Sulle yksi, mulle yksi? Pohdintaa tasa-arvosta parisuhteessa

 

Meidän perheellämme on aina ollut tapana tehdä asioita vähän rytinällä, välittämättä hirveästi normeista tai rooleista.

Olemme aina ajatelleet olevamme parisuhteessamme tasa-arvoisia. Taistelupari.

Sitten tuli lapset.

Ja moni asia muuttui.

Elämänasenteemme.

Kauppalehdessä oli

artikkeli 

siitä miten naisia on hankalampi houkutella lähtemään ulkomaille töihin.  Vaikka artikkeli lähestyi teemaa yhden yrityksen näkökulmasta, uskallan väittää tilanteen olevan sama suhteellisen laajalla spektrillä. Tämä mutu tuntuma tulee pelkästään sen pohjalta kuinka paljon  naisia olen tavannut kolmen kuukauden Kaliforniassa oloni aikana. Kaikilla heillä on sama tarina: ovat täällä miehen työn perässä. 

Elämme vuotta 2016, Suomessa teoreettisesti tulisi olla tasa-arvo. Käytännössä tämä ei edelleenkään toteudu. Se näkyy pienissä asioissa. Pienissä valinnoissa. Pienissä hetkissä.

Minä en pysty puhumaan muiden puolesta. Minä en tiedä mitkä syyt ovat painaneet vaakakupissa kun muut perheet ja pariskunnat ovat tehneet päätöksiä, joiden pohjalta he ovat päättäneet lähteä ulkomaille. En tiedä syitä joiden pohjalta nainen on jättänyt oman työnsä ja päättänyt olla kotivaimo/äiti.

Minä en myöskään tiedä syitä miksi jotkut perheet ovat päättäneet olla lähtemättä, onko taustalla ollut kyse siitä että ulkomaille lähdettäisiin naisen työn perässä vai joku muu syy.

Mutta minä voin kertoa meistä. 

Ja siitä miten minä ajattelen tasa-arvosta, miten se meillä toteutuu tai on toteutumatta. 

Minä sain viime kesänä työtarjouksen, Kemistä. Vuoden määräaikainen, mutta täysipäiväinen, työ yhteisötaiteilijana. 

Unelmani.

Kieltäydyin.

En edes tuonut teemaa ruokapöytäämme, en kysynyt mieheltäni "lähtisitkö vuodeksi Kemiin?" 

Ei, minä laitoin ilmoitusluonteisesti tekstiviestin " Minulle tehtiin unelmieni duunin työtarjous. Kemistä. Kieltäydyin."  Mieheni kysyi minulta vielä myöhemmin olinko ihan varma, että voitaisiinhan miettiä jotain etätyöjärjestelyitä, että hän olisi osan aikaa minun ja lasten kanssa Kemissä, osan aikaa Helsingissä. Ravistin päätäni ja sanoin etten halunnut tehdä sitä lapsillemme. Ilman lapsia olisin suostunut, mutta en nyt. Liian hankalaa, liikaa riskejä siitä että elämästä tulee kaaos.

Asia oli loppuunkäsitelty.

Mitä sitten mietin omassa päässäni?

Pyörittelin aihetta päiviä, pohdin pystynkö lähtemään, laittamaan lapset hoitoon, repäisemään heidät irti isästään arkipäiviksi. Olemaan itse yksinhuoltaja arkisin ja tekemään tuon työn kaupanpäälle. Tulin lopputulokseen, etten pystynyt enkä halunnut ottaa riskiä yrittämällä kuitenkin.

Kertaakaan ei mielessäni käynyt ajatus siitä, että olisin pyytänyt miestäni irtisanoutumaan ja lähtemään mukaani, olemaan lasten kanssa vuoden kotona. 

Miksi en?

Koska en kokenut olevani oikeutettu pyytämään sellaista. Kemi on kaukana kaikista meidän turvaverkoista. Kemi on pieni kaupunki. Kemissä mieheni ei tuntisi ketään.

Lisäksi, se surullisin mutta yksi painavimmista syistä: Raha.

Minä en ikinä pääse mieheni ansioihin. Rahan määrä, jonka minä tuon kotiin, olin sitten palkattu täyspäiväisesti johonkin tai tein töitä yritykseni kautta, on aina vähemmän kuin mieheni palkka.

Kun Kemin tarjous tehtiin oli taloudellinen tilanteemme se, että sekä mieheni että minä teimme töitä. Minun olisi siis pitänyt tienata enemmän kuin mieheni tienasi, jotta olisimme olleet taloudellisesti samassa tilanteessa kuin silloin. Tähän minä en koskaan pääse.

Kun sitten muutama kuukausi tämän tapahtuman jälkeen olimme päätöksen edessä lähteäkö kahdeksi vuodeksi Kaliforniaan, epäröintiä oli vähän. Laskeskelimme toki pärjäämmekö taloudellisesti, pohdimme miltä minusta tuntuisi jättää omat työni ja olla kotona, miten lapset reagoisivat kaikkeen. Pureskelimme aihetta päiviä, viikkoja ja keskustelimme ystäviemme ja vanhempieni kanssa aiheesta.

Eräs ystäväni tokaisi minulle " Ai miehesi ei sitten lähtenyt sun perässä Kemiin  sun unelmatyön perässä mutta sä oot valmis lähtemään Kaliforniaan sen työn perässä? Miksi?"

No, Kalifornia ei ole Kemi.

Ei, se on vielä kauempana. Mutta täällä on valoa.

Lisäksi kuten

täällä

 kerroinkin jo, olen utelias, seikkailunhaluinen. 

Ja kun sitten mietitään sitä tasa-arvoa, sitä miksi minun on helpompi luopua työstäni, turvaverkoistani, ystävistäni ja lähteä kotiäidiksi tuhansien kilometrien päähän, mieheni unelman perässä, kuin vaatia sitä itse mieheltäni, niin silloin haluan nostaa esiin

ajatukseni

siitä, että tasa-arvo ei ole mikään rusinapakkaus, joka jaetaan tasan joka päivä. Se on elämän mittainen, loputon tie, jonka varrella niitä rusinapakkauksia jaetaan kunkin jaksamisen mukaan.

Juuri meille, juuri nyt tämä oli se toimivin ratkaisu. Se että minä jään kotiin, mies menee töihin. Näin pystymme saavuttamaan taas yhden yhteisen matkan, seikkailun, mieltä ja elämämme rikastuttavan elämyksen.

Se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi aina tehdä päätökset tämän perusteella. Se ei tarkoita, että me olisimme aina tehneet päätöksemme tämän perusteella. Kun minä päätin lähteä Englantiin opiskelemaan, mieheni tuli perässä. Yliopistoon jota hän ei olisi itse valinnut.

Kun hän opiskeli Suomessa, minä tein töitä ja elätin meidät. Kun valmistuimme Englannissa v. 2008, pahimman laman keskellä, minulla oli töitä, miehelläni ei. Minä elätin meidät. 

Nyt meillä on kaksi lasta. Jonkun täytyy pitää heistä huoli.

Mieheni on loistava isä, upea vanhempi enkä missään nimessä väitä etteikö hän kykenisi huolehtimaan lapsistamme. Mutta rakkaudella ja rehellisyyden nimissä, meistä kahdesta, minä olen se joka tämän kaksivuotisen pestin heidän kanssaan kotona pystyy paremmin hoitamaan. 

Riippumatta siitä olenko mies vai nainen. 

Olen varma, että tilanteen ollessa toinen, lasten ollessa isompia, meillä on edessämme vielä lukuisia tilanteita, joissa perheemme menee minun työni edellä.

Jos tilanne olisi se että minulle tarjottaisiin sellaista työtä, jolla elättäisin koko perheemme, jäisikö mieheni silloin kotiin lastemme kanssa?

Asiasta varmasti ainakin keskusteltaisiin. Mutta en ole varma päätyisimmekö siltikään siihen ratkaisuun. Tiedän monta pariskuntaa jotka ovat käyneet nuo keskustelut, mutta eteen on tullut lopulta kynnyskysymys siitä, voiko mies olla kotona x vuotta lasten kanssa. Mitä tapahtuu hänen uralleen sinä aikana?

Elämme yhteiskunnassa jossa kaikesta tasa-arvo paasauksesta huolimatta edelleen on olemassa miehen euro/punta/dollari ja naisen euro/punta/dollari.

Elämme yhteiskunnassa jossa miehet käyttävät edelleen vain murto-osan heille oikeutetuista perhevapaista. Miksi?

Elämme yhteiskunnassa jossa naisen cv:ssä on ok olla useamman vuoden tauko, selitettävissä kotiäitiydellä, miettikää kuitenkin itse miltä se näyttää miehen cv:ssä.

Haluan uskoa, että emme enää elä maailmassa missä miehen työ määrittää perheen asuinpaikan, mutta niin kauan kuin yhteiskuntamme ei tue toisenlaista mallia, ei tule vastaan siinä, että mieskin voi olla kotona lasten kanssa ilman merkittävää taloudellista tai urallista tappiota, niin kauan tämä sota on yksittäisten ihmisten sodittavissa. Ja yksin se on hidasta.

Rohkaisen kuitenkin jokaista, joka siihen kykenee osallistumaan taisteluun. Nostakaa kotona se kissa pöydälle, tehkää laskelmia, miettikää onnistuisiko lähtö, kumman tahansa. Unohtakaa olevanne mies ja nainen, olkaa kumppaneita, olkaa tiimi, yhdessä te onnistutte. Ja teidän avullanne jossain vaiheessa yhteiskuntakin muuttuu. Hyväksyy meidät ihmisinä, ei miehinä ja naisina. Alkaa katsomaan meitä yksilöinä, ei ennaltamääritelynä sarjana työvoimaa. 

Minä en juuri nyt pysty olemaan yksi teistä, meidän perheen resurssit jakaantuivat tällä etapilla toisin. mutta te saatte minun täyden tukeni. Olkaa rohkeita. Muuttakaa maailmaa.

Minä töissä Intiassa, ennen lapsia.

Meidän perheemme matka on vasta alussa. Meillä on vielä monta taukopaikkaa. Monta rusinapakkausta jaettavana. Ja kun sitten joskus olemme huipulla, olen varma että meillä kaikilla on vatsat täynnä ja hymy huulilla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com