Supersankarivoima

Herään horroksesta lasten sängystä. Kuopus on valvottanut aamu neljästä saakka. Väsyttää ja kiukuttaa. Kiukuttaa koska väsyttää. Kiukuttaa ihan vain koska on jotenkin huono aamu.

Tekisi mieli äksyillä, äksyillä lapsille, miehelle ihan kaikelle. Vien lapsen makuuhuoneeseemme puolisoni luo ja pyydän että hän nousisi tekemään puurot. Kaivaudun uudestaan peittojen alle ja suljen silmäni. Unen rajamailla kuulen vielä kuopuksen itukun ja esikoisen vaatimukset joita hän omassa aamuäreydessään isälleen huutaa. 

45 minuuttia myöhemmin herään uudestaan ja nousen. Olo on astetta verran siedettävämpi. Sellainen että saan hillittyä itseni enkä ala haastamaan riitaa kenenkään kanssa. Tunnistan itsestäni sen ärsyttävän piirteen, sen kun on tarpeeksi väsynyt ja hunotuulinen ja etsii jotain aihetta josta voisi alkaa ärisemään. Lapset katsovat lastenohjelmia, iänikuista oktonauttia. Hetken mietin että olisi parempi jos eivät katsoisi aamuisin mitään, en jaksaisi niitä riitoja joita ohjelman valitseminen aiheuttaa. Toisaalta jakso oktonautteja tai Taavia antaa meille 10minuutin rauhan. Ehtii juoda teen kuumana. Ja kun en kerta onnistu saamaan puolisolta puhelinta pois kädestä aamuisin niin oikeastaan tilanne on jo menetetty lastenkin kohdalta. Meidän perhe nyt tekee tämän näin. Syödään aamupalaa epämääräisenä äreänä ja hiljaisena joukkona. Yleensä minä ja kuopus olemme ne hyväntuuliset, esikoinen ja mieheni ne ynseät aamuärisiät. Tänään Kuopus on ainoa aurinko hymyilemässä. 

Muistan että naapurissa kaadetaan tänään puu jonka johdosta sähköt katkaistaan kuudeksi tunniksi kello yhdeksän. Puhelimeni akku on lähes tyhjä joten laitan sen laturiin, tosin vain todetakseni myöhemmin että laturi ei ollut seinässä. 

Tyhjennän lasten avustuksella pakastimen kylmälaukkuihin ja valutan ison kannullisen juoma ja keittovettä valmiiksi. 

Juon toista kuppia teetä ja vaellan ulkona märällä nurmikolla. Yön viileys viipyy vielä varjossa. Aamuisin tarvitsee villasukat ja hupparin. Päivät pärjää vielä lyhyissä hihoissa ja housuissa. Taistelen epämääräistä melankolian tunnetta vastaan. Katselen lakattuja kynsiäni ja varpaitani. Kävin viime viikolla ystävän houkuttelemana mani-ja pedikyyrissä. Olen yllättänyt itseni olemalla ihan aidon oikeasti tyytyväinen kynsiini koko viikon. Jokin epämääräisen tyytyväinen naisellisuuden humahdus ohittaa ajatukseni kun katselen käsiäni. Minä olen aina tehnyt käsilläni töitä, puolisoni kädet ovat aina olleet pehmeämmät ja paremmassa kunnossa kuin minun. Täällä on ensimmäinen kerta kun kynsilakka on pysynyt sormien kynsissäni jo lähes viikon ajan. Jään miettimään elämää ja tulevaisuutta. Sitä mitä oikein haluaisin tehdä sitten joskus kun tekemisen aika taas koittaa. Haluaisin jatkaa siitä mihin jäin, mutta tehdä vielä jotain merkityksellisempää. Työni nuorten ja lasten parissa on toki auttanut monia yksittäisiä ihmisiä. Varmuudella tiedän, että on nuoria jotka ovat työpajani kautta löytäneet tavan ilmaista itseään ja sitä kautta saaneet solmuja elämässään auki. Tiedän, että olen ollut mukana antamassa sysäyksiä oikeaan suuntaan. Tämä kaikki on se syy miksi haluan työtä jatkaa, mutta samalla tunnen riittämättömyyttä. Kun haluaisin tehdä jotain merkityksellisempää, suuremmassa mittakaavassa. Jotain joka saavuttaisi enemmän autettavia. Mutta tarkoittaisiko se siirtymistä pois itse auttavan asemasta, operatiivisemalle puolelle… En tiedä. Katselen aamulennolla olevaa kolibria ja pyöritän ajatuksia mielessäni ja kaivelen muististani erilaisia ideanpoikasia joita olen vuosien varrella pyöritellyt. Pohdintani rikkoutuu kuopuksen paukuttaessa kattilankansia yhteen vieressäni. Ääni särähtää korvaani ja jää sinne soimaan. Kolibiri lennähtää luumupuun lehvistön suojaan ja kuulen kuinka se säksättää ärtyneenä. Äyksähdän hänelle, ihan turhasta. Omaa pahaa tuultani. Hengitän hetken ja kyykistyn pyytämään anteeksi. Kuopus nauraa ja jatkaa kansien paukuttamista. Esikoinen on pinonnut kaurahiutale pakkauksia vierekkäin ja rummuttaa niitä lusikalla. Pyöritän silmiäni ja menen keräämään kirjastoon meneviä kirjoja kangaskassiin. 

 

Vietetään aamu kirjastossa. Viestin ystäväni kanssa ja hänen energisyytensä saa minut paremmalle tuulelle. Luen pojille kirjan dinosauruksista ja lainaamme ison kasan kotiinvietäväksi. Aasialainen nainen tulee kysymään ovatko pojat kaksosia, kun vastaan kieltävästi hän yllättyy. Kerron että heillä on vuosi 10 kk ikäeroa. Nainen katsoo minua ja aidon vilpittömästi ihmettelee kuinka me saimme sellaisen idean tehdä lapset niin lähekkäin. Eikö se ole raskasta. Eihän teille jää aikaa säästää rahaa molempien kouluihin kun he ovat lähes vuoden välein syntyneet. Niin. En ole koskaan ajatellut sitä siltä kannalta. Selitän että olemme Suomesta, että meille koulutus on toistaiseksi vielä ilmaista. Naisen katse on epäuskoinen. Olette kuitenkin nyt täällä. Niin, mutta menemme takaisin kun lapset menevät kouluun. Niin ne kaikki sanovat, ja sitten kuitenkin jäävät, ja sitten lapset joutuvat menemään huonoihin kouluihin eivätkä saa koulutusta koska vanhemmat eivät ole säästäneet tarpeeksi rahaa. Hymyilen, oikeasti en edes ärsyynny. Kerron naiselle että uskon meidän kyllä palaavan mutta arvostan hänen huoltaan. Nainen hymyilee takaisin ja hyvästelee. 

Ravistan päätäni hieman huvittuneena ja jatkan matkaamme. Sekunin sadasosaksi pysähdyn kahvilan eteen ja pohdin hakisinko sieltä kahvin itselleni. Poistuisiko tämä sumuinen silmiä kirveltävä väsymys ja sen mukana tämä ärtymys kaikkeen sillä. Päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Kuopus pyytää saada kävellä. Hän juoksee edeltä, nauraa ja juoksee pienillä lyhyillä jaloillaan niin kovaa kuin pääsee. Silmäni siristyvät ja suuni kaartuu hymyyn. Hassu lapsi. Hassu poika. Esikoinen nauraa. Sanoo että kuopus on hupsu. Ihan kuin isä. Hymähdän. Niin, hupsuja olette te kaikki. 

 

Kuopus on nukahtanut jo aikaa sitten päiväunille. Ilman huutoa kaikessa hiljaisuudessa. Viivyn lastenhuoneen keltaisten verhojen heittämässä lämpimässä valossa. Luen omaa kirjaani. Annan itselleni luvan hetkeksi uppoutua Edinburghin poliisien maailmaan. 

Esikoinen käy kolmannen kerran ovella kysymässä tulenko tekemään palapeliä, nousen vaikka oikeasti tekisi mieleni jäädä siihen lukemaan. Teemme kaksi palapeliä, siten sanon haluavani siivota taidetarvikekaapin. Lupasin itselleni tekeväni jotain hyödyllistä tänään, jotain josta voin kokea saaneeni jotain aikaiseksi. Esikoinen istuu jalkojeni juuressa ja lukee kirjastosta lainaamaansa supersankarikirjaa. En raaski sanoa hänelle että hän on tiellä. 

 

Iltapäiväksi puistoon. Siihen ihanaan. Siihen jossa on aina puuhaa. Ajetaan sinne kiertoteitse, lataan puhelimeni akkua samalla. Ajan reittiä jota en ole ennen ajanut. Usean talon pihalla on kyltti jossa ilmoitetaan että talon asukkaat äänestävät Trumpia. Mietin millaisia ihmisiä tuolla asuu. Mietin miten he kasvattavat lapsiaan. Mietin millaista olisi keskustella heidän kanssaan maailmasta. Löytäisinkö sanoja. Osaisinko keskustella. Millaiseen tulevaisuuteen he uskovat.  

 

Metsä.Etsitään kiviä, sellaisia joita voidaan illalla pestä ja vaikka huomenna maalata. Tai perjantaina. Tehdään niistä hämähäkkejä, ehdottaa Esikoinen. Tehdään vaan. Sinisiä ja vihreitä. Selvä. 

Lapset kasaavat puita, kiipeilevät ja etsivät kiviä. Istun juuren päällä ja katselen heitä. Kuvaan. 

Näen kuvat mielessäni ennenkuin edes nostan kameran silmieni eteen. Tätä haluaisin tehdä aina. Kuvatessa unohdan kaiken. Väsymyksen, ärtymyksen. Kuin hengittäisi joillain toisilla keuhkoilla. Sama tunne kuin juostessa, kun viiden kilometrin jälkeen et enää tunne jalkojesi liikettä, kun juoksu vain… sujuu, etenee. Se on hyvä tunne, euforinen. 

Ennen kuvasin näkymätöntä, tunteita, tarinoita, tein siitä näkyvää. Rakensin kuviini illuusioita. Pyrin luomaan tarinan, kertomaan jotain, tekemään jotain kaunista.

Nykyään kuvaan sitä mitä on tässä. En tiedä pitäisikö minun yrittää taas siirtyä myös takaisin tuohon vanhaan. Tehdä joku projekti täällä. En tiedä millä ajalla. 

Aloin kuvaamaan lapsia ja arkeamme ettei taitoni ruostuisi, että työvälineeni pysyisi minulle tuttuna näiden kotivuosienkin aikana. Mutta jo kauan aikaa sitten tämä on muuttunut, ei tämä ole enää taidon ylläpitämistä. Tämä on jotain syvempää. Tässä on jotain, jotain mistä en vielä saa kiinni. Mutta jotain. Tässä tunteessa, tässä tavassa kuvata ja löytää se jokin hetki kuvata. 

Pohdintani keskeyttää esikoinen joka on ottanut kamerani ja kuvannut minua. Hän palauttaa kameran ja pyytää että tulen auttamaan hänet puunrungolle. Esikoinen kertoo olevansa supersankari. Sankari jolla on erikoisvoimana lentäminen ja asioiden vieminen kuuhun kuuihmisille. Naurattaa. Esikoinen kertoo lisää kuuihmisitä ja siitä että heille pitää viedä siemeniä että he voivat kasvattaa siellä salaattia. Hän kysyy mikä supersankarivoima minulla on. Sanon etten tiedä. 

 

Varjot pitenevät ja ilma viilenee. Leikkipuiston muut lapset lähtevät koteihinsa. Nekin muutamat äidit jotka tulivat jakkupuvuissaan ja korkokengissään vielä hetkeksi työpäivän jälkeen leikittämään lastaan pakkaavat hiekkalelunsa kasseihin ja poistuvat autoihinsa. Pojat kasaavat hiekkaa ämpäreihin ja hakevat päälle muratin lehtiä. Muratti on pölyinen, niin kuin kaikki täällä. Maa janoaa vettä. Sadetta on luvattu loppuviikosta, mutten usko sen oikeasti tulevan. Ei ole tullut tähänkään mennessä. Pitäisi sataa niin paljon että kasvit saisivat juodakseen. Ne muutamat pisarat joita pilvet ovat tiputtaneet ovat vain hukkuneet tomuun. 

Lopulta mekin lähdemme kotiin. Metsä, lasten nauru, puut, kivet ja varmaan ennenkaikkea kuvaaminen ovat taas tehneet tehtävänsä: pojat nauravat takapenkillä ja minä huomaan otsaani kiristäneen pannan hävinneen. Väsymys painaa edelleen olkapäitä ja silmistäni puuttuu se kirkkaus jonka hyvinnukuttu yö niihin tuo. Mutta hymyni on taas herkässä ja puolisoni tullessa kotiin suutelen häntä eikä mieltäni pyyhkäisen minkään asteen ärsytys. 

 

Selaan kuvaamiani kuvia tietokoneella ja ymmärrän edelleen kuvaan illuusioita. Tapani kuvata, tapani katsoa maailmaa on edelleen se sama. Se joka etsii sitä kaunista. Kun selaan kuviani tästä meidän arjestamme, yli puolentoista vuoden ajalta jo kuvattuna, en löydä yhtään rumaa kuvaa. Löydän hetkiä jotka ovat olleet raskaita, raastavia, ahdistavia, mutta rumuus niistä uupuu. Ja se kai tämän elämän yksi salaisuuksista on, kyky löytää jotain kaunista, siitä rumastakin, ehkäpä juuri se on minun supersankarivoimani. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com