Kohti eväspaikkaa, sitä aurinkoista

Olemme olleet täällä nyt melkein kuukauden päivät.

Haluaisin oikeastaan kirjoittaa kuinka ihanaa, upeata ja helppoa meillä on ollut ja kuinka lapset ovat mukautuneet uuteen ilman ongelmia ja kuinka minunkin on helppo olla uudessa roolissani.

No eihän se tietenkään ole ihan näin mennyt. 

Kotimme alkaa huonekalu kerrallaan muistuttamaan enemmän kotia kuin hyljättyä autiotaloa,tosin syömme edelleen puolen neliön kokoiselta puutarhapöydältä ja talon ensimmäinen tuoli hankittiin vasta eilen.

Mutta otamme askeleen kerrallaan ja yritämme tehdä harkittuja päätöksiä kaiken suhteen.

Tiesimme ja tiedämme että alku ei ole helppoa, byrokratiasäätöä on paljon, (liikaa) ja muutokset elämäämme ovat olleen mittavat. Ei kai niihin nyt neljässä viikossa totu.

Minäkin opettelen vielä olemaan “vain” kotona. Vailla sitä omaa projektia, jota johtaa, ajatella iltaisin ja vapaina hetkinä.

Totuttelen siihen ettei minulla ole työn tuomaa stressiä, ei positiivista eikä negatiivistä, opettelen että ei ole työtapaamisia, kalenteria ei tarvitse vilkaista ensitöikseen aamulla eikä kirjanpitäjää vaivata sadoilla kysymyksillä verotuksen kiemuroista eri laskutustavoissa.

Etsin identiteettiäni ja sitä kuka olen jos en ole töissä.

Miten esittelen itseni, onko mitenkään relevanttia enää kertoa mitä tein työkseni? Mitä muuta minussa on kuin työidentiteetti? Voiko minun työssäni työtä ja minuutta edes erotella täysin?

“Lapset sopeutuvat nopeasti” oli lause jota minulle hoettiin kyllästymiseen saakka ennen lähtöämme. Näin uskottelin itsellenikin. Nopeus on toki suhteellista, mutta mistään salamasopeutumisesta ei ainakaan tässä perheessä ole voitu puhua. Kuopus toki on sopeutunut yllättävänkin nopeasti. Mutta hän on vasta vuoden. Hänen maailmansa on kohdallaan jos minä, isä ja isoveli ovat siinä. Jos nyt ympäristö saattuu vähän muuttumaan, ihmiset puhumaan hassua kieltä, tuttuja ihmisiä on vähemmän ympärillä, nenän eteen kasataan useammin eksoottisia makuja, niin ei se häntä tunnu liikuttavan. Samat hyvät hetket ja huonot hetket hänellä on kuin Suomessakin. Päivät ovat enimmäkseen hyviä jos vain minä suostun sylittämään ja yöt ovat huonoja, vaikka minä sylittäisinkin.

Jäbä oireilee isänsä työssäoloa niin paljon, että minua kuristaa rinnasta ja sattuu sydämeen. Joka aamu käymme keskustelut siitä miksi isän pitää mennä töihin. Joka päivä päiväunilta herättyään ensimmäinen kysymys on “ Onko isä jo kotona.”

Ikävä repii lasta kuin korppikotka haaskaa. Iltoihin ja viikonloppuihin kasaantuu niin paljon odotuksia että ne lähes poikkeuksetta päätyvät itkuun ja huutoon. Hermojen menetyksiä sekä isän että pojan puolelta. Pahaa mieltä ja nieltyjä kyyneleitä.

Poika itkee myös ukin ja säännöllisen hoitopaikkansa perään. Itkee niin että sieluun sattuu ja kuulen pienen äänen päässäni soimaavan minua miksi teimme tämän lapsillemme. Miksi ihmeessä olimme niin itsekkäitä, että omassa seikkailun huumassa revimme poikamme pois kaiken tutun ja turvallisen keskeltä, tänne keskelle uutta elämää, outoa kieltä, kirkkaan auringon alle. Talven lapsen, lumen keskelle syntyneen pojan.

Nämä ajatukset ja tunteet ovat impulsiivisia, epärationaalisia, hetken kestäviä nyansseja. Niitä jotka tekevät meistä ihmisen, tuntevan olennon. Eivät mitään mistä pitäisi huolestua, ennemminkin otan nämä tunteet hyväksyen ja nyökytellen vastaan, olisi outoa jos mitään tällaista ei olisi.

Yritän toimia välittäjänä, pehmentäjänä, sovittelijana, vaikka minäkään en aina jaksaisi. Minäkin haluaisin joskus kiukutella, sanoa että nyt riittää, selvittäkää itse omat pahat olonne. Antakaa vauvalle tutti, pitäkää sylissä ja tehkää ruokanne, valvokaa yöt. Ne hetken menevät kuitenkin ohi, lähes samantein kuin ovat alkaneet.

Hengitän, katson sinistä taivasta, takapihan mandariinipuuta, muistelen näkemääni kolibria. Hengitän. Sujahdan takaisin siihen aikuisen, äidin, puolison, kumppanin ja naisen rooliin jossa minunkin on hyvä olla.

Rutistan kuopusta hieman tiukemmin sylissäni, suukotan hänen päälakeaan ja ehdotan jäbälle kukkien kastelua, että harmitus unohtuisi. Olemme matkalla, retkellä, ja ihan kohta, aivan varmasti, löydämme sen täydellisen upean eväspaikan, johon aurinko paistaa eikä tule vilu.

Retki on aina retki ja seikkailuunkin kuuluvat ne märät lahkeet.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com