Anna tuulen tuivertaa

Kello on varttia yli kahdeksan. Esikoinen on nukahtanut heti kun valot sammuivat. Kuopuskin makaa jo hiljaa ja hänen hengityksensä on syvää ja tasaista. Tuijotan päärynän muotoista yövaloa ja sen kajossa näkyvää sotkua lasten huoneen lattialla. Pitäisi siivota. 

Nousen lasten sängyltä ja kävelen hiljaa ovelle. Ennenkuin saan käteni oven kahvalle kuopus nousee istumaan ja pyytää kirkkalla ja selkeällä äänellä vettä. Puraisen kieleeni ja käännyn hakemaan pöydältä vesilasin. Tuttikin on hävinnyt jonnekin ja joudun etsimään sitä pitkän tovin kuopuksen hokiessa rohkaisevasti vieressä “löytää tutin, löytää”. Lopulta poika työntää tutin suuhunsa ja käy uudestaan makaamaan odottamaan unta. Istun sängyn laidalla annan ajan kulua. 

Väsymys painaa minunkin silmäluomiani ja nojaan seinään, varoen kuitenkaan painamasta silmiäni kiinni. Nukahtaisin. Enkä saisi sitten myöhemmin uudestaan unta. Kai. Ehkä. 

Viime yö oli repaleinen, taas. Aina kun ehdin huokaista että yömme alkavat sujua tulee taas näitä kausia kun kuopus valvottaa. Itkeskelee ja näkee painajaisia. On kasvukipuja, on jotain kipuja. Jaksan hyvin yhden, kaksi jopa kolme yötäkin ihan muutaman tunnin unilla. Mutta nyt on takana taas viikko. Viikko unta pienissä pätkissä, heräämistä itkuun. Heräämistä väsymyksestä kirvelevin silmin. Väsymystä puolison silmissä. Peilistä katsovat aamuisin ei vain Kalifornian ilmastosta 80-luvun kiharapilveksi räjähtänyt hiuspehko vaan myös ne niin tutut tummat silmänaluset. Olen taas kiltisti kaivanut meikkivoiteen esiin, sillä saa itsensä ihmisen näköiseksi. Hymyileväksi. Normaaliksi. 

Miehellä oli tänään vapaapäivä. Kävin aamulla herättämässä häntä, mutta hän oli niin syvässä unessa että viiden minuutin tuloksettoman ravistelun jälkeen luovutin. Totesin että selkeästi hän tarvitsee nyt unensa, ajattelin että ehkä tämä vapaapäivä on hänellekin hyväksi, oikeana vapaapäivänä, sellaisena kun saa nukkua pitkään, kun kukaan ei ole heti aamusta vaatimassa mitään. 

 

Pakkasin lounaan reppuun ja kävelin lasten kanssa autolle. Mennään leikkipuistoon, sinne tulee toinenkin äiti. Pojat ovat innoissaan, toheltavat autossa omiaan. Huomaan unohtaneeni käsilaukun, sillä aikaa kun haen sen on kuopus onnistunut työntämään jalkansa penkkien väliin niin ettei saa sitä pois. Nostan lapsen turvaistuimeen ja vilkaisen kädessäni ollutta avainnippua. Auton avain puuttuu. Se ainoa. Pohdin kuumeisesti mihin olen sen näiden kahden viimeisen minuutin aikana voinut jättää, etsin auton ympäriltä, kävelen takaisin keittiöön, etsin uudestaan. Lapset sekoilevat autossa ja kiipeilevät pitkin penkkejä. Teen kaikkeni etten hermostuisi. Systemaattisesti etsin penkit ja auton lattian uudestaan läpi. Ei mitään. Nojaan hetken auton keulaan ja katselen puutarhaa. Suljen silmäni ja pohdin menisinkö herättämään puolisoni auttamaan etsinnässä. Käännyn kuitenkin takaisin lapsiin päin ja nostan kuopuksen pois kuskinpaikalta, ja mitä hänen jalkansa alla onkaan? Avaimet. 

 

Kävellään pitkin hiekkapolkua, katsellaan sorsia. Syödään lounasta. Puhutaan elämästä. Esikoinen tarttuu ystävää kädestä. Kertoo tarinoita. Jokin yhteys on syntynyt. Hän on löytänyt aikuisen jonka kanssa kokee voivansa puhua. Seuraan tätä pientä tapahtumaa vierestä ihmetellen, ihaillen. 

Mietin miten tärkeää on että lapsi löytää myös muita aikuisia elämäänsä. Miten tärkeää on luoda suhteita muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiinsa, isovanhempiinsa. Me olemme onnekkaita siinä että minulla on täti ja hänen puolisonsa jotka ovat ottaneet lapsemme vastaan kuin omansa. Se suhde joka heillä on poikiin on sanoinkuvaamattoman kaunis. 

Ajatukseni palaavat viikonloppuun, kaupungissa vietettyyn päivään. Kävelimme kaupungissa homokortteleissa. Tuntui hyvältä olla siellä missä oli erilaisia ihmisiä. Missä oli vaihtoehtoisia ihmisiä. Pohdin sitä mitä lapsemme näkevät nyt jokapäiväisessä elämässään ja mitä tämä on. Eroa. Sanon ääneen puolisolleni että haluaisin että lapsemme kasvaisivat näkemään vaihtoehtokulttuuritkin normaalina. Ettei kyse olisi siitä että he pitäisivät punkkareita, hippejä, gootteja, hevareita tai muita kuin heterosukupuolisa tai muita kuin valkoisia ihmisiä jotenkin normista poikkeavina, jotain mitä heidän tulisi suvaita. Vaan että kaikki ihmisryhmät (lisäsin tähän kuitenkin “paitsi natist ja fasistit”) olisivat normaaleja. Että voisimme tarjota heille sellaisen kasvatukse, sellaisen maailman jossa erilaisuus olisi normi. Mutta miten se tehdään? Paitsi näyttämällä esimerkkiä. 

Mutta faktaahan on että myös ympäristö vaikuttaa lapseen. Se mitä näkee jokapäiväisessä elämässään. Se mitä näkee omassa kodissaan, kavereiden kodissa, koulussa, päiväkodissa, kotikadulla. 

Aihe jäi roikkumaan ilmaan. Emme me vielä tiedä miten me tuon saamme aikaiseksi. Emme tiedä saammeko edes. Mutta se on toive, se on tavoite, se on unelma jota yritämme saavuttaa. 

 

Moottoritie, ympärillä kukkulat. Matkaamme kohti Windy Hilliä. Korkeaa kukkulaa, josta näkee kauas. Esikoinen kitisee, on väsynyt, pitää kuitenkin isää kädestä ja kävelee edeltä. Seuraan kuopus sylissä perässä. Tuulee. Muuten on hiljaista. Kaunista. 

Istumme kukkulan laella. Kaukana näkyy kaupunki. Puolisoni sanoo pojille että jos oikein tarkkaan katsoo voisi nähdä meidän kodin. Esikoinen ei usko. Istutaan syömään eväitä. Tuuli heittää hiukset sekaisin. Tuijotan maisemaa edessäni ja kuuntelen tuulta ja hiljaisuutta. 

Vuosi sitten olimme Ikaalisten kylpylässä. Yhden yön reissu. Odotin sitä silloin kuin kuuta nousevaa. Jotain spesiaalia. Jotain silloisesta raskaasta arjesta poikkeavaa. Vietimme päivän Seitsemisen kansallispuistossa. Iltapäiväksi menimme kylpylään jossa lapset telmivät monta tuntia. Iltapalaksi pitsaa ja sitten hotellihuoneen lakanoihin. Lapset nukahtivat odotetusti nopeasti. Olin odottanut sitä hetkeä, sitä hetkeä että saisi olla kahden miehen kanssa, jossain muualla kuin kotona. Kun se hetki koitti olin niin väsynyt etten jaksanut mitään. En jaksanut kuin kiukutella. Kiukuttelin kun mies lukikin vain sarjakuvaa. Kiukuttelin kaikille hänen ehdotuksilleen. Kiukuttelin koska väsytti. Kello kymmenen pesin hampaat ja kaivauduin tuimana valkoisiin lakanohin. Puolisoni kävi viereeni makaamaan lukien kirjaansa, laski toisen kätensä päälleni ja silitti hajamielisesti olkapäätäni. Makasin hiljaa tuijottaen kattoon. Ulkona tuuli. Kuuntelin tuulta ja hiljaisuutta. Katson valon ja varjon liikettä katossa puolisoni kääntäessä kirjansa sivua. “kyllä me taidetaan lähteä sinne amerikkaan” sanoin. Sinä hetkenä tiesin että päätös oli tehty. Suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen. Aamulla heräsimme katsomaan kuinka aurinko nousi Kyrösjärven takaa värjäten taivaan hetkeksi oranssiksi. Meidän henkinen matkamme tänne, tämän taivaan alle, tällekin kukkulalle alkoi tuona aamuna. Tuosta auringonnoususta. 

 

Havahdun hereille, nukahdin ehkä sittenkin. Poikien hengitys on hiljaista, nousen heidän välistään ja painan huoneen oven hiljaa kiinni takanani. Vilkaisen keittiön kelloa, eikä se ole kuin vasta puoli yhdeksän. Nukuin vain hetken. Talossa on hiljaista. Mies on peli-illassa. Keitän teetä ja istahdan sohvalle. Kuuntelen hiljaisuutta, vaimeana kuuluvaa kaskaiden soittoa, puutalomme nurkkien natinaa. Sytytän kynttilät, nostan jalat sohvapöydälle ja hymyilen itsekseni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com