Tasa-arvo ja vanhemmuus

 

 

 

Oikeastaan koko vanhemmuuteni ajan olen seurannut ja mielenkiinnolla lukenut ja pohtinut vanhemmuuteen liittyvää tasa-arvoa. Roolijakoa, vastuun kantamista ja kasvattamisvastuuta vanhempien välillä.
Olen käynyt erittäin mielenkiintoisia keskusteluita asian tiimoilta, olen myös vaieten seurannut joitain monologeja aiheesta kykenemättä sanomaan tyrmistykseltäni mitään. Olen myös väistämättä törmännyt siihen että oman perheemme tasa-arvoisuutta arvostellaan, toisaalta ehkä syystä, toisaalta täysin syyttä. 

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä pian 15vuotta. Suhteemme on aina perustunut toisen kunnioittamiseen, välittämiseen ja arvostamiseen. Näin oli ennen lapsia ja näin olemme tämän halunneet pitää myös lasten jälkeen.

Olen viimeisen vuoden aikana viettänyt lukemattomia tunteja lasten kanssa leikkipuistoissa. Olen osallistunut ja kuunnellut vierestä keskusteluita vanhemmuudesta. Eniten ajatuksia ovat herättäneet viikonloppuisin puistossa olevien isien keskustelut. Heidän keskustelunsa ovat avanneet minulle näkymän sinne suhteen toisen osapuolen ajatusmaailmaan. Siihen miltä tuntuu olla se työssäkäyvä, hän joka tulee iltaisin kotiin ja jolle liian usein sanotaan ettei hän ole läsnä kun on tarve, hän jolle huutava lapsi tyrkätään heti kun ovi aukeaa ja sanotaan ”nyt on sun vuoro”. Olla hän joka ei kuitenkaan koskaan teeasioita oikein vaikka yrittäisikin auttaa, ei tee oikein koska ei osaa, koska ei ole paikalla päivisin. Hän jolle lapset kiukuttelevat kun on ollut ikävä eikä äiti jaksa. Hän joka ei myöskään aina jaksaisi, mutta sitähän ei saa ääneen sanoa, koska hänhän saa käydä töissä, olla poissa.
Usein saan osakseni tyrmistyneitä katseita kun huomautan, että ei meillä lasketa toisen vapaailtoja, meillä ei ylipäätään lasketa (eikä tämä johdu pelkästään meidän molempien heikosta matikkapäästä).  Mielestäni tasa-arvossa on nimittäin kyse siitä, että jokainen tekee osuutensa, sen missä on paras ja vahvin. Jos se vanhemmuudessa tarkoittaa sitä,  että toisella on parempi pinna syöttää vauvaa vaikka hän sotkee kaiken,  nousta aamulla useammin klo 6.30 viihdyttämään lapsia ja tekemään aamutoimet ja ulkoilemaan, herätä öisin kävelemään huutava lapsi sylissä, tai sata tuhatta muuta asiaa, niin sitten se tehdään.  Jos asia x tuottaa toiselle vanhemmalle huomattavan paljon enemmän tuskaa kuin toiselle, miksi meidän pitäisi tasa-arvon nimissä silti jakaa kaikki tasan? Miten se tekee meistä tasa-arvoisempia toisiamme kohtaan?
Ja toki on asioita joissa me olemme yhtä vahvoilla/heikoilla, ne voidaan sitten jakaa tasan. Lasten iltanukutus raastaa ajoittain meidän perheessä molempien hermoja, joten on vain reilua että se tehdään vuoroilloin.
En myöskään koe että perheen tasa-arvo kohenisi sillä, että pakottaisin väsyneen miehen viikonloppuaamuisin nousemaan lasten kanssa puistoon, vain koska minä teen niin joka arkiaamu. Olen siis tyytynyt nousemaan itse, seisomaan puistossa ja saanut itse asiassa kuunnella todella mielenkiintoisia keskusteluita sivusta, kun leikkipuistojen isävuorolaiset ovat kännykänhipeltämisen välissä puhuneet omasta isyydestään. Kun olen tullut kotiin vastassa on useimmiten ollut edes hiukan levännyt mies joka on jaksanut leikittää lapsia ja hymyillä heille, olla pitkäpinnaisempi kun minulla ei huumori enää ole riittänyt. Kuinka tämä sitten ei ole tasa-arvoista?
En toki väitä olevani niin hyvä ihminen, ettenkö olisi koskaan jupissut mielessäni mieheni pääsevän muka niin helpolla. Kitkeränä ja ehkä jopa hiukan kateellisena ajatellut, että kyllä minullekin kelpaisi se, että saan aamuisin poistua tämän kaaoksen keskeltä, keskittyä johonkin ihan muuhun koko päivän ajaksi. Lounastauolla käydä muiden aikuisten kanssa syömässä ja keskustella jotain muuta kuin kolme sanaisia lauseita, tai kertoa miten lapsi nukkuu, syö ja kakkaa. Mennä töiden jälkeen extempore kaljalle, osallistua välillä juhliin, olla yksin ilman lapsia kokonainen viikonloppu.
Mutta tarkoittaisiko se sitten sitä, että tasa-arvon nimissä minun tulisi laskea nämä kerrat, miettiä vastine itselleni ja vaatia mieheni sitten verolle niistä. Vaikka väkisin karata hotelliin viikonlopuksi, ja pohtia sitten siellä tyhjässä hotellihuoneessa ikävän repiessä rintalastaa ja itkun pakottaessa silmiä, että tämä on oikein, näin meidän kuuluu elää, minä olin viime kuussa viikonlopun yksin lasten kanssa kotona, nyt on miehen vuoro hoitaa osuutensa.
Entä jos tasa-arvoa ajateltaisiinkin vähän laajemmassa spektrissä. Noin niin kuin loppuelämän aikahaarukalla. Koska minä tiedän (en usko, vaan tiedän), että tulee taas aika kun minä haluan lähteä viikon vaellukselle, minä haluan lähteä residenssiin ulkomaille, minä haluan pistää aikaani ja energiaani nyt täysin lapsenkengissä oleviin kahteen yritykseeni. Tulee aika kun minä olen taas minä, en pelkkä äiti.
Siksi juuri nyt, minä jaksan useimmiten hymyillä, ottaa arjen vastaan sellaisena kuin se tulee, olla vahva ja taitava niissä kohdin missä mieheni vanhemmuus ontuu, koska tiedän, että hän tekee samoin minulle, tasa-arvoisesti.

 

 

 

© all rights reserved

 

 

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com