Tunteita äitiydestä

Tulin äidiksi lähes kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt minulla on kaksi lasta. Olen viettänyt 99,9%

viimeisimmästä kahdesta vuodesta näiden lasten kanssa (ensin esikoisen kanssa ja viimeiset puoli vuotta esikoisen ja kuopuksen kanssa). Äiti olen ollut 100% tästä ajasta. En koe olevani asiantuntija, enkä edes kovin kokenut äiti. Maailma on pulloaan naisia jotka ovat miljoona kertaa kokeneempia äitejä kuin minä. Mutta siitä huolimatta minäkin olen Äiti.

Minulla ei ollut mitään ruusunpunaisia kuvitelmia äitiydestä ennen äidiksi tulemista, minulla oli hyvin vähän mitään kuvitelmia siitä. Ajattelin, että otan sen sellaisena kuin se tulee.

Siitä huolimatta se yllätti. Ei äitiys sinällään vaan sen mukana tuomat tunteet. Minua eivät yllättäneet valvomiset, lasten viemä aika, elämänmuutos, koko setin intensiivisyys, se että aviopuolisosta tulee hetkeksi enemmän työpari kuin kumppani. Minut yllättivät täysin erilaiset tunteet. Yllätyin, että äitiys sisältää häpeää, yksinäisyyttä ja ikävää. Toki yllätyin myös miten paljon rakkautta ja sanoinkuvaamatonta hellyyttä se sisältää.

Rakkaudesta ja hellyydestä olin kuitenkin lukenut, kuullut ja niistä minulle kerrottiinkin. Mutta häpeästä, yksinäisyydestä, ikävästä, niistä ei kukaan puhunut minulle.

Siksi kai minulla on nyt tarve eritellä näitä tunteita tässä julkisessa kirjoituksessa.

Korostan että nämä tunteet ovat täysin subjektiivisia.

Häpeä

Minulle tuli täytenä yllätyksenä kuinka paljon häpeän tunnetta minun äitiyteeni liittyy. Häpeää, joka on suurimmaksi osaksi vain oman pään sisäistä. En halua, enkä

jaksa uskoa, että maailma ympärilläni oikeasti ajattelisi, että minun tulis hävetä niitä asioita joita kuitenkin, järjen ääntäni kuuntelematta, häpeän.

Häpeä alkoi jo ensimmäisen lapsen synnyttyä. Häpesin, etten ollut osannut synnyttää oikein, vaan synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Häpesin, ettei kehoni osannut hoitaa lasta ulos, ettei minulla ollut rohkeutta vaatia alatiesynnytystä, että synnytys kesti niin pitkään. Häpesin myös sitä, että häpesin edellä mainittuja asioita.

Toisen lapsen syntymän kohdalla häpesin taas, että synnytys venyi, että rähjäsin miehelleni synnytyksessä, että taaskaan en osannut ja synnytys pitkittyi (tietenkään oikeasti minun osaamisellani ei ollut osaa eikä arpaa synnytyksen edistymisen kannalta), että lapseni jäi jumiin ja lopulta kätilö joutui auttamaan hänet maailmaan. Kun lopulta sain hänet syliini, häpesin, että olin meinannut luovuttaa.

Kahden ja puolen vuoden äitiyteni aikana olen hävennyt äkkipikaisuuttani, suuttumistani, väsymyksestä johtuvaa räjähdysherkkyyttäni. Hävennyt kun en jaksakaan olla aina kärsivällinen ja mukava. Hävennyt kun olen tiuskinut ihmisille

“vitut tämä ole minun elämäni parasta aikaa”, koska onhan tämä.

Häpeä on niin kaikkivaltainen tunne, mistä se sitten tulee, miksi se tulee?

Eihän siitä mitään hyötyä ole. Ei se tee minusta parempaa ihmistä, äitiä, kumppania, ystävää.

Yksinäisyys

Minulla on aivan upea aviomies, joka on hoitanut isyyden ja jakanut vastuunkannon vanhemmuudesta siitä hetkestä lähtien kun esikoisemme syntyi. Hän nousisi öisin rauhoittelemaan vauvaa, jos minä pyytäisin, hän olisi kävellyt useammankin yön huutava vauva sylissään, jos minä olisin pyytänyt.

Minulla on myös vanhemmat, sisarukset, ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat kaikki auttaneet meitä kun arki on ollut raskasta. Minä en siis ole yksin.

Mutta yksinäinen minä olen ollut. Pahemmin kuin koskaan eläissäni.

Jo esikoisen kohdalla muistan istuneeni vauvan kanssa eräs iltapäivä olohuoneemme lattialla ja ajatelleeni että miten ihminen voi samanaikaisesti rakastaa näin paljon, olla näin yksinäinen ja kuitenkin myös tajuta että ei koskaan eläissään tule olemaan enää yksin.

Esikoisen vauvavuonna minä kuitenkin olin äärimmäisen aktiivinen ja tein lähes päivittäin töitä tai muita aktiviteettejä. Näin muita äitejä, kävin museoissa, näyttelyissä, kaupoissa, syömässä, muuten vain kaupungilla.

Kuopuksemme kanssa tämä ei ensimmäisen 4kk aikana ollut mahdollista. Hän lähinnä itki päivät kun ei nukkunut. Ja yöt minä kannoin häntä, tai istuin kiikkutuolissa lapsi sylissä pystyasennossa ettei hän heräisi refluksin aiheuttamiin puklauksiin.

Ja varsinkin noina öinä yksinäisyys repi minua kuin tuuli reikäistä muovipussia pitkin katua. Lauloin lasta uneen, kuuntelin talon natinaa, miehen ja esikoisen hengitystä joka kantautui makuuhuoneesta, ja minua itketti. Itketti se, että olen niiden kolmen ihmisen ympäröimänä joita rakastan tässä maailmassa eniten, itketti se että silti siitä huolimatta sisintäni jäytää tämä kylmä yksinäisyys.

Mutta kukaan ei voinut auttaa minua siinä. Minä olin yksin siinä yössä, äitinä, kantamassa itkevää lastaan. Jos mieheni olisi ottanut lapsen kantaakseen, olisin ollut yksin, äitinä, sängyssä makaamassa. Ja jos ei minun mieheni pysty tuota yksinäisyyttä poistamana, sitä ei pysty kukaan.

Enkä ole varma onko sitä edes tehty poistettavaksi. Luulen että se on vain osa tätä suurta tunnemerta, äitiyttä.

Ikävä

Viimeisenä yllättävän tunteiden listalla minulla on ikävä.

Minut on yllättänyt se miten voin ikävöidä lapsiani niin konkreettisen satuttavasti vaikka olisin heistä erossa vain muutaman tunnin. Miten voin ikävöidä heitä vaikka he nukkuvat kymmenen metrin päässä omassa huoneessaan. Miten voin ikävöidä heitä kun he makaavat vieressämme sängyssä.

Ikävöin myös miestäni eri tavoin kuin ennen.

Ennen kun hän oli poissa kotoa, ikävöin häntä, hänen seuraansa ja olemustaan. Nyt jos hän on poissa, ikävöin puolisoni lisäksi kumppania jonka kanssa jakaa lasten asioita, kumppania jolle pyöräyttää silmiään kun esikoinen uhmaa, kumppania joka näkee kun minun pinnani kiristyy ja painekattilan toinen punainen ympyrä alkaa nousta näkyviin.

Mutta eniten ikävöin meitä. Vaikka lapsemme ovat minulle upeinta mitä tämä elämä on voinut antaa, ikävöin silti myös puhtaasti meitä. Kun oli vain minä ja hän. Kun elämämme kietoutuivat vain toisiinsa, ilman sivuhaaroja.

En haluaisi koskaan sitä elämää takaisin, en sen jälkeen kun tiedän mitä nuo lapset meille antavat, kuinka paljon he meille merkitsevät. Mutta silti, se ikävä ei poistu. Kun makaan mieheni kainalossa, kuunnellen hänen unen ja valveen rajamailla seilaavaa hengitystään se saa minut kuiskaamaan hiljaa yöhön ” minulla on sinua ikävä”.

Se saa minut stressiin asti yrittämään pitää kodista huolta, pestä ja silittää pyykit, tehdä ruokaa, siivota keittiö vaikka olisi miehen vuoro. Kun ei tämän kaaoksen keskellä ole muuta tapaa osoittaa, että minä edelleen rakastan, niin kuin ennen.

Valehtelisin jos väittäisin että hetkeäkään en vaihtaisi pois menneestä ajasta, kyllä vaihtaisin. Mutta en minä silti hetkeäkään kadu. Tämä matka jolla me olemme on upea, upea se kyllä olisi ollut silloinkin vaikka joku olisi minua näistä tunteista varoittanut.

Valehtelematta voin kuitenkin myös sanoa, että tämä aika on upeaa ja minä olen onnellisempi kuin koskaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com