Muutto

Mieheni sai työtarjouksen Piilaaksosta, johon hetken harkinnan jälkeen tartuimme. Sopimus on kahdeksi vuodeksi, alkaen tammikuussa 2016.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun muutamme tammikuussa Kaliforniaan minä jään täysipäiväisesti kotiäidiksi. 

Ajatus aiheuttaa sekä kauhun että ilon tunteita.

Minä en ole oikeastaan kotiäitityyppiä. Olen molempien lasten kanssa tehnyt töitä niin pian kuin se henkisesti ja fyysisesti vain on ollut mahdollista. Kun olen välillä ollut syystä tai toisesta ollut tekemättä töitä kauemmin kuin kuukauden olen alkanut ahdistua todella pahasti ja kokenut identiteettini kärsivän ”pelkästä” kotiäitiydestä. Ja  kyllä, minä tiedostan kuinka typerää tämä ole, enkä missään nimessä olekaan vähättelemässä kotiäitiyden asemaa, työmäärää tai muutenkaan sen tärkeyttä yhteiskunnassa. 

Koska samaan aikaan kun olen tehnyt mahdollisuuksieni mukaan töitä niin pian kuin olen voinut lasten syntymän jälkeen, olen myös ollut erittäin vastentahtoinen laittamaan lapsiani hoitoon. Olen rahdannut lapsiani mukanani töihin, silläkin uhalla että se on uuvuttanut minut aivan täysin, ja välillä helppokin työ on sen takia muuttunut hankalaksi. Kuitenkin olen pitänyt sitä parempana vaihtoehtona kuin laittaa alle 3 vuotiaat lapset hoitoon. Ristiriitaista, tiedän. 

Huolenaiheeni tässä suuressa kaksi vuotta kestävässä elämänmuutoksessamme on siis mm. Minun oma jaksaminen kotiäitinä. Miten kestän henkisen puolen kun työnkuvani ihan oikeasti on lasten kanssa oleminen ja kodista huolehtiminen?

Samanaikaisesti koen kuitenkin saavani varastaa omasta elämästäni vielä kaksi vuotta lapsillemme. Kun ei ole mahdollisuutta tehdä töitä ja kun tehtävänjako on selkeästi arkena se että minä olen lasten kanssa ja mieheni töissä, on ehkä helpompi hyväksyä tilanne ja toimia sen mukaan. Ja oppia nauttimaan siitä täysin rinnoin. 

Moni minut hyvin tunteva on kysynyt aivan suoraan minulta miksi ihmeessä minä, joka rakastaa työtään ja tekee sitä aina niin paljon (ja yli) kuin mahdollista; minä, joka penää tasa-arvon perään perhemallissa; minä, joka on perhekeskeinen ja rakastaa sitä että on vihdoinkin taas samassa maassa vanhempiensa ja edes yhden siskon ja kahden veljensä kanssa; minä, jonka he viimeisimpänä kuvittelevat istuvan amerikkalaiseen housewife rooliin,  olen suostunut (suostuminenkin on täysin väärä sana tilanteeseen, josta me olemme yhdessä miheni kanssa päättäneet) tähän järjestelyyn. Vastaus on aika yksinkertainen: Miksi ihmeessä en?

Minä olen utelias. Uskon että tämä on meille perheenä (ei vain miehelleni työurallaan) ainutlaatuisen upea kokemus ja elämys. Minä olen nuori. Ehdin rakentaa omaa uraani ja yrityksiäni vielä monta kymmentä vuotta, kaksi vuotta ei oikeasti ole aika eikä mikään olla poissa työelämästä.  Minä olen Äiti. Uskokaa tai älkää, lapset ovat minusta upeita tyyppejä. Ja omieni seurassa on hauska viettää aikaa.  Haluan haastetta elämään. Kaikki uusi ja jännittävä tuo haastetta, niin myös arkielämä Kaliforniassa kahden vilkkaan poikalapsen kanssa. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä: Minä Rakastan. Kenenkään muun kuin mieheni tähden en tähän lähtisi.

Tammikuun alussa lähdemme siis matkaan kahdeksan matkalaukun voimin, niihin on pakattu vaatteita, kirjoja ja lasten leluja. Lisäksi pakkaamme mielemme täyteen uteliaisuutta, kärsivällisyyttä, kykyä nauraa itselleen, tiimihenkeä, rakkautta, naurua, sveitsiläistä jääräpäisyyttä ja suomalaista sisua. Näillä me ajattelimme pärjätä.

Tässä blogissa olen aikeissa kertoa teille, miten se onnistuu.

Kohta alkaa tämän perheen matka kohti yhtä unelmaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com