Rinnakkaistodellisuudet

Olen jo usean päivän, ehkä jopa viikon ajan, yrittänyt kirjoittaa vastausta kysymykseen mitä meille nyt kuuluu. Koen kysymyksen hankalana, en siksi etteikö meille kuuluisi hyvää, vaan siksi että en ole varma mitä meille tavallaan kuuluisi kuulua. 

Sisareni mainitsi lukeneensa jostain, että kun muuttaa uuteen paikkaan niin aluksi elämä on kuin kuherruskuukautta. Kaikki on ihanaa. Sitten tulee suoranainen paska vaihe kun kaikki on kurjaa jonka jälkeen elämä asettuu yleensä suhteellisen harmoniseen uomaansa. 

Meidän kohdallamme näin ei ole suoranaisesti käynyt. Kirjoitin jo aiemmin siitä että lasten sopeutuminen on ollut hidasta ja minäkin etsin vielä paikkaani. Tässä on tapahatunut toki edistystä. Me kaikki olemme alkaneet löytää jonkinlaisen rytmin, arjen, tavan hengittää tämän mantereen ilmaa ja kipuilla vähemmän.

Viikoissa on rytmiä, olemme löytäneet ihmisiä kenen kanssa jutella ja toimintatapoja jotka helpottavat perheenä toimimista. Vastustamme edelleen liikaa autoilua ja kävelen kaikkiin puistoihin ja kauppoihin joihin on alle 3km matkaa, syömme puistoissa oikeita lounaita emmekä ole vielä ainakaan sortuneet amerikkalaiseen snack kulttuuriin. Luulen kuitenkin että se kaikkein rankin vaihe on meidän kohdallamme tämä alku. Että kunhan tästä selvitään kuivin varpain ja pää pinnan yläpuolella on edessämme se kuherruskuukausi.

Vaikeina päivinä, kun harmittaa että ulkona sataa, kun päänsärky jyskyttää ohimossa ja ruokakin palaa pohjaan, saan itseni kiinni pohtimasta olisiko elämä juuri nyt helpompaa Suomessa. Ei olisi. Vastaus napsahtaa tietoisuuteeni ennen kuin edes saan kysymystä ajateltua loppuun. 

Elämässä yleisesti on helppoa valehdella itselleen, että asiat olisivat jossain muualla paremmin. Jos se ja se asia olisi toisin niin olisimme varmasti onnellisempia. Harvoin elämä kuitenkaan menee niin.

Kuvitelaampa nyt vaikka, että olisimme jääneet Suomeen: 

Olisimme kärvistelleet läpi talven, jota varsinkin puolisoni vihaa. Pitkä pimeä kausi olisi väsyttänyt kaikkia, valon määrän äkillinen lisääntyminen keväällä olisi taas laukaissut minulla sen jokakeväisen migreenikohtausten sarjan. Minä olisin ottanut vastaan yhden tarjotuista töistä, luultavasti sen osa-aikaisen. Lapset olisivat siis menneet osa-aikaiseen hoitoon. Stressiä olisi aiheuttanut pelkästään jo Puten hoidon aloitus ja siihen liittyvä säätö. Lasten hoidon myötä he olisivat mahdollisesti myös olleet erittäin usein kipeänä. Olisin myös osa-aikaisesti mukana eräässä toisessa yhteisötaideprojektista joka saikin rahoitusta tälle vuodelle. Eli käytännössä tekisin täysiaikaisesti töitä, puolet ajasta lasten kanssa. Stressitasoni olisivat luultavasti aika korkealla ja väsymys painaisi. Puolisoni olisi neljä päivää viikosta töissä ja viikonloppuisin me yrittäisimme jotenkin löytää aikaa myös toisillemme ja ystävillemme. Haaveilisimme lomasta aurinkoon, todetaksemme ettei meillä ole varaa eikä oikeastaan aikaakaan siihen, niinkuin ei ollut kahtena edellisenäkään vuonna. Lapset kiukuttelisivat, tappelisivat, valvottaisivat öisin aivan samalla tavalla kuin täälläkin.

Toki olisi siellä ne kauniitkin puolet. Lapset voisi viedä välillä hoitoon sukulaisille, leikkiupuistossa oli leluarsenaali omasta takaa ja sadepäivinä voisi karata leikkipuiston takkahuoneen sohvan lämpöön, kylmyyttä pääsisi pakoon omaan saunaan, ihmisiä voisi kutsua viikonloppuisin illanviettoihin ja kaupasta löytyisivät ne tuotteet joita lapsetkin suostuvat syömään.

Mutta, mutta… en siltikään osaa katua, ikävöidä enkä edes haikailla toisenlaista päätöstä. 

Me olemme täällä nyt. 

Takana on kohta kaksi kuukautta eloa tämän oudon laakean taivaan alla. Paikassa jossa jokainen auringonlasku värjää pilvet oranssiksi, jossa kolibrit surraavat omalla takapihalla, paikassa jossa helmikuussa voi hakea oman salaatin omasta kasvimaasta. Heräämme aamuisin viileään niin että villasukat ovat olleet jokapäiväisessä käytössä, mutta jo ennenkuin pääsemme yhdeksäksi ovesta ulos ovat sandaalit ja teepaita useimmiten kuitenkin se oikea valinta. 

Arki on ajoittain raskasta, yksinäistä ja hidasta, mutta niin se olisi ajoittain Suomessakin. Haasteet vain olisivat erilaiset. 

Siellä minulta puuttuisi aika. Tasapainottelisin oma työni, lasten hoitoonviemisen ja hakemisen sekä parisuhde- ja oman ajan välillä kuin nuorallatanssija, ja taatusti tippuisin monta kertaa turvaverkkoon. 

Täällä minä taistelen erilaisia taistoja, tasapainoilen erilaisen nuoran päällä. Täällä turvaverkko on hieman harvempi ja sinne on pidempi matka. Mutta myös tasapainoilua on hieman vähemmän, koska olen levänneempi, stressittömämpi ja ajatukseni ovat selkeämpiä. 

Olen oppinut elämään hetkissä. 

Kun on huono hetki, niin silloin on huono hetki, varpaita paleltaa lapsen kitinä raastaa hermoja ja päivä tuntuu loputtoman pitkältä. Mutta kun se hetki on ohi, on taas hyvä.

 Ja kun on hyvä hetki, aurinko paistaa pilvien lomasta, lämmittää niin, että sadepäivänäkin saa ottaa villapaidan pois päältä, kuopuksen mutainen naama saa aikaan naurun johon hän itse yhtyy, kolibri lentää esikoisen värikkään hatun luo katsomaan olisiko se kukka,  ilo ehkä jopa onni läikähtää jossain rinnan seudulla ja ymmärrän, 

että juuri nyt, 

nyt on hyvä. 

Ja muistatteko sen vanhuksen josta kannoin huolta? 

Kannan edelleen huolta, mutta yritän auttaa viemällä hänelle muutaman kerran viikossa lounaan puistoon. 

Nukun nyt yöni vähän rauhaisammin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com