Kiitollisuuden taakka

Tiedättekö kun on niitä päiviä, jotka jo heti aamusta alkavat huudolla ja kiukulla. Yhdellä on vääränlaiset housut, toinen ei saa syödä voisilmää puurosta käsillään, kolmas ärisee aamuäreyttään ja neljäs ei vain jaksaisi kun takana on ties monesko huonosti nukuttu yö. 

Päivää tarvotaan eteenpäin koska niin nyt vain on tehtävä. Leikkipuistossa kaadutaan niin, että huuli halkeaa, lounaaksi olikin kalapuikkoja ja makaroonia eikä kasvispihvejä ja riisiä. Päiväunille olisi tarve niin lapsilla kuin äidillä, mutta sekään ei onnistu. Iltapäiväteet kaatuvat syliin ja hyvin alkanut kivien maalauskin päättyy itkuun ja raivokohtaukseen. 

Kun sitten istun kello kuuden aikaan illalla kirkuva kuopus sylissäni olohuoneen lattialla odottaen puolisoani saapuvaksi kotiin, että voisin viimeistellä iltapalan ilman jaloissa huutavaa Puttea, palaa mieleeni muutama viikko sitten käymäni keskustelu erään tuttavani kanssa. Hän muistutti minulle, että minun tulisi muistaa olla kiitollinen siitä mitä minulla on.  Olla kiitollinen siitä mitä kaikkea olen saanut ja kuinka onnekas olen. 

Mietin kiitollisuuden taakkaa. 

Sillä kyllä, on totta että lääkäreiden ja heidän tilastojensa mukaan ei minun eikä kummankaan meidän lasten tulisi olla edes olemassa. Minun aikani piti loppua jo yhdeksän vuotta sitten eikä lastemme olisi koskaan pitänyt voida olla mahdollista edes syntyä tähän maailmaan. Tässä me silti olemme, huutamassa perkelettä  keuhkojemme voimilla, kaikki kolme.

Päivittäin olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Siitä että minä saan edelleen olla täällä, rinnallani upein puoliso mitä maa päällään kantaa, että meillä on kaksi tervettä lasta, että elämä on tuonut eteen niin paljon mielenkiintoisia elämyksiä ja kokemuksia, että olemme rohjenneet lähteä mukaan niistä jokaiseen. 

Olen kiitollinen siitä että saan olla kotona lasteni kanssa, kasvattaa heitä nyt kun he ovat vielä pieniä, kiitollinen että olen saanut opiskella ja tehdä töitä asioiden parissa jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä, kiitollinen että minulla on perhe, koti ja rakkautta. 

Mutta tarkoittaako se, että jos on meinannut menettää joskus kaiken ei saisi enää tuntea mitään muita tunteita kuin kiitollisuutta? Että tulisi aina, viimeiseen hengenvetoon vain olla kiitollinen. Ja kenelle minun tulisi olla kiitollinen? Maailmankaikkeudelle? Kohtalolle? Itselleni?

Kiitollisuus on myös raskas taakka joka helposti muuttuu syyllisyydeksi. 

Kun yllä kuvaamani päivänä hermostuu ja mielessään miettii ettei tämä ole tämän arvoista, että tämän takiako minä hylkäsin kolme työtarjousta ja sukulaisten tuoman turvaverkon, niin PÄNG, kiitollisuus iskee vasten kasvoja ja syyllistää. Ei noin saa ajatella. Sinä voisit olla työtön, sinä voisit olla kuollut, ja vaikka lapsesi huutavat, muista sinulle sanottiin, että sinä et edes voi saada lapsia. 

Häpeillen ja katuvaisena keräät perkeleesi rippeet lattialta ja piilotat ne taskuihisi, ethän missään nimessä halua olla epäkiitollinen.  

Vaarana tässä vain on, että ne taskut käyvät ajan mittaan kovin painavaksi, ja jossain vaiheessa ne repeävät ja ne kaikki perkeleen pienet palaset leviävät pitkin lattiaa eikä niitä oikein enää saa kerättyä poiskaan. 

Ja koska taskuni täyttyvät tätä nykyä kuitenkin tuteista, avaimista ja kameran linssinsuojuksista, olen päättänyt olla keräilemättä perkeleen palasiani sinne.

Kyllä, minä olen kiitollinen, nyt, huomenna ja joka hetki siitä mitä minulle on annettu. Minä pyrin muistamaan, ettei elämäni sellaisena kuin se nyt on ole itsestäänselvyys.  Mutta en aio myöskään olla pyhimys.

Minäkin suutun, minäkin väsyn, minäkin hermostun. Ja silloin huudetaan niin että ääni menee möreäksi ja silmät salamoivat, itketään pieni kyynel, tiuskaistaan toiselle ja ehkä potkaistaan legopalikka nurkkaan.

Sen jälkeen juodaan kuppi teetä, tuijotetaan hetki tyhjyyteen, kaivetaan se kameran linssinsuojus housujen taskusta hankaamasta takapuolta ja hengitetään syvään. Nukutaan yksi yö hyvin ja ollaan kiitollisia taas huomenna. 

Aina ei tarvitse olla niin helvetin reipas. Ei edes joka päivä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com