihaisen viestin, ihan vain jakaakseni sitä että nyt ei ole hyvä, tiedän ettei puoliso voi paljoa tehdä töistään käsin, mutta jo pelkästään se että saa sanoa jollekin auttaa. 

Esikoinen tulee keittiön ovelle ja huutaa että sinä huusit kuopukselle ja siksi se itkee. Sinun pitää pyytää anteeksi. Suljen silmäni ja lasken kahteenkymmeneen. Lapsi on oikeasssa. 

Kyykistyn lattiatasolle, otan molemmat pojat luokseni ja pyydän anteeksi, selitän että suutuin ja että silloinkaan ei saisi huutaa. Halataan. 

Autossa matkalla temppujumppaan kuopus jatkaa huutoaan. Mikään ei kelpaa, ei kirja, ei autot, ei robottilelut. Tuijotan hiljaa ikkunasta ulos ja odotan valon vaihtumista vihreäksi. Esikoinen kysyy haluaisinko minä kuunnella musiikkia. Hymähdän ja laitan radion päälle. Sieltä tulee DavidBowien “Space Oddity”. Kun ensimmäisen sanat “ Ground control to Major Tom”  täyttävät auton alkavat kyyneleet virrata pitkin poskiani. Tiedän ettei tämänaamuinen ole itkun arvoista. Mutta minä itkenkin ihan jotain muuta. Tunnen sen. Itken jotain joka on jäänyt itkemättä, niitä pieniä hetkiä tässä elämässä ja arjessa. Itken menettämisen tuskaa. Itken sitä että en kykene pitämään ihmisiin kaukana yhteyttä sillä tavalla kuin he ansaitsivat. Itken sitä että petyn joka kerta itseeni kun en kykene pysymään rauhallisena tilanteissa jotka sitä vaatisivat. Itken avuttomuuttani muiden hädän edessä. 

Itken sitä perhettä jolle maksoin viime viikolla bensat kun heillä ei ollut rahaa. Itken sitä koditonta miestä jolle veimme kahvilasta lämpimän voileivän puistoon. Itken Aleppon uhreja, itken Naurujen saarten itsemurhan tehneitä lapsia. Ja ihan pinnallisena itken paska äiti hetkeäni. 

Itken omaa hyväosaisuuttani. Häpeän sitä että itken huonoa aamua kun samalla minulla on koti, lapset, auto, ystäviä. Minulla on oikeasti hyvä elämä. Minulla on ihmisä ympärillä jotka auttavat, minulla on perhe ja elämä. Minulla on tulevaisuus. 

Kuuntelen kuinka Bowie laulaa “ Here I am floating round my tin can, Far above the moon, Planet Earth is blue, And there’s nothing I can do”. Hengitän syvään. Katson sinistä taivasta, palmuja, kukkuloita. Kyyneleet kuivuvat poskille. Mieli tasaantuu. 

 

Mitä kuuluu, miten menee. Vaihdetaan kuulumisia. Meitä on useampi suomalainen äiti jotka tuovat lapsensa tuohon samaan jumppapaikkaan. Siinä tunnin aikana ehtii yllättävän paljonkin puhua elämästä, vaikka lauseet jäävätkin kesken jonkun aina juostessa lapsensa perään. 

Totean suorasukaisesti olleen paska aamu. Että olen paska äiti. Että itkettää. Et ole, se on vain tuollaista joskus. Et ole paska. Hyvin sä vedät. Halaus. Ja se lause joka tavallaan on maailman lohduttavin. “Sä olet äiti. Et paska”  Siinä se oli. Yksinkertaisuudessaan. Totuus.

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä olevansa jotain, ihan vain jotain ilman adjektiivia sen edessä. Koko elämäni olen aina asettanut tavoiterimani niin korkealle että sinne on liki mahdotonta päästä. Koska olen aina halunnut ja toivonut olevani hyvä, paras, lahjakas. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt etten yksinkertaisesti ole. Olen ihan hyvä, monessa asiassa. Todella hyvä, erinomainen tai paras olen tuskin missään muussa kuin Annuskana olemisessa.
Olen valokuvaaja. En maailman paras, loistava valokuvaaja, en tosin huonokaan, vaan Valokuvaaja. Piste. 
Olen mieheni puoliso. En mikään maailman paras, upein, kaunein, kiltein ja mahtavin. En ole myöskään huono, kamala tai ilkeä. Olen Puoliso. Piste.
Olen puutarhuri. En huippuluokkaa, en mikään erityislahjakkuus, mutten ole huono, epäpätevä enkä laiska. Olen Puutarhuri. Piste.

Olen ihminen. 

Olen äiti. 

 

Tuo lause “Sä olet äiti” pudottaa koko taakan harteiltani. 

Tiedän toki, että tähän rooliin, jota miljoonat naiset näyttelevät joka ikinen päivä, tähän kuuluu huonot hetket. Mutta tuohon lauseeseen se koko totuus kiteytyy paremmin kuin mihinkään. 

Tähän rooliin kuuluvat ne heikot minuutit kun mieluiten kävelisit ovesta ulos taaksesi katsomatta. Ne hetket kun huudat pää punaisena ja ääni käheänä että sä et nyt todellakaan ymmärrä mikä siinä kengässä on vialla. Hetket kun lapsesi pomppivat hermojesi päällä kuin pahimmat riivaajat yrittäen katkaista sen viimeisenkin säikeen. Kun koet epäonnistuneesi kaikessa kasvatustyössä ja olet varma että maailmassa ei ole ketään muuta joka on hoitanut tämän roolin näin huonosti. Unohdat ne oikeat vuorosanat ja huudat omaa turhautumistasi keskellä lavaa pilaten esityksen kaikilta muiltakin. Luulet näkeväsi katsojien kauhistuneet ilmeet ja häpeillen haluaisit heittää peruukkisi nurkkaan ja poistua lavalta, mutta samalla tiedät ettet voi. Tämä rooli on ikuinen. Ja kun katsot tarkkaan, niin yleisö nyökytteleekin päitään, he näkevät itsensä, he tietävät miltä tuo tuntuu. Näytelmä rullaa eteenpäin eikä kukaan kohta enää muista sinun huutamistasi. Sinun roolisi jatkuu, koska huuto oli oikeasti sisäänkirjoitettua, osa tätä. Tuo kaikki on samalla tavalla osa tätä näytelmää kuin ne hetket kun lapsesi halaa sinua, kun lapsesi kuiskaa korvaasi “minä tykkään sinusta”. 

Sinä olet äiti. 

 

Lounas autossa. Ennen sitä piti hakea ketsuppia kaupasta. Myönnyn koska en yksinkertaisesti jaksa tapella aiheesta uudestaan. Ostan itselleni kukkia. Iloisen värisiä. Katselen niitä hymyillen jo kaupan kassajonossa. Äitini osti aina kukkia perjantaisin. Isä siivosi talon ja äiti toi töistä tullessaan tuoreet leikkokukat. 

Kun tein töitä floristina meilläkin oli aina kotona kukkia. Meillä oli oranssi Askon keittiöpöytä. Rakastin sitä niin paljon kuin nyt huonekalua voi rakastaa. Kauan se kulki mukana muutoissa, taisi siirtyä varastoon vasta esikoisen synnyttyä kun löysimme keittiöömme pyöreän pöydän.

 

Kotona avaan kukkapaketin ja löydän sieltä viestin “ Happy Boss’s Day”. Pidän asiaa ehkä hieman huvittavampana kuin mitä se oikeastaan on. Esikoinen sanoo minulle, että pitäisi ostaa useammin kukkia. Kuinka niin kysyn. Sinä ilahdut niistä kovin paljon, äiti. Halaan poikaa ja sanon että no niin pitäisi. Ostetaan useammin. Vetäydymme molemmat omiin oloihimme viettämään iltapäivähetkeä. Kiroitan ja juon teetä. Tuijotan hiljaisena ikkunasta ulos ja tunnen miten aamuinen kiukku on poissa. Oloni on maatunut. Kuin vanhan tammen. Pohdin mistä se johtui, se itkukohtaus. Ehkä se vain kiintiöitkua. Välillä pitää vähän itkaista, että jaksaa taas sanoi kerran eräs ystäväni. Miksiköhän itkemisestäkin on tehty heikkouden merkki. Oikeastihan sekin on vain tunteiden näyttämistä. Eikö se ole vahvuutta. 

Viime vuonna, kun elämä oli aika kurjaa, minä itkin todella vähän. Muistan edelleen ajatelleeni että nyt ei kannata itkeä koska se itku vie voimaa, ja minä tarvitsen sen voiman selviytyäkseni. Eikö ole kamalaa? Eikö ole raadollista?

Nyt minulla kuitenkin on taas voimaa. Voimaa itkeä. Voimaa olla vahva. Tai heikko. Ei kai se hetkittäinen heikkonaoleminenkaan voi olla niin paha asia. Esikoinen tulee vierelleni. Otin sinusta kuvan. Ajatteletko sinä taas elämää? Kirjoitatko sinä elämästä? Naurahdan ja sanon hänen olevan oikeassa. Hän pyytää päästä syliini ja minä otan. Hetken päästä kuopus tassuttelee makuuhuoneesta ja kiipeää toiselle polvelleni. Hengitän tyytyväisenä lapsien tuoksua, tunnen heidän lämpimät ihonsa käsiäni vasten ja sydämeni paisuu suureksi palloksi. 

 

Koverretaan kurpitsasta irvistävä naama, vihainen naama, sellainen joka pelottaa möröt pois. Tätä on odotettu koko kesä, kasvatettu tuota kurpitsaa rakkaudella ja käyty sen vieressä odottamassa että se muuttuisi oranssiksi. Kaiverran kurpitsaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Aurinko lämmittää ja kurpitsan sisus haiskahtaa. Saan tehtyä sille silmät ja irvistävän suun. Lopputulos on ok. Se on kurpitsa, ei mitenkään erityisen hieno tai upea, mutta ei erityisen rumakaan.

Se on kurpitsa. 

Aivan kuten minä olen äiti. 

Ja se riittää. 

Se on tarpeeksi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com