Tasa-arvoinen vanhemmuus pt.2

Kirjoitin ajatuksiani tasa-arvoisesta vanhemmuudesta jo

taannoin

ja peräänkuulutin sitä, josko me voisimme kaikki miettiä sitä tasa-arvoa hieman suuremmassa mittakaavassa kuin vauvavuoden silmälasit silmillämme. 

Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä silloin jo sanoin. Mutta matkan varrella minulle on tullut lisää ajatuksia(yllätys) ja lisää pohdintaa.

Meidän viimeisin vauvavuosi tuli ja meni. Esikoisen kohdalla kykenimme vielä jotenkin säilyttämään näennäisen tasa-arvon siinä kuinka paljon me molemmat osallistuimme vauvan hoitoon. En tiedä johtuiko aikanaan sen helppous siitä, että kuvittelimme itsestäänselvästi jakavamme vastuun alusta asti, vai siitä, että vaikean synnytyksen vuoksi olin lähestulkoon poissa pelistä ensimmäiset kolme viikkoa ja mieheni hoiti silloin esikoisemme kaikki tarpeet paitsi imettämisen. Sen myötä heille kehittyi ihan oma suhde jo alusta asti. 

Minä valvoin myös esikoisen kohdalla enemmän öitä, koska kuten aiemmin jo kirjoitin, minä kestin sen väsymyksen kanssa paremmin. 

Sitten syntyi kuopus. Ja meidän koko tasa-arvo astelema kaatui kuin korttitalo tuulessa. Hei hei, jaettu vastuu vauvasta. Tämä vauva huusi, puklaili ja veti selkää kaarelle. Vain äiti kelpasi tuomaan edes pientä lohtua ensimmäisten kuuden kuukauden aikana.  

Ei se mitään, ajatellaan sitä isoa kuvioita. Sitä että tasa-arvo toteutuu pitkällä tähtäimellä. Mies teki töitä, tuli kotiin ja oli Jäbän kanssa. Huolehti tarvittaessa vauvankin tarpeet, mutta oikeastaan vasta kuopuksen ollessa 10kk ikäinen, isyyskuukauden aikana, hän oikeasti tutustui tuohon toiseen poikaansa. Minä olin päivät töissä ja jätin heidät kaksisteen. Ja he löysivät toisensa. Se oli kaunista. 

Isyyskuudauden jälkeen palasi rujo arki. Mies töissä, minä töissä lasten kanssa. Koska minä kuitenkin pääsin aikaisemmin irtautumaan töistäni ja pystyin määrittelemään helpommin koska teen töitäni kuin puolisoni, hoidin minä illallisen pöytään, lasten neuvolakäynnit, Jäbän hoitoon viemiset ja hakemiset, ruokaostokset, pyykit jne. Iltaisin Jäbä vaati isän huomion ja Putte jäi minun helmoihin. Koitimme purkaa asetelmaa mutta se oli vaikeaa. 

Sitten tuli muutto Californiaan. Nyt mies on vielä enemmän töissä eikä minulla ole töitä joiden takia voisin sanoa etten halua tehdä asiaa x. Joten nyt vielä enemmän minä teen ruuat, pesen pyykit, siivoan kodin, tiskaan ja hoidan lapset. 

Oikeastaan asetelma ei häiritse kumpaakaan meistä liiemmin koska tällä paletilla pystymme edes jotenkin takaamaan arjen sujuvuuden ja ajoittaiset yhteiset hetket iltaisin kun lapset ovat nukahtaneet. 

Mikä tässä sitten tökkii?

No, se tasa-arvo! Ei, mä en koe että olisin eriarvoisessa asemassa puolisooni nähden. Juuri nyt tama asetelma on ainoa toimiva.

Se mikä minua mietityttääkin on millaisen mielikuvan lapsemme saavat tasa-arvosta. Esikoisemme on todennut jo pari kertaa, kuin ohimennen että isä ei koskaan siivoa. Tai isä ei osaa laittaa ruokaa (osaa kyllä). Vielä ei ole huolta siitä, että lapset tekisivät jotain päätelmiä mies/naisrooleista, koen että edes esikoinen ei vielä ymmärrä täysin sukupuolien välistä eroa. On vain ihmisiä. Enkä minä niitä ole hänelle tyrkyttänytkään. 

Mutta entä sitten kun se ymmärrys kehittyy? Miten opetan lapseni näkemään maailman tasa-arvoisena yhteiskunnan keskellä jossa ei ole sellaista tasa-arvoa jota minä itse kannatan? Miten opetan, että kotona ei ole miesten/naisten töitä, kun meillä nyt selkeästi roolijako menee lähes 50-lukulaiseen tapaan?

Haluan uskoa, että tapamme kasvattaa lapsiamme ajattelemaan muita, tekemään kaikkia töitä, uskomaan itseensä, auttamaan ja osallistumaan, olemaan välittämättä sukupuolirooleista vaan saaden toteuttaa itseään tahtonsa ei sukupuolensa takia, auttaa heitä löytämään ymmärryksen, että vaikka väliaikaisesti kotona toinen vanhemmista tekisi enemmän arjen näkyviä asioita, on vastuu silti aina jaettua. 

Tästä huolimatta huomaan makaavani öisin valveilla ja pohtivani

osaammeko kasvattaa pojistamme miehiä ja ihmisiä, jotka tunnistavat omat vahvuutensa ja heikkoutensa, tulevat tulevaisuuden puolisoitaan vastaan heidän heikkouksissaan ja antavat tilaa heidän vahvuuksilleen, näkevät maailmassa ihmisiä eivät vain miehiä/naisia, ymmärtävät milloin omasta mukavuudesta voi luopua toisen hyväksi ja oppivat empatiaa?

Toistaiseksi tuudittaudun Jäbän tokaiseman lauseen suomaan lohtuun “Minun mami osaa kaiken, ajaa autoa ja suuttua autokaupassa. Ja Papa osaa leikkiä. “

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com